Jotenkin tuntuu siltä että sanon mä mitä tahansa niin mä olen väärässä. Teen mä mitä tahansa niin mä olen väärässä. Kuka tälläistä tekstiä ylipäätään haluaa edes lukea. No minä haluan kirjoittaa. Mä tiedän että masennuksesta kärsiviä ihmisiä on muitakin kuin minä. En mä ole yksin. Siitä ei vaan useinkaan puhuta ettei vain tule leimatuksi puolihulluksi höperöksi.
Mä nyt olen kulkenut sellaisen reitin että mä en viitsi enää välittää siitä mitä mieltä muut mun tekemisistä on. Kunhan vaan jokainen muistaa kunnioittaa sitä mun vapauttani olla asioista sitä mieltä mitä mä olen. Se että mä olen eri mieltä ei tarkoita sitä että mä olen väärässä.
Montakohan kertaa mä olen jättänyt jonkin jutun sanomatta koska ensimmäisenä ajattelen että no joo....nyt jos mä sanon noin tai näin niin ne kuitenkin ajattelevat että siinä se nyt vaan puhelee viinan himoissaan. Tosiasia on se että ei mun tee sitä viinaa mieli. Ei vieläkään. Eli olkaa te kaikki ihan sitä mieltä mitä olette niin mä olen omaa mieltäni.
Onneksi mulla on ympärillä ihmisiä jotka ymmärtävät. Ymmärtävät sekin että se parempi päiväkin saattaa olla ihan jo huomenna. Huomasin tuossa viiden aikaan itkeväni. Ne kyyneleet vain tulivat ja olkapäitä ravisuttavat nyyhkytykset. Kaikki ne patoumat jossakin tuolla sisällä. Kaikki ne pelot siitä että mua ei kukaan ota tosissaan eikä kukaan usko että tämä on mun elämääni ei kenenkään muun. Ja mä teen päätökset itse.Ympäripyöreitä ajatuksia vailla päätä tai häntää.
Onko mulla nyt sitten parempi olo voidessani sanoa että mä olen aika onnellinen nainen huolimatta siitä että mua masentaa. Uskokaa pois. Mä olen tässä huomennakin ja huomenna voikin olla jo parempi päivä. Sellainen päivä että ei enää itketäkään enää niin kovasti.