Kipuilua

Se on ollut taas semmonen viikko että pois tiehensä. Tiistaina nimittäin iski sellaiset jalanvääntelyt että tuntui siltä että järki lähtee. Mä kun pakko-oireisena OCD ihmisenä pelkään aina sitä järkeni menettämistä ja sitä että mä joudun johonkin hoitolaitokseen. No se hoitolaitokseen joutuminen nyt ei koskaan ole kaukana mun mielestä. Aina kun noi kivut tulevat ja tuntuu että ne ovat miltei sietämättömiä, iskee se pelko siitä että mitä jos mä en jaksa enää vaan se periksi antaminen tuntuisikin houkuttelevammalta. Mä en nyt puhu alkoholista koska mä olen sen tien nähnyt ja olen nähnyt sen tien päänkin tai ainakin vilahduksen siitä minne se johtaa ja mä en niitä helvetin portteja halua olla kolisuttelemassa ikinä enää uudelleen.

Milloin tulee se hetki että nuo kivut muuttuvat sietämättömiksi ja mitä sille asialle sitten tehdään. Kaiketi sillekkin on jotain tehtävissä. Kenenkään kun ei tarvitse sitä kipua sietää. Mä niin pelkään niitä kipuja. Se hetki kun iskee että tuntuu että mitään ei ole tehtävissä ja et kehtaa sanoa että apua muhun sattuu. Makaat hiljaa paikallasi kyynelten virratessa silmistä pitkin poskia ja pelkäät liikahtaa koska pelkäät että silloin taas jostakin paikasta sattuu.

Se vaan tuntuu pahalta kun jokainen lääkäritaho on kilpaa selittelemässä mistä se kipu johtuu tutkimatta kuitenkaan todellisia syitä. No viimein löytyi kuitenkin se todellinen syykin kun kohtasin oikean lääkärin joka vuosien kipuilun jälkeen tarttui haasteeseen ja ei antanut periksi selitellen ummet ja lammet omasta päästään eri teorioita vedoten siihen miten kaikki johtuu ylipainosta. No toi nyt on sitten taas se asia johon mä en viitsi nyt enää mennä koska toi aihe on loputon suo ja jos sille rämeelle astuu niin sieltä ei kovin helpolla pois pääse. Joskus tuntuu siltä että kaikki tiet johtavat ei Roomaan vaan ylipainoon.

Mutta sitten jostain tulee se hetki kun ei yllättäen satu mistään. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja vaikka ollaan kovaa kyytiä menossa kohti syksyä ja talvea niin kuitenkin se tämä elämä on sellaisenaan ihan elämisen arvoista. Niitä hyviä puoliakin kun on.

Mä tunnen suurta iloa aina oppiessani jotain uutta ja kehittyessäni niissä asioissa joita mä teen. Mä koitan ajatella aina että jos mä nyt en jotain asiaa osaa niin ei se maailmaa kaada että mä yritän uudelleen ja joskus tulee se kaunis päivä että asiat onnistuvat. Ja kaikilla asioilla on kuitenkin taipumuksena luonnistua ja mennä parhain päin.  Mä en koskaan ole siihen asiaan uskonut enkä luottanut mutta olen pikkuhiljaa alkanut huomaamaan että niin ne asiat vain menevät omalla painollaan ja asioilla on tapana järjestyä parhain päin.

Nytkin ulkona paistaa aurinko niin kauniisti. On ihana sulkea silmät ja antaa auringon lämmittää. Se on vaan aika metkaa tämä elämä ja ihanaa ja elämisen arvoista kaikesta kipuilusta huolimatta.