Lupa juopotella?



Se on sitten kesäkin kohta vietetty. Kesän viimeinen päivä ja muutaman tunnin kuluttua kuukausi vaihtuu syyskuuksi. Mua aina ahdistaa tämä hetki. Mä aina toukokuussa ennen tapasin sanoa että nyt on kesä ja kyllä mä sitten nautin tästä kesästä...teen sitä ja tätä ... meen sinne ja tänne. Eli suunnittelin kesän täyteen ihania juttuja ja menoja. Sitten aina elokuun viimeinen tai viimeistään syyskuun ensimmäinen se ahdistus ja jumalaton masennus iski. Ja sain taas todeta että se sitten kesäkin jäi viettämättä..... itkun kanssa sai miettiä mennyttä kesää ja sitä miten mikään suunnitelluista jutuista ei toiminut eikä toteutunut. Ulkona ei tullut käytyä kertaakaan tai ehkä pari pakollista kertaa ikkunan raosta tuli kurkistettua että sataako vai ei...!  Miten mä olisin voinut mihinkään mennä tai mitään tehdä kun kesä meni nauttiessa kosteasta kesästä. Tuli siis istuttua sen ainoan ystävän kanssa sisällä. Ja tuo ystävä oli se viinapullo. Ainut luottotoveri johon sai aina tukeutua ja jolta sai turvaa  ... tai siis niin mä sen kuvittelin ennenkuin raitistuin  ja ymmärsin sen olevan valheellista viettelystä ja heivasin sen entisen Toveri Viinan helvettiin elämästäni.

Tänään viimeisenä elokuuta olo on aivan toisenlainen. Mua ei ahdista eikä masenna. Mä olen oppinut olemaan sunnittelematta etukäteen mitään enkä juokse enää kilometrien päässä vaan elän kiltisti tätä päivää. Menen sen askeleen kerrallaan ja niin on hyvä elää. Ainoa suunnitelma oli jo maaliskuussa ostetut liput viime perjantaiseen Juha Tapion konserttiin. Ja se oli kyllä sellainen elämys että vieläkin mieleen tulee ajatus että voi WAU miten mahtava esiintyjä se Juha Tapio onkaan.

Tänään siis on virallisesti mökkikauden päättäjäiset. Täällä Pohjanmaalla sitä sanotaan Venetsialaisiksi. Ennen lapsena se oli tärkeä viikonloppu. Paljon ennen kuin musta tuli juoppo. Me mentiin aina venetsialisina mökille Sonamoon. Se sijaitsi Luodon kunnassa. Siellä oli Shauman paperitehtaan mökkikylä työntekijöille ja sieltä ne työntekijät saivat vuokrata mökkejä. Isäni oli Schaumannilla töissä joka siis muuttui jossakin kahdeksankytluvulla Kymmeneksi ja mikä se nyt sitten tänään lieneekään olevan. Mutta  noi lapsuuden kesät olivat tosi ihania ja varsinkin ne vuokramökkiviikonloput ja joskus oltiin viikkokin. Niitä aina odotti mielellään kun sitä omaa kesämökkiä ei meillä ollut.

Se venetsialaisviikonloppu sitten muuttui mun päässäni luvaksi juopotella. Siis kun aikuiseksi kasvoin. Tai siis no siitä nyt voidaan olla erikin mieltä. Itse mä olen ajatellut että mä en koskaan tainnut aikuiseksi kasvaakaan ennenkuin nyt vasta viisikymppisenä. Se viikonloppu kun kiteytyy niihin muistoihin isästä juomassa. Ne riidat isän ja äidin välillä ja se tosiasia että se pelko jäi sinne sieluuni. Mä olin lapsi ja kenenkään lapsen ei pitäisi joutua aikuisten riitelyä kuuntelemaan ei kännisen eikä edes selväpäisen.


En mä omasta juoppoudestani ketään syytä. Itse mä sitä viinaa join. Enkä mä vanhempiani vihaa. Mä rakastan heitä. On mulla niitä onnellisiakin muistoja että ei ne kaikki lapsuuden muistot viinaan liity. Tulvi vaan tästä Venetsialaisviikonlopusta muistoja mieleen ja tajuan miten onnellinen mä tänään olenkaan. Ei sillä menneisyydellä ole merkitystä. Se on elettyä elämää ja eikä sitä kukaan muuttamaan pysty. Mä olen muuttunut täydellisesti ja musta on kasvanut uusi ihminen. Tänään mä olen onnellinen ja raitis. Ei mun tarvitse ajatella enää sitä petollista Toveri Viinaa. Elän ja askellan askeleen ja hetken kerrallaan ja se riittää. 

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille teille ihanille 🧡
Pitäkää toisistanne huolta 🙏
Haleja 🧡

Tässä tänään - enää en häpeä

Toisinaan ajatukset kiirivät menneeseen. Siihen aikaan kun mä vielä join. Ei se takia että mä katuisin tätä raittiutta tai että mä kaipaisin viinaa. Vaan sen takia että on hyvä muistaa se mistä on lähtenyt ja mitä mulla on elämässäni tänään.

Se entinen elämä ... joskus se oli kivaa. Joskus silloin vuosia vuosia sitten kun se viina ei vielä ollut ongelma. Siis hetkinen vain kelataanpas nyt vähän takaisinpäin. Mä en ihan oikeasti muista edes olenko mä koskaan osannut ottaa viinaa silleesti kohtuudella. Ja oliko se edes kivaa. Mun juominen on aina ollut jollakin lailla kieroutunutta. Se ajatus siitä kun otat ensimmäisen ryypyn ja siitä lähtien se onkin kelloon katselua. Paljonko kello on että ehtii vetää mahdollisimman paljon sitä viinaa päähänsä. Ja mitä enemmän kello näytti niin sitä kiivaampaa tahtia mä join.  

Mitä se tarkoittaa sitten että jollakin on hyvä viinapää? No en mä sitä tiennyt ennenkuin raitistuin ja se mulle päihdekuntoutuksessa opetettiin ja kerrottiin. Jos tuntuu siltä että on hyvä viinapää ja niinkuin mulla todella ekstrahypersuperfantastisenbriljantti viinapää niin henkilöllä on jo kohonnut sietokyky alkoholiin nähden. Sillä kaikki ne höpöhöpö selitykset siitä että mulla on iso kroppa, mä olen isompi ihminen niin mun kestää juoda enemmän kuin 50 kiloa mua kevyemmän että se viina ei vaan mene päähän samalla tavalla. 

No siis jos ajatellaan sitäkin seikkaa että viinan pitäisi mennä päähän voidaan puhua jo ongelmallisesta alkoholin käytöstä. Normaalit ihmiset eivät juo viinaa siinä tarkoituksessa että sen pitäisi mennä päähän ja he kaiketi osaavat ottaa sitä viinaa kohtuudella ja usea osaa jopa lopettaa silloin kuin itse haluaa eli kun on hyvä olla ja se ruualle varatun viinipullon pohjalla oleva lasillinen ei korvenna sun mieltä eikä tunnu sielussa asti ahdistavalta kun sun niin tekisi mieli ottaa se viimiennekin lasillinen. Ja viimein otat ja otat sitten muutaman väkevän, pari siideriä tai mitä nyt sattuu olemaan ja jos mitään ei satu olemaan niin se sitten onkin koko yhteiskunnan vika. Se kostetaan ystäville, läheisille tai vaikkapa sille omalle perheelle vittumaisena käytöksenä. Perhehän se meidän hyvän alkavan ilon on pilannutkin en minä. Mä vaan pidän hauskaa. Mua ei vaan kukaan ymmärrä. Mä olen niin masentunut. Mä olen niin ahdistunut. Mulla on takataskussani liuta puolikännissä saatuja diagnooseja joilla siis saisi todellisuudessa pyyhkiä takalistonsa. Mulla oikeasti oli vahva epäilys bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja vakava masennus. Mutta raitistuttuani kaikki oireet loppuivat kuin seinään. Mä tajusin että enhän mä ole masentunut vaan mä olin helvetti saatana täys juoppo.

Ja meitä samanlaisia väärin diagnosoituja on aivan taatusti helvetin paljon. On niitä samanlaisia onnettomia sieluja joidenka pitäisi päästä päihdekuntoutukseen mutta kun sinne on niin vaikea saada sosiaalipuolelta maksaria. Ja kun se maksaa. Monikaan hoitoon haluava ei viinahöyryisessä päässään osaa laskea että paljonko siihen viinaan on mennyt vuosien saatossa rahaa. Minä olen valehtelematta juonut pienen omakotitalon hinnan 30 vuotisen juopon taipaleeni matkalla.

Mulle se kulissien pystyssäpitäminen oli äärimmäisen tärkeää. Mulla ei koskaan ollut ystäviä. Siis tai ei ainakaan montaa. Kaikki ne ystävät olivat laskettavissa yhden käden sormin. Enhän mä voinut päästää ketään lähelleni elämääni koska olisi paljastunut se katkera totuus että he olisivat huomanneet mun hallinnastani aikoja sitten karanneen viinan käyttöni. Joku olisi pian sanonut että sä Satu juot liikaa. Joku sanoikin ja hyvin äkkiä mä hankkiuduin niistä ihmisistä eroon. Sainpas ainakin oikeuden haukkua koko yhteiskuntaa kusipäiksi heidän selkänsä takana kun olivat mua kehdanneet syyttää ihan syyttäsuotta. Tai saatoinhan mä aina haastaa ihmisiä kunnianloukkauksesta käräjille ... kuten liiankin usein uhkasin. Ja entäs se 10 ihmisen "top kymppi tappolista" jolla oli helvetin paljon tunkua kun se tursusi jo alipykälineen liiankin täyttä. Todellisuudessa en mä kellekkään mitään pahaa ole koskaan tehnyt enkä olisi tehnyt...kunhan vaan harrastin sitä juopon elämää omine uhoiluineen että älkää mulle alkako ...!

Tänään mä istun pyörätuolissa ja liikuntakyky on suhtkoht mennyttä. Elämä tuntuu toisinaan raskaalta. Toisinaan mä itken ja kiroilen. Toisinaan masentaa ja ahdistaa. Usein olen onneni kukkuloilla kuten tänään kun Karvinen toi mulle yllärilahjan kauppareissultaan. Miten paljon se pieni huomionosoitus eli tässätapauksessa pieni suklaalevy merkitseekään. Se saa koko sielun väräjämään sillee ihanasti ja sitä oikeasti tietää mitä se rakkaus on. Sitä tietää mitä se elämä tänään on.

Mun elämä on tässä tänään ja enää mä en menneisyyttäni häpeä. Mun ei tarvitse hävetä tunteitani...ei niitä kyyneleitä eikä sitä onnellista naurua. Kaikki ne tunteet kuuluvat siihen normaaliin elämään jota mä olen saanut nyt yli kaksi vuotta elää. Enää mun ei tarvitse ajatella kaikkea viinan ehdoilla. Ja vaikka mä olen tässä pyörätuolissa olen mä siltikin helvetin paljon onnellisempi raajarikkona ja raittiina kun sairaana alkoholistina koskaan olin. Mulla on oikeus olla onnellinen. Ja niin myös sinulla.

Jos sua mietityttää nämä raittusasiat niin ota rohkeasti se ensimmäinen askel ja ota se puhelin kouraan ja soita apua. Minut pelasti vakaa halu raitistua ja päästä siitä 30 vuotisesta viinahelvetistä pois. Mut pelasti vertaistuki ja minnesotahoito. Mut pelasti ihmiset jotka hyväksyivät mut sellaisena kuin olin....juoppona ja alkoholistina. Ja siltikin he halasivat minua joka kerta. He opettivat minulle että mun elämäni on kallis ja arvokas asia. He opettivat minut hoitamaan itseäni ja rakastamaan itseäni. Se paikka oli minulle OIKEAHETKI.  JA niitä toivottomia tapauksia ei ole olemassakaan koska mä olin se toivoton tapaus tai ainakin niin luulin. Ja tänään mä olen viimeinkin raitis ja onnellinen.

Live musaa ja onnen kyyneleitä

Heippa.... kello on nyt taasen jo puol kaksi yöllä mutta sattuneesta syystä nyt ei oikein satu nukuttamaan. Mä olen aivan täpinöissäni ja haltioitunut ja siis jostakin kumman syystä mua ei satu yhtään mistään. Se tämä musiikin vaikutus on mitä ilmeisesti niin vahva että kroppakin voi paremmin. Ainakaan niitä kipuja ei ole tarvinnut ajatella tänään.

Mikä tästä päivästä tekee sen onnellisen ja erityisen ... no se että oltiin Karvisen kanssa katselemassa ja kuuntelemassa Juha Tapiota Ilmajoen oopperaareenalla. Mua alkuun kyllä hirvitti kun se tuo konsertin ajankohta oli näinkin myöhäinen elokuun ilta että mitenköhän sitä taivasalla pärjää. Liput me ostettiin jo viime maaliskuussa ja tää puolivuotta on ollut pitkä aika odotella mutta tuota herkkua kannatti odottaa. Se tuo Juha Tapio on vain niin mahtava show mies. Hyppii ja pomppii lavalla välillä kitaran kanssa ja välistä ilman kitaraa.

Se tunne kun musiikki virtaa läpi sydämen ja sielun ja saa väkisinkin huulet hymyyn ja elämän tuntumaan hyvältä edes hetkiseksi. Se saa uskomaan siihen että tämä juttu onkin ihan ok. On ihan OK tuntea surua silloin kun surettaa, on oikein vihata eteensä tulevia kurjia sattumuksia. On oikein painaa ne kurjuudet unholaan ja katsoa eteenpäin. Seurana onnellisuus, pätkä hyvää musaa, muisto jostakin niin ihanasta kun esimerkiksi yhdessä onnellisena livekonsertissa istuminen. Saman fleesehuovan alla istuskella ja välillä vilkaista rakastaen toista silmiin ja kuunnella kun Juhan Tapio laulaa ..... mä tykkään susta niin että halkeen.

Seurava livehetki onkin jo sitten tiedossa. Ostettiin liput Hectorin keikalle joka on marraskuu lopussa Vaasassa. Voisihan sitä rahansa turhosempaankin laittaa kuten esimerkiksi viinaan. Se pelko ei enää asu meillä eikä sille ole tilaa uudessa elämässämme. On taas ihanaa kun on jotain mitä odottaa. Jännittää Hectorin konserttia. Siitä tulee aivan varmasti aivan huippu juttu. Toi Hecor tuli valittua siksi että kun tulimme kotiin tuolta Juha Tapion keikalta niin ruvettiin heti miettimään seuraavaa konserttia. Tuo Hector nyt sattui olemaan suhteellisen lähellä ja meistä kumpikaan ei ole Hectoria livenä nähnyt.

"Meillä on aikaa vielä"
Aivan niin ... pieniä sanoja sydämestä.
Onnen hetkiä ja pieniä kyyneleitä.
Onnen kyyneleitä suoraan sydämestä.
Näin on hyvä olla.
Kaikkein paras.

Kipuilua

Se on ollut taas semmonen viikko että pois tiehensä. Tiistaina nimittäin iski sellaiset jalanvääntelyt että tuntui siltä että järki lähtee. Mä kun pakko-oireisena OCD ihmisenä pelkään aina sitä järkeni menettämistä ja sitä että mä joudun johonkin hoitolaitokseen. No se hoitolaitokseen joutuminen nyt ei koskaan ole kaukana mun mielestä. Aina kun noi kivut tulevat ja tuntuu että ne ovat miltei sietämättömiä, iskee se pelko siitä että mitä jos mä en jaksa enää vaan se periksi antaminen tuntuisikin houkuttelevammalta. Mä en nyt puhu alkoholista koska mä olen sen tien nähnyt ja olen nähnyt sen tien päänkin tai ainakin vilahduksen siitä minne se johtaa ja mä en niitä helvetin portteja halua olla kolisuttelemassa ikinä enää uudelleen.

Milloin tulee se hetki että nuo kivut muuttuvat sietämättömiksi ja mitä sille asialle sitten tehdään. Kaiketi sillekkin on jotain tehtävissä. Kenenkään kun ei tarvitse sitä kipua sietää. Mä niin pelkään niitä kipuja. Se hetki kun iskee että tuntuu että mitään ei ole tehtävissä ja et kehtaa sanoa että apua muhun sattuu. Makaat hiljaa paikallasi kyynelten virratessa silmistä pitkin poskia ja pelkäät liikahtaa koska pelkäät että silloin taas jostakin paikasta sattuu.

Se vaan tuntuu pahalta kun jokainen lääkäritaho on kilpaa selittelemässä mistä se kipu johtuu tutkimatta kuitenkaan todellisia syitä. No viimein löytyi kuitenkin se todellinen syykin kun kohtasin oikean lääkärin joka vuosien kipuilun jälkeen tarttui haasteeseen ja ei antanut periksi selitellen ummet ja lammet omasta päästään eri teorioita vedoten siihen miten kaikki johtuu ylipainosta. No toi nyt on sitten taas se asia johon mä en viitsi nyt enää mennä koska toi aihe on loputon suo ja jos sille rämeelle astuu niin sieltä ei kovin helpolla pois pääse. Joskus tuntuu siltä että kaikki tiet johtavat ei Roomaan vaan ylipainoon.

Mutta sitten jostain tulee se hetki kun ei yllättäen satu mistään. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja vaikka ollaan kovaa kyytiä menossa kohti syksyä ja talvea niin kuitenkin se tämä elämä on sellaisenaan ihan elämisen arvoista. Niitä hyviä puoliakin kun on.

Mä tunnen suurta iloa aina oppiessani jotain uutta ja kehittyessäni niissä asioissa joita mä teen. Mä koitan ajatella aina että jos mä nyt en jotain asiaa osaa niin ei se maailmaa kaada että mä yritän uudelleen ja joskus tulee se kaunis päivä että asiat onnistuvat. Ja kaikilla asioilla on kuitenkin taipumuksena luonnistua ja mennä parhain päin.  Mä en koskaan ole siihen asiaan uskonut enkä luottanut mutta olen pikkuhiljaa alkanut huomaamaan että niin ne asiat vain menevät omalla painollaan ja asioilla on tapana järjestyä parhain päin.

Nytkin ulkona paistaa aurinko niin kauniisti. On ihana sulkea silmät ja antaa auringon lämmittää. Se on vaan aika metkaa tämä elämä ja ihanaa ja elämisen arvoista kaikesta kipuilusta huolimatta.

Mitä ihmettä mulle oikein on tapahtunut?


Sain aamulla oikein kunnon hepulikohtauksen. Nimittäin mä olen jo pitkään katsonut tuota meidän keittiötä sillä silmällä että se on oikea kaaosmomentti. Tavaraa on vaikka muille jakaa. Liikaa sitä ja liikaa tätä. Mä olen shoppailuaddikti ja olen aina ostanut jos suinkin olen tuntenut että joo tuon jutun mä ehdottomasti tarvitsen. Nyt mä koitan elää sen mukaisesti että kerran addikti aina addikti ja yritän pitää ne addiktiot sivussa. Mietin aina ennen minkään ostamista sitä että tarvitsenko mä sitä juttua todella vai tuleeko se jälleen keittiön koristukseksi joka joko odottaa kokeilemista tai jota on kokeiltu kerran ja todettu tarpeettomaksi kummajaiseksi. Mun addiktioni on se alkoholi ja siinä sivussa musta tuli sokeriholisti ja soppailuaddikti. Mä alkoholistina ja pakko-oireisena OCD ihmisenä saan addiktion milloin millekkin. Yhtäkkiä tuntuu siltä että mun on saatava kaikki tieto Vietnamin sodasta...seuraavat viikot menevät lukiessa aiheesta ja katsellessa filmejä. Mitä tahansa mikä liittyy jollakin lailla aiheeseen. Mulla onkin muutama iso aihe jotka mua kiinnostavat. Nimenomaan tuo Vietnamin sota, 2 maailmansota, Juutalaisuus, Holocaust , Henkilöhistoria ja kaikenlaiset rikosjutut. Nyt mun viimeisin addiktio on suuntautunut  virkkaamiseen. 

Mutta palatakseni siihen keittiön kaaosmomenttiin niin sain hepulikohtauksen aamulla ja herätin Karvisen kahdeksalta aamulla auttamaan. Olikin varmaan niin mieltäylentävä herätys: " Kultaaaa, tuletko auttaan mua tiskaamisessa ja siivoamisessa" ... mutta niinvain hän kiltisti tuli ja aamusta tuli oikein mukava hetki. Kaksi tuntia puursimme järjestellen tiskipöytää ja siitä kaaksesta löytyi monta kadonneeseen mustaanaukkoon joutuneeksi luultuani astiaa. Sillä meillä tuossa tiskipöytäapupöytä systeemissä on sellainen hassu kulmatila joka tulee aina täytettyä jollakin sellaisella että "mä en nyt oikein tiedä mitä mä tuollekin tavaralle teen...ahaa... laitankin sen tuonne nurkkaan odottamaan parempaa sijoituspaikkaa". Ja niitä parempaa sijoituspaikkaa odottavia juttuja onkin kertynyt koko nurkan täydeltä. No saatiin kun saatiinkin nurkka siivottua ja parisen tuntia siinä keittötä raivatessa meni. Me nyt Karvisen kanssa ei sattuneesta syystä olla mitenkään ekstra nopeita toimissamme. Minä kun istun tässä helvetinhäkkyrässä nimeltään pyörätuoli ja Karvisella ei toimi v. 2011 tapahtuneen aivoinfarktin takia kun vain oikea käsi. Niin se tekemisen tahti on sitten sen mukaista eli hidasta. Mutta eipäs meillä mihinkään kiire ole. Ja aamupäivä meni mukavasti siinä samalla musiikkia kuunnellen ja jutellen.

Eli siis palatakseni tuohon otsikkoon että mitä ihmettä mulle on oikein tapahtunut. Nimittäin se tunne. Se euforinen tunne mikä siitä siivoamisesta tuli ja nähdessäni sen omien kätteni jäljen ja sen järjestyksen joka siihen kaaokseen oli luotu ja saatu aikaiseksi. Mua harmittaa vaan erittäin paljon se että mulla ei tullut otettua kuvaa ennen siivoamista. En mä koskaan ole kokenut minkäänlaista onnen tunnetta enkä euroriaa siivoamisesta ja siisteydestä. Tokihan se siisteys on kivan näköistä mutta olen aina antanut lipsua jonkin verran kun me nyt ollaan kaksi tälläistä täydellistä ja omanlaista ihmistä ja jos oikein totta puhutaan niin mua ei ole koskaan siivoaminen kiinnostanut. Pikemminkin inhottanut ja olen aina selitellyt että ei se haittaa se omissa paskoissa uiminen kun se on kerran sitä omaa paskaa mutta musta on mitä ilmeisimmin kehittymässä senkin suhteen uusi ihminen. Mä teen mielelläni ja tunnen iloa siitä tekemisestä aivan toisella tavalla nykyisin kuin koskaan aiemmin olen tuntenut. Ja se suuri tyytyväisyyden tunne joka siitä siisteydestä tulee. Siis se tunne on niin saakelin outo ja omituinen. Mä hetken ajattelin että mikä ihme mua vaivaa kun se suuri tyytyväisyyden tunne tuli siitä puunaamisesta. 

Siinä tuli sitten parn tunnin päikkärit otettua ja ajattelin että onkos se tyytyväisyys ja omituinen riemun tunne jo laantunut. No tässä mä nyt sitten olen ja ei se ole mennyt. Kovasti ajattelin että pitäiskö sitä jatka jostakin päästä ja koittaa käyttää tätä hulluuskohtausta hyväksi. Mutta päätin antaa itselleni ja Karvisellekkin rauhan ja katsoa joskos tämä uusi tunnetila onkin pysyvää. Siis monikaan ns. normi-ihminen tuskin pystyy ymmärtämään miten joku voi olla niin tohkeissaan jostakin niin pienestä kuin oman kodin siisteys. No mä en olekkaan normi-ihminen ja toivottavasti musta ei mitään kaavoihin kangistunutta normi kategoriaan sopivaa ihmistä tulekaan. 

Sitten mä ajattelin että no mutta mä olen syntynyt uudelleen. Koko tämä raittius ja raitistuminen on muuttaneet mua ihmisenä aivan valtavan paljon. Mä en ole enää se sama paskapää juoppo, itsekäs kusipää joka eli viinalla. Kaikki tähtäsi siihen seuraavaan ryyppyyn. Mutta mä en ajattele enää niin. Mun koko maailmani ja ajatustapani ovat  muuttuneet.  Tältäkö se onnellisuus ja tyytyväisyys tuntuvat. Siis se tyytyväisyys siitä että on saavuttanut ja tehnyt jotain hyvää siksi että itsellä olisi parempi elää ja edes yksi keittiön nurkkaus näyttää kerrankin siltä ettei se ole joutunut hurrikaanin kynsiin.

Kyllä vain. 
Mä haluan tämän tunteen säilyvän ja sen innostuksen siirtyvän eteenpäin mun kanssani. 
Kohti uutta päivää ja uusia tuulia.


Mistä tulen, missä olen, minne menen





Joskus sitä tulee hölmöjä pohdittua. Mistä mä oikein tulen, mitä mä olen saanut aikaiseksi elämäni varrella. 52 vuotta tuli täyteen  viikko sitten ja päässä mietityttää että mitä mä olen oikeastaan saanut aikaiseksi. Lapsia ei koskaan siunaantunut. Asia johon mä nyt en palaa kun olen sitä useaan otteeseen käsitellyt. Ei ole ketään jolle jättää parempi tulevaisuus. En mä katkera ole. En tässä uudessa elämässä. Miettimällä liikaa ei tule kun pää ja koko kroppa kipeäksi.

Ainakin kipujen yltyessä tulee hetken sekunnin sadasosan ajan mieleeni että ketä mä yritän huiputtaa että mun olisi pitänyt kuolla sillon 2 vuotta sitten että mä vaan pitkitän tätä omaa kärsimystäni. Mutta onko se ihme että jokaisella ihmisellä tulee joskus niitä epätoivoisiakin ajatuksia mieleen. Silloin on parempi kasata hyvät asiat samaan kasaan ja miettiä niitä hyviä asioita. Ja jos mietit että ei niitä hyviä asioita ole niin olet taatusti väärässä. Se että mä olen raitis tänään on niitä parhaimpia asioita mitä mulle on tapahtunut. Mä olen helkkarin paljon seesteisempi tänään kuin ennen. Mä en jaksa hermostua ja hermoilla asioista joille mä en kertakaikkiaan voi mitään. Eli mä yritän elää tyyneysrukouksen mallisesti. Mä olen oikeastaan onnellinen jos mä asiaa mietin tarkemmin. Mulla noi kivut tulevat ja menevät. Enimmäkseen tulevat ja pysyvät. Mutta sitten sitä taas huomaa että jippii...voiko tämä olla tottakaan että mä en olekaan juuri sillä hetkellä kipeä mistään. Mutta sillä kivun hetkelläkin mieleeni tulee se mitä mä olen saavuttanut kahdessa vuodessa. Mistä mä tulen ja missä mä olen tänään.

Iltaisin on vaikeaa päästä ylös pyörätuolista. Jalat tekevät tenää ja kieltäytyvät tottelemasta mutta mä kuitenkin ponnistan. Ponnistan uudelleen ja uudelleen kunnes pääsen ylös ja rollaattorin kahvoihin kiinni. Illalla jalat tuntuvat elävän vahvasti jo omaa elämäänsä ja kun makuulle pääsee niin pääsee syvä huokaisu suusta että voi että miten ihanaa onkaan maata omassa sängyssä eikä jonkun laitoksen pitkäaikasipotilaana liikuntakyvyttömänä alkoholistina. Alkoholistihan mä olen tääänkin mutta raitistunut sellainen ja hyvin kaukana liikuntakyvyttömästä. Mä liikun omillani niin kauan kun vain mahdollista on koska se tilanne voisi olla helvetin paljon pahempi. Mä voisin olla siellä kirkkomaassa pari metriä multaa mahan päällä. Sillä se liikutakyvyn palautus oli kammottava kokemus. Se asian tajuaminen kun henkilönostimella mut pyörätuoliin 2 viikkoa terveysekeskuksen vuodeosastolla maattuani nostettiin ja fysioterapiassa aloitetiin liikuntaharjoitukset. Alkuun ponnistettiin pyörätuolista takapuolta ylös ja mä itkin ja huusin kun se pehva ei penkistä mihinkään noussut. No miksi olisi noussut kun lihakset olivat ehtineet surkastua. Tätä liikettä tehtiin joka päivä useita kertoja päivässä. Joka kerta mun harjoitukset päättyivät itkuun ja epätoivoon ja ajatukseen siitä että mä en koskaan enää kävele. Mutta se pehva nousi kun nousikin yhtenä päivänä. Ja mä yhä muistan miten riemuissani mä olin siitä pienestä edistysakeleesta. Sillä se loi uskoa tulevaan ja siihen että mä vielä kävelen.

Se kävelemisen opettelu oli sitten toinen lukunsa. Siihen siirryttiin sitten kun saatiin jalkoihin voimaa. Se ensimmäinen kerta Eeva kävelytelineellä oli jotain kammottavaa. Mä oli ihan varma että siitä ei mitään tule ja mua oli tukemassa 3 hoitajaa siinä kävellessäni. No eihän sitä voinut kävelyksi sanoa. Raahasin askeleen toisensa perään...pieniä hipsahduksia ...milli millitä eteenpäin. Jo parin askeleen päästä mä olin ympäriinsä hiessä. Mutta käytävän päähän päästyäni mulla pääsi suustani iso karjaisu: Jumalauta mä kävelen.... ja mä itkin ja nauroin yhteen ääneen. Sitä tunnetta on ihana muistella silloin kun nykyelämässä iskee pohjaton epätoivo että mistään ei tule mitään. Jos tulee tunne että mä en jaksa enää yrittää. Sillä mä en anna periksi. Mä kerran annoin ja meinasi henki lähteä.

Joten jos mietitään mitä mä olen saavuttanut niin mä olen saavuttanut paljonkin. Mä olen saavuttanut ymmärryksen, tajun, raittiuden ja seesteisen rauhallisen elämän. Mä olen oppinut elämään rauhallisesti. Olen oppinut käsittelemään asiat yksinkertaisesti. Miksi tehdä asioista liian monimutkaisia. Ja jos joku asia ei onnistu niin silloin pitää antaa itselleen aikaa ja yrittää uudelleen.

Siinä missä mä tänään olen mä haluankin olla.
Siitä minne mä olen menossa, sitä en halua edes tietää. Se mitä tulee on tullakseen ja elämä menee omalla painollaan eteenpäin juuri sellaisena millaiseksi mä sen itse luon. Tulevaisuus on tästä päivästä kiinni.

Uneton hetki

Joskus mä ajattelen näin yöaikana että eikö ne nämä vaivat voisi jo helpottaa. Gabapentiini jota lisättiin viime perjantaina ei juurikaan ole tuonut helpotusta mun jalkojen repimisiin....mun sielussani jäytää kammottava tunne että mitä jos se ei autakkaan. Jos mikään ei auta....tää vaiva on sen verran viheliäinen että ei tätä soisi pahimmalle vihamiehellekkään....tai no ehkä parille kuitenkin 😁 mutta siis jos mä jotain olen tässä raitistumisprosessissa oppinut niin ainakin sen että tulevaisuutta on turha murehtia. Asiat tapahtuvat omalla painollaan ja kaikkein parasta on elää vain tässä hetkessä koska asioilla on aina tapana järjestyä.

Toisinaan mua vaivaa tää unettomuus. Saatan herätä kipuihin vain pari tuntia nukuttuani mutta turhaan mä sinne sänkyyn jään voivottelemaan ja marisemaan. Nousen suosista ylös koska näin yöllä on ihan mukavaa istuskella omassa rauhassa ja tehdä niitä omia juttuja ennenkuin maailma herää omiin touhuihinsa tuoden elämän äänet mukanaan. Ja mitä mä sitten yöllä teen...no enimmäkseen virkkaan, kudon, piirrän, kuunten musiikkia, katselen youtubesta erinäisiäkin juttuja, katselen netflixistä jotain. Näin virallisesti eläkkeelle päästyäni mulla ei ole kun aikaa ja ei mulla aika pitkäksi tule edes yöaikaan. Ehtii sitä sitten nukkua kun nukuttaa.

Se jatkuva hermoilu ja asioiden sureminen ei auta. Sillä ei tule kun paha mieli ja mä olen sitä pahaa mieltä kantanut ihan tarpeeksi tämän elämän osalle. Raitistuttuani mua vaivasi erittäin paha syyllisyyden tunto. Mä painiskelin päässäni asioiden kanssa jotka ovat tapahtuneen vuosia sitten. Ihmisiä jotka ovat tulleet, koskettaneet elämääni ja häipyneet elämän hämärään. Mulla oli sellainen tunne että mun pitää hyvittää ja pyytää anteeksi. Mä olen hyvittänyt ja pyytänyt anteeksi moneltakin  ihmiseltä. Siltikin mua vaivasi se asia että jotkut eivät halunneet olla missään tekemisissä kanssani. Vaikea mun on pyytää anteeksi jos mulla ei ole siihen mitään mahdollisuutta. Tälläisessä tapauksessa mä olen tehnyt rauhan sielussani ja pyytänyt anteeksi ja toivonut että aikaa myöten aika parantaisi haavat ja näin se on tehnytkin. Asia ei enää vaivaa mua. En mä voi ihmisiä kääntää puolelleni en mä voi heitä pakottaa uskomaan muhun että mä olen viimeinkin muttunut ja että mä olen miljoonien kilometrien päässä siitä ihmisestä joka mä joskus olin. Mä olen löytänyt vapauden ja uuden elämän tään raittiuden myötä. Ja vaikka paljon sanomatta jäi sekä asiat jäivät selvittämättä monenkin ihmisen kanssa niin mä annan asian viimeinkin olla. Elämä menee omalla painollaan. Joko he tulevat takaisin elämääni tai sitten eivät....mä tiedän kuka mä olen tänään.

Mun ei tarvitse entistä elämääni hävetä taikka salata. Mä olen alkoholisti mutta tänään mä olen raitistunut alkoholisti. Mä en häpeä itseäni enkä nykyistä elämääni. Ei mun tarvitse. Joko ihmiset hyväksyvät mut tälläisenä kuin olen tai ovat sitten hyväksymättä. Se mitä mieltä ihmiset musta ovat on suhteellisen vähäpätöinen seikka nykyelämässä eikä se oikeastaan mua heilauta puoleen aikä toiseen.

Tästä on hyvä jatkaa uuteen päivään.
Hyvää elämää kaikille.
Olkaa onnellisia.
Minäkin olen.



Onnellinen päivä

Eilen oli todella ihana päivä. Tosin meinasi päivä heti aamusta mennä pilalle kun mulla on tuo RLS (Restles leg syndrome eli Levottomat jalat) vaivannut ja toisinaan tuntuu siltä että järki lähtee päänupista kun jalat tanssii rumbaa halusin mä tanssia tai sitten en. Sain lääkearsenaaliini lisälääkkeen tuohon vaivaan eli lääkettäni nostettiin. Toivottavasti tämä nyt sitten auttaisi mahdollisimman pitkään. Lääkkeiden ottaminen kun nyt ei ole niitä kivoimpia juttuja mutta se mun lääkitykseni pitää mut järsissäni. Muutoin mun kivut olisivat sietämättömät. Yöllä neljään mennessä en ollut nukkunut yhtään ja herätys oli jo kahdeksalta. Mulla oli lääkäriin meno kymmeneksi ja sen jälkeen lähdettiin Vaasaan humputtelemaan. Ja täytyy sanoa että olihan mukava päivä.

Tässä mä nyt sitten istun ja kellokin on vierähtänyt jo lauantain puolelle. Iltalääkkeissä sain toisenkin pillerin sitä Gabapentiiniä tuohon RLS vaivaan mutta nyt kun kello menee puolta kahta ei se ole vaikuttanut yhtään. Jalkoja repii niin mielettömästi. Saas nyt sitten nähdä. Se toi Gaba on aika hidasvaikutteinen että se kestää ja ottaa aikaa ennenkuin se alkaa vaikuttamaan. Siis noin mä ainakin toivon.

Mulla nimittäin oli eilen synttärit. Lähdettiin tosiaan Vaasaan Espressohouseen nauttimaan synttärikahveet. Onhan tuo aika tyyris paikka jos ajattelee että yksi täytetty croisantti, kaksi leivosta ja kaaksi caramel latte kahvia maksaa yli 20 euroa. Mutta en mä viitsi aina siihen rahaankaan tuijottaa. Joskus on hyvä nauttia elämästä ja antaa mennä. Pieni hetki luksusta harmaan arjen keskellä. Ja tosiaan kun me ei kumpikaan sitä viinaa juoda niin miksi sitten ei nauttisi jostain muusta kivasta.

Sain Karviselta ihanaa hajuvettä synttärilahjaksi 

Siis tämä tunne on jotain niin ihmeellistä että sitä on vaikea käsittää. Siis se tunne että viimeinkin kaikki on hyvin. Että mä olen oikeasti onnellinen. Se tunne kun pystyt aidoti nauttimaan  päihteettömästä syntymäpäivästä kun se aina entisessä elämässä oli viinalla täytetty painajainen. Monestakaan syntymäpäivästä ei ole edes kunnolla muistikuvia. Nyt mä voin rehellisesti nauttia elämästä ja sen suomista pienistä asioista. Ja luoda niitä pysyviä ihania, onnellisia ja rakkaita muistoja joita on ihana hymyillen muistella kahdeksankymppisenä mummona siinä kiikkustuolissa keinutellen. Sillä nyt mun elämälläni on jokin suunta. Ei se ole enää sellaista päämäärätöntä kohellusta ja itsensä tuhoamista.

Laitoin tuossa musiikin soimaan kuulokkeista. Niitä miltei samoja kappaleita joita tuli kännisenä renkutettua kerta toisensa jälkeen. Hoilotettua kurkun täydeltä ja samalla kuvitellen olevani hyväkin laulaja.... mulla on kestänyt miltei tämä kaksi vuotta etten ole pystynyt kuuntelemaan musiikkia koska se toimi mulle eräänlaisena "triggerinä" .... tuli aina surullinenolo ja paha mieli. Tuli aina se känninen ja viinan huuruinen entinen elämä mieleen. Mutta nyt huomasi yllättäen että asia on toisin, huomaisn hämmästyksekseni että aika on korjannut haavat tässäkin tapauksessa. Mä olen korjautunut ja eheytynyt. Nyt mä voin soittaa Britney Spearsin Baby one more time piisiä niin monta kertaa kun haluan ilman  pahaa mieltä ja itkua ja ilman sitä että se laukaisis mulle viinanhimot.
Tämäkin on lahja Karviselta. Jotain mitä mä olen toivonut
 ja tarvinnut. Oma ja ihana työkalusetti ❤

Se viinanhimo on ja pysyy tuolla sielujeni syvyydessä. Syvällä unohdettuna ja lukittuna sisäiseen vankilaani. Sinne minne se kuuluukin. Se tulee olemaan osa mua niin kauan kun mä täällä maapallolla vaellan. On sen viinanhimon vuoro istua siellä vankilassa. Mä nimittäin en aio enää sinne itse itseni ympärille rakentamaani vankilaan mennä koskaan. Nyt kun mä olen vapaa. Mä aion ollakin vapaa. 

Hei Elämä ja maailmankaikkeus!
Mä olen Satu ja mä olen alkoholisti.
Raitistunut alkoholsiti.
Hauska tavata!