Vuoden viimeinen päivä

Heippa kaikille
ja ihanaa vuoden viimeistä päivää 💗

Nyt on hyvä miettiä mitä mä olen saanut tältä vuodelta.
Mä nimittäin olen saanut enemmän kuin koskaan.
Olen saanut raittiuden.
Olen saanut raittiuden myötä uusia ystäviä.
Olen saanut tunteen siitä että musta oikeasti joku välittää.
Olen saanut ymmärryksen siitä miksi musta tuli alkoholisti.
Ennen kaikkea mä olen tämän raittiuden myötä saanut uuden elämän.

Olen sanut uuden raittiin elämän.
Ei tämä raittius ole helpolla tullut.
Ei roomaakaan rakennettu päivässä niin ei siitä mulle kaikki ja heti mentaliteetistä mihinkään ole. Mun on täytynyt alkaa ajattelemaan koko elämä uusiksi. On ollut pakko hiljentyä, tyyntyä ja ajatella asioita hitaasti. Ennen mä olin se hätäilijä, hermoilija ja kaikki-mulle-nyt-ja-heti ihminen. Samanlainen stressaaja mä meinaan olla yhä mutta sellainen mä olin sen 30 vuotta minkä viinaa join. Joten mulla ei ole mihinkään kiire. Hiljaa hyvä tulee.

Mun elämä sai raitistumisen myötä uuden suunnan.
Mä sain niin paljon uutta elämääni.
Mä sain rohkeuden elää.
Mä sain rohkeuden elää raittiina ja unelmoida.

Elämä on ihanaa ja elämisen arvoista.
Viimeinkin.
Ihan näin raittiina.

Onnellisuuden salaisuus

Mikä se on se onnellisuuden salaisuus.
En mä siihen vastausta osaa antaa.
Jokainen ihminen sen tietää itse kun sen saavuttaa.

Mun salaisuuteni piilee siinä että mä en ota kaikkea itseeni niin tiukasti.
Se että mä kokeilen elää sen tyyneysrukouksen mukaisesti.
Niinpä niin ... kuulostaa hienolle mutta ei ole aina niin helppoa toteuttaa.

Miten sitä pystyy elämään niinkuin "saarnaa"

Mulla on paha tapa ottaa kaikki itseeni. Mä stressaan ihan kaikesta. Vannon ikuista kostoa ja tulikiven katkua kaikille mulle pahaa tehneille. Mutta kun ei se asia ole niin. Eikä pitäisi olla. Monesti ne asiat ovat sellaisia että mä en voi niille mitään juuri sillä hetkellä. Mutta mä voin koittaa niille jotain tehdä aikaa myöden. Eikä ne asiat hoidu sillä että mä suunnittelen kolmatta maailmansotaa ja tunnen tuskan pienessä päässäni.

Tässä tapauksessa mun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja hieman ravistaa.
Ei mun puolesta mun elämääni voi kukaan elää eikä ne pahat asiat poistu mielestä eikä vierestä sillä että mä työnnän sen pääni sinne pensaaseen. Tässä tapauksessa hautaudun sänkyyn päiväksi ja vedän peitot pään yli toivoen että maailma lakkaisi pyörimästä akselinsa ympäri ja hengittäisi samaan tahtiin mun kanssani.

Eilisestä blogitekstistä täytyy sanoa että mä pysyn sanojeni takana mutta täytyy todeta että niitä ihania poikkeuksia olen sosiaalityöntekijöissä kyllä tavannut. Esimerkiksi edelliset työntekijät olivat oikeita helmiä ja ihania ihmisiä. Nimeltä mainitsematta tietätte keitä olette.

Nykyisin mulla on tapana analysoida tekemisiäni. Siis yritän purkaa sen pahan olon osiin ja yritän selvittää miksi mä tunnen niinkuin tunnen. Mä teen niin koska edellisessä elämässäni juoppona mä en osannut niin tehdä. Mun elämä pyöri sen viinan ehdoilla ja sen pullon ympärillä.

Se että mä jätän menemättä mulle sovittuihin menoihin kuten tässä tapauksessa olin poissa perjantain päihdekuntoutuksesta. Ja miksi no siksi että mun stressitaso nousi jälleen niin korkeaksi että mä en vaan voinut toimia. Tunsin kuin ympärilläni olisi ollut kahleet. Mä olin niin kiukuissani ja katkera että mä en osannut ajatella järkevästi. Ja tästä aiheutuu joka kerralla se että mun kroppa muuttaa sen pahan olon fyysiseksi kivuksi. Ja sitten selittelen itselleni että joo mä olen kipeä ja mun ei tartte mennä vaikka mieltä painaa ja on huono omatunto itse itselleni aiheutetusta mielipahasta, pahasta olosta ja fyysisestä kivusta.

Ei näin. Mä sanon nyt itselleni ja koska mun nykyelämä perustuu rehellisyyteen niin on aika ravistaa itseni hereille siitä pahan olon kierteestä. Koska tämä paha olo on itse aiheutettua niin vain minä voin sen asian muuttaa. Vain minä voin saattaa itseni jälleen oikealle raiteelle.

Näin on hyvä elää.

Pikkusieluiset narsistit

Siis mä olen ihmetellyt sellaista asiaa että onko ihan oikeasti olemassa niin pikkusieluisia ihmisiä että ne tekevät kaikkensa että toinen epäonnistuisi elämässään, kompastuisi ja kompuroisi. Vetävät sen maton kerta toisensa jälkeen sun jalkojen alta. Seuraavat ilkkuen miten sen toisen käy. Mun tapauksessani odottavat sitä miten pitkälle mua voi ärsyttää ja maan rakoon painaa että milloin mä ratkean ryyppäämään. Sillä mä en ole katsonut tarpeelliseksi salata sitä että olen entinen juoppo. Nykyinen toipuva ja raitistunut alkoholisti. Mä olen avoimesti raitistunut alkoholisti.

Mun puolesta saavat odottaa ja ärsyttää, potkia ja kiusata maailman tappiin asti. Vetäköön vaan uudelleen ja uudelleen sen maton mun alta. Mä en ratkea, mä en sorru, mä nousen uudelleen ja uudelleen ylös ja näytän että mun raittiuttani eikä mun onnellisuuttani saa mikään pikkusieluinen tyyppi järkkymään. Mä olen raitis tänään ja mä olen sitä huomennakin. Kiitos OIKEAHETKI, vertaistuki ja se että tänään mä en ole yksin.

Ja missä näitä pikkusieluisia ihmisiä sitten sikiää. Ikävä kyllä nämä ihmiset ovat useimmiten niissä instansseissa joiden pitäisi sua auttaa. Mutta joissa kokevat saavansa iloa elämäänsä saadessaan survoa sen pienen ihmisen kaikin keinoin maanrakoon. Odottavat iloiten sen toisen epäonnistumista. Näihin instansseihin kun astut niin ihan sama missä sen teet .... teet sen sitten Rovaniemellä, Helsingissä tai sitten Alavudella niin kaikki he ovat samasta puusta veistettyjä. Ohjelmoituja samalla koodilla.

No mikä mm. on tälläinen instanssi. No eipäs se vaikeaa ole sellaista löytää. Tälläisiä ihmisiä on joka Peruspalvelussa tekemässä sosiaalityötä ja auttamassa ihmisiä. Auttamassa heitä jotka sitä apua tarvitsevat. Ja salaa toivoen heidän epäonnistuvan, ihmisten sortuvan ja katkeroituvan. Jostain kumman syystä sellaisiin paikkoihin on etsiytynyt ihmisiä jotka nauttivat toisen ihmisen kärsimyksestä. He nauttivat siitä vallan tunteesta jonka he saavat saadessaan sortaa heitä alempana olevia alamaisiaan joita heidän pitäisi auttaa.

Näille tälläisille tyypeille on oma nimensäkin.

He ovat NARSISTEJA.

Ja he toimivat sosiaalityöntekijöinä.

Alkoholismi ja häpeän taakka

Hyvää tapaninpäivää.

Mulle tuli tässä mieleeni sellainen asia että mä en käsitä sitä että miksi ne käsitykset alkoholismista häpeällisenä asiana ovat juurtuneet niin syvälle. Suuren kynnyksen hoitoon hakeutumiselle tekee se että ei kehdata ottaa sitä ensimmäistä askelta vaikka halua olisi. Se uusi elämä ilman viinaa pelottaa. Niin pelottaa. Totta helvetissä se pelottaa. Se pelotti muakin. Pelotti niin saatanasti.

Ei syöpää pidetä häpeällisenä.
Ei keliakiaa pidetä häpeällisenä.
Ei diabetestä pidetä häpeällisenä.
Mutta alkoholismia pidetään.

Alkoholismi on sairaus siinä missä muutkin sairaudet. Muitakin sairauksia hoidetaan. Useat sairaudet kuten esim. keliakia ovat parantumattomia ja  niin on alkoholismikin. Mutta hoidon avulla keliakiankin kanssa voi elää. Näin voi elää  oikean hoidon avulla myös alkoholistina. Täysin onnellista ja elämisen arvoista elämää.

Mitä syvemmälle ne vanhoilliset käsitykset ovat juurtuneet niin sitä vaikeampaa se hoitoon pääsy on. Vaikka itse haluaisit päihdehoitoon niin useinkaan yhteiskunta ei sitä katso niin hyvällä. Eikä kannusta siihen. Kunnalliseen päihdehuoltoon ei kannata mennä. Siellä kun ei edes yritetä raitistaa vaan siellä ainoastaan kehotetaan vähentämään. Yksityinen päihdehoito maksaa ja vaikka hyvä ajatushan se on että omalta kunnalta saa maksarin sosiaalipuolelta niin useinkaan sitä ei myönnetä. Ei vaikka miten haluaisit. Ja juuri aika on ratkaiseva tekijä useinkin päihdehoitoon hakeutuessa. Ja usein se juoppo ajattelee että kun se maksaa. No mitä hiton väliä sillä on mitä se maksaa. Juoppojen pitäisi laskea mitä siihen viinaan on mennyt rahaa vuosien varrella. Mäkin olen juonut aivan taatusti pienen omakotitalon hinnan. Ja Oikeahetkessä voi maksaa maksusysteemin kautta osissa. Eli se raha ei pitäisi olla ongelma.

Mä yritin hakea apua lisääntyneeseen juopotteluuni jo 2015. Painelin lääkärille. Siis ihan tavalliselle TK lääkärille. Joka kuunteli mun itkuista ja itsetuhoista selitystä sivukorvalla 3 minuuttia. Kirjoitti reseptin antabusta ja kehotti 2 viikon päästä käymään maksakokeissa kuurin aloittamisesta. Viidessä minuutissa olin ulkona. Tie vei kotiin viinakaupan kautta. Kotona revin tuon reseptin ja heitin roskiin.

Siis mun mielestä tuossa mentiin metsään ja pahasti. Mä olin valmis menemään suljetulle osastolle tai Lapualle minnesotahoitoon, mihin tahansa että olisin päässyt viinasta eroon. Mihin vain mutta ainut apu jota mä sain oli antabusresepti kouraan ja kiitos näkemiin. Mä olin pitkään katkera ja kiukkuinen mutta nyttemmin en enää ole. Silläkin että mä raitistuin vasta nyt on oma tarkoituksensa. Nimittäin se että olen tavannut matkani varrella todella ihania ihmisiä. Ihmisiä jotka ovat mulle tänä päivänä tärkeitä.

Mä tiesin olevani alkoholisti jo muutamaa vuotta aiemmin ennen kuin raitistuin. Tai siis en tiennyt mutta epäilin sitä, pelkäsin sitä ja epäilin ainakin sitä että mulla on pienen pieni ongelma alkoholin kanssa. Ja osoittautui niin ettei se ongelma ollut mikään pieni. Vaan sellainen mikä meinasi lopulta viedä mun henkeni. Kuinka monta kertaa mä olin kuullut muiden suusta sen että sulla on ongelma. Sillä kun ei ollut mulle mitään väliä vaikka sanojana olisi ollut itse pääperkele. Ei sitä juoppoa voi kukaan raitistaa. Ei vaikka miten itse toivoisi ja vierestä sitä juoppoa raittiina seuraisi.

Miksi mun pitäisi hävetä sitä että mä olen alkoholisti. Toipuva ja raitistunut alkoholisti. Entinen helvetin porteilta takaisin palannut juoppo. Jos yksikin ihminen mun tarinaa ja blogia lukiessaan saa halun hakeutua päihdehoitoon niin mun avoimuus on tehnyt tehtävänsä.  Mun sydämeni on puhdas ja vapaa valheista ja salailuista.

Mä olen alkoholisti. Mutta tänään mä olen raitis alkoholisti.

Joulu raittiina

Heippa kaikille

Ja se joulu tuli sittenkin.

Mun ensimmäinen raitis jouluni.

Mä pelkäsin niin kovasti taasen että se joulu menee tavalla tai toisella pilalle.

Niin usein se on mennyt pilalle. Mutta niitä ei tarvitse enää miettiä. Se on mennyttä elämää.

Tänä päivänä mä elän vain tässä ja tänään. Elän vain tässä hetkessä.

Luin tänään jouluaaton tekstin tuosta mulle niin tärkeäksi muodostuneesta kirjasta Päivä kerrallaan, Aa:n jäsenten mietteitä AA:n jäsenille. Tuo pieni punainen kirja täynnä viisaita sanoja. Sanoja ja asioita joita en tiennyt edes olevan olemassa. Mä en ole koskaan ollut mitenkään uskonnollinen. Ja isän kuoleman 2008 jälkeen vielä vähemmän. Mä suutuin Jumalalle siitä että se ei kuunnellut kun mä rukoilin. Kostin eroamalla kirkosta. Mutta tänä päivänä mä uskon Jumalaan. Mä uskon korkeimpaan voimaan. Mä olen saanut uskoa uuteen ja uudelleen lisää ja lisää voimaa ja uskoa tätä matkaa tehdessäni.

Mä en kuulu kirkkoon vieläkään mutta Jumalaan mä uskon silti. Mun ei tarvitse kuulua Luterilaiseen kirkkoon voidakseni uskoa. Korkein Voima eli KV joka meille alkoholisteille on tärkeä. Sen ei tarvitse todellakaan olla mitään uskonnollista. Jokainen alkoholisti käsittää sen omalla tavallaan. Toisille se on se päihderingin ryhmä. Toisille se on tuo punainen kirja ja toisille se itse Jumala. Mulle se on määrittelemätön juttu joka istuu mun oikealla olkapäälläni. Kaikkein mieluiten mä kuvittelen sen kämmenen kokoiseksi karvaiseksi hämähäkiksi. Se miksi juuri hämähäkki niin jätettäköön se mun ja Karvisen väliseksi jutuksi. Mutta me tykätään hämähäkeistä. Nykyelämässäni se KV pitää mut oikealla tiellä. Niinä hyvinä päivinä sekä niinä hyvin huonoina päivinä. 

Se onni ja rakkaus jotka mun sydämessäni asustavat ja se suuri kiitollisuus. Tää raittius on opettanut mulle ensi kertaa elämässäni nöyryyttä ja sen tärkeän sanoman joka sopii näin jouluunkin kuten se kulkee mun sielussani nyt ja tulee kulkemaan päivieni loppuun asti.

"Jumala suokoon 

minulle Tyyneyttä

hyväksyä asiat joita

en voi muuttaa

Rohkeutta

muuttaa mitkä voin 

ja Viisautta 

erottaa nämä toisistaan"

Hyvää joulua kaikille.

Viettäkää ihana ja lämmin joulu täynnä rakkautta ja onnellisuutta.

Täynnä hymyä.

Täynnä nöyryyttä tästä hetkestä.

Erityistoivotukset kaikille teille päihdeongelmaisille ja meistä välittäville ja huolehtiville.

Heille jotka ohjaavat meitä ja opettavat meitä pitämään huolta itsestämme. Heille jotka antavat meille raitistumisen ja raittiinapysymisen avaimet ja työkalut käytettäväksemme. Olette rakkaita ja tärkeitä.

HYVÄÄ JOULUA

Yksi yö jouluun

Kohta se on täällä.
Se joulu jota olen odottanut.
Ensimmäinen raitis jouluni.

Olinhan mä ilman viinaa viime joulunkin mutta mä olin ainoastaan ilman eli juomatta. Se että on juomatta ja että on raittiina on kaksi tykkänään eri asiaa. Se juomatomuus kun antaa alkoholistille aina oikeuden palata siihen juomiseen. Aina on olemassa vielä yksi syy miksi saa juoda.

Moniko perhe tänäkin jouluna elää pelossa että vanhemmat juovat. Joko toinen tai molemmat. Tuosta pelosta kasvaa elämänpituinen painajainen. Mun lapsuudessani vanhempani eivät viinaa juoneet. Se viina tuli kuvioihin paljon myöhemmin. Ja mun äitini ei ole juonut oikeastaan koskaan. Ei niin paljoa että sitä koskaan olisi juomiseksi voinut kutsua. Isä joi. Se joi paljon. Mutta se että mä alkaisin isääni syyttämään omasta alkoholismistani on sen vastuun pakoilua. Mä olen lopettanut muiden syyttämisen. Ehkä niillä geeneillä on omat tekijänsä. Isän puolelta kun mun sukuni on ollut kovinkin viinaan menevää. Mutta mä olen tehnyt rauhan itseni ja isän alkoholinkäytön välillä. Se että mä alkaisin isääni haukkua ja syyttää omista ongelmistani. Se ei hyödytä yhtään mitään. Tuo vaan pahan mielen mulle ja kaikille mut ja isäni tunteville. Ja mä tiedän että isä rakasti meitä. Siis minuakin. Ja isä kuoli 2008. Eli annan asioiden olla niinkuin ne ovat ja muistan isäni sellaisena kuin hän oli ihana, rakastava ja hyvä isä.

Olen minä pelännyt lapsena. Pelännyt sitä juovaa isää ja hänen ryyppykavereitaan. Eräskin heistä oli kova käpälöimään. Taputteli pyllystä minua ja olin kymmenvuotias. Lapsena en asiaa niinkään ymmärtänyt mutta se liika lähentely tuntui väärältä ja ahdistavalta ja se tuntuu siltä yhä. Mä yritin pysytellä kaukana omassa huoneessani silloin kun isällä oli ryyppypileet. Usein isä otti haitarin ja sitä soitteli. Yksi pihapiirin asukkaista soitti viulua. Ja minä....minä kun soitin klarinettia niin mun piti sitten soittaa heidän kanssaan. Asia josta mä en tykännyt. Siitä klarinetista kun muodostui eräänlainen oma painajaisensa. Ja usein tuo yhteissoitto tapahtui niin että isä oli maisteissa. Eipä silti. Isä oli hyvä hanuristi ja soitteli hän sitä haitariaan toisinaan selvinpäinkin.

Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua pelkäämään. Ei jouluna eikä muutenkaan. Jokaisen alkoholistin raitistuminen on kiinni hänestä itsestään. Ketään kun ei voi väkisin raitistaa. Mutta eikö se oma lapsi ole tarpeeksi hyvä syy raitistumiselle. Se että haluaa raitistua sen vuoksi että haluaa antaa omille lapsilleen raittiin elämän, raittiin isän, raittiin äidin, raittiin perheen. Raittius on paras lahja minkä voi itselleen ja perheelleen antaa.

Katselen usein tuota lapsuuden kuvaa jossa olen 3 vuotta vanhemman sisareni kanssa. Kyllä meissä on samaa näköä. Minulla yhä se pelkäävä ja jotenkin ahdistunut ilme kasvoilla. Johtunee varmaankin tuosta joulupukista. Meillä on jälleen äitini tekemät mekot yllämme. Äitini oli todella taitava ompelemaan ja tekikin meille asun kuin toisenkin. Ne vaatteet eivät olleet mitään kauppojen tusinatavaraa.

Nuo lapset tuossa kuvassa. Niin kirkas lapsen usko silmissään. Onni ja tyyneys. Iloinen elämä. Kuka olisi osannut arvata että tuosta nuoremmasta tulee aikuisena sairas. Hänestä tulee alkoholisti. Sisarellani ei alkoholiongelmaa ole. Hän ei koskaan ole voinut oikeastaan sietää viinaa. Joskus hän ottaa sauna siiderin ja siihen se jääkin.

Meillä on tapana  järjestää peli-iltoja jolloinka pelaamme eri lautapelejä. Minä join kuin pesusieni. Mulle ne yhteiskokoontumisillat olivat aina ryyppypartyjä. Ja pelituloskin oli sen mukainen. Muistan eräänkin Cluedo pelin jossa kysyin joka helvetin kierroksella saman kysymyksen. Sitten mä vielä ihmettelin että miksi ihmeessä mä tunnen itseni aina niin tyhmäksi. Sisareni tyytyi pelkkään siideriin ja ei moneen siideriin sittenkään. Se yksi usein riitti. Veljellänikään ei ole alkoholiongelmaa.  Ei hän lasiin sylkäise mutta hän tietää omat rajansa. Minä niitä omia rajojani en tiennyt koskaan. Mulle se juominen oli kulkemista kello kaulassa. Nimittäin koko ajan tuli vilkuiltua kelloa että vieläkö tässä on aikaa juopottelulle. Mitä kello on ja mitä enemmän se oli niin sitä kiivaampaa tahtia mä join. Yleensä mä join jo kolmatta tai neljättä kun muut joi vasta ensimmäistä lasillistaan. Sitten mä vielä ylpeilin sillä että mulla on niin hyvä viinapää. Siis joo, ei sitten koskaan tullut mieleenkikään että ilman muuta mulla oli hyvä viinapää. onhan se aivan selvää että viinan suurkuluttajalla se viinan sietokyky on aivan toinen kuin normi ihmisillä. Ei siinä ole kyse mistään paremmasta viinapäästä eikä kropan koosta. Sitä kokoakin mä syytin. Sanoin aina että kun olen isokokoinen ihminen niin mä voin juoda enemmän kuin normi ihmiset. Että sen viinan kestää kauemmin virrata mussa kun tavallisen kokoisilla ihmisillä että mulla kestää siksi niin kauan tulla humalaan.

Ihan saakelin typeriä selityksiä joihin tuli uskottua itsekkin.
Nyt vasta aikuisena olen oppinut päihdekuntoutuksen kautta käsitteen viinan suurkuluttajasta. Alkoholistista joka tiedän olevani. Elämä on ollut huikean paljon paremmin siedettävissä sen jälkeen kun ymmärsin viimeinkin sen alkoholismini sairautena. Paljon on töitä silläkin saralla jotta tietoisuus siitä asiasta menisi todellakin eteenpäin kaikille mahdollisille tahoille.

Enää yksi yö jouluun
Onnellisuus
Rauha
Hiljaisuus
Rakkaus
Sekä kaikki ne muut lukemattomat hyvät asiat jotka olen saanut takaisin elämääni.
Kiitos OIKEAHETKI joka mahdollisti tämän uuden elämän.

Kaksi yötä jouluun

Kauan sitten ennenkuin minusta tuli alkoholisti

Heippa kaikille.

Enää 2 yötä jouluun.

Minä muistan niin ihanina ne lapsuuden joulut. Muistan yhä lahjatkin tai ainakin muutaman tärkeimmän niistä. Eräänä jouluna saimme sisareni kanssa isot nuket. Tuo nukke on kadonnut elämän virrassa ja jäänyt matkan varrelle kuten niin moni muukin lapsuuden juttu. Ennen niitä ei osannut niin paljoa edes arvostaa ja kenelle mä ne jälkeeni jättäisin kun ei meillä niitä lapsiakaan ole. 

Ei meillä kotona viinaa juotu mun lapsuudessani. Ne oli sellaisia ihania perhejouluja. Isä, äiti, 3 vuotta vanhempi sisareni ja minä. Myöhemmin sitten tuli kuvioihin mukaan pikkuveljeni Jalomieli. Isä oli yksin töissä mun lapsuudessani. Äiti oli vanhankansan kotiäiti. Niinkai meistä lapsista tuli eräällä tavalla pilalle hemmoiteltuja. Mä en osannut itse keittää kahviakaan kun vasta näin aikuisena. Ei mun koskaan tarvinnut moista osata. Karvinen mulle on opettanut monet taidot. Hänellä on aina ollut kärsivällisyyttä. Karvisen oma äiti oli ammatiltaan kotitalousopettaja joten hän on saanut ripauksen talousälyä jo äidinmaidossa. Onneksi mun oma äiti on vielä elossa jotta voin hänelle soittaa kun tulee paha pulma missä tahansa asiassa. Aina hänellä riittää niitä hyviä neuvoja annettavaksi. Äitikullalle tulee soitettua useita kertoja viikossa.

Tuo lapsi tuossa kuvassa. Niin pelokas ilme ja kuitenkin niin turvallisissa käsissä. Paketti kädessään ihmettelee maailmaa ja ei tiedä tulevasta. Äidin tekemä pieni punainen jouluessu ja sininen äidin tekemä mekko päällään. Jaloissaan äidin rakkaudella neulomat villasukat. Kuka tuosta rusettipäisestä tytöstä uskoisi että hänestä aikuisena tulee alkoholisti. Niin viaton ja pieni. Poissa pahasta. Eipä niistä lapsista näe ulospäin kenestä tulee aikuisena alkoholisti ja kenestä ei. Mutta kenenkään tietä ei ole valmiiksi katettu eikä viitoitettu. Alkoholismi on sairaus. Alkoholisti ei koskaan parannu sairaudestaan mutta tämän sairauden kanssa oppii elämään ihan kunnon elämää. Elämisen arvoista elämää. Oppii jälleen rakastamaan itseään ja ympäröivää maailmaa. Oppii elämään tässä hetkessä.

Se itsekäs elämä mitä mä alkoholistina elin. Se mihin tuskaan ja millaisen mankelin läpi mä panin kaikki musta välittävät ja mua rakastavat ihmiset menemään. En mä itsekkäässä elämässäni voinut kuvitellakaan kenenkään välittävän musta. En mä välittänyt kenestäkään. Mä ainoastaan käytin ihmisiä hyväkseni. Kaikki tähtäsi siihen seuraavaan pulloon. Siihen seuraavaan ryyppyyn. Ja se selvinpäin odottelu oli yhtä helvetin tuskaa. Mä en tarpeeksi voi anteeksi pyytää. Mutta ihmisten rakkaus ja välittäminen on säilynyt mua kohtaan. He tukevat mua onnellisina siitä että mä olen selviytynyt siitä helvetistä niukin naukin hengissä. Mä en vaadi luottamusta. Se luottamuksen saaminen kestää. Se tulee vaiheittain. Mä teoillani osoitan kaikille muhun uskoville ja mua tukeville ihmisille että mä olen sen luotamuksen, välittämisen ja rakkauden arvoinen.

Valehtelun ja petoksen, ilkeyden ja katkeruuden, kateuden ja uhriutumisen, negatiivisuuden ja valheiden .... kaiken sen surkeuden aika on ohitse. Mä voin levittää käteni ja avata sydämeni ja mieleni kaikelle sille mistä mä en ennen tiennytkään. Kaikelle sille kauniille ja ihanalle. Koko elämälle. Tässä mä olen. Hyväksykää mut tälläisenä kun tänään olen. Raitistunut toipuva alkoholisti. Uusi, ehjä ja upea nainen. Valmis elämään ja valmis rakastamaan. 

Elämä on ihanaa raittiina.

Kolme yötä jouluun

Heippa vaan ja mukavaa perjantaita.

Jopas on taas niin huikea olla että tätä tunnetta on vaikea sanoiksi pukea.

Oli nimittäin päihdekuntoutus ilta. Oli taas niin mukava nähdä kavereita. Niitä samaisia kohtalotovereita, kanssajuoppoja, peliongelmaisia ja addikteja. Monesta heitä on tullut tämän oman tieni varrella ystäviä. Heitäkin yhä ajattelen jotka eivät enää raittiina ole ja eivät olleet sitä pohjaansa vielä löytäneet. Heillekkin mä toivotan kaikkea hyvää. Ehkäpä he joku päivä löytävät sen pohjansa ja tuntevat rohkeutta yrittää sen vihoviimeisen kerran löytääkseen sen raittiuden.

Mä sen oman pohjani löysin ja en todellakaan siihen paskaan halua takaisin palata. Mulla on hyvä elämä näin. Joskus mua kammottaa ajatella että mulla meni 30 vuotta sen yksinkertaisen asian tajuamiseen kuin että alkoholismi on sairaus. Että mä olen sairas ihminen. Ja mullakin on mahdollisuus parempaan elämään. Parempaan huomiseen. Mä en tarvitse viinaa voidakseni olla onnellinen.

Koko alkuviikko ja alkukuukausi meni tapellessa sossujen kanssa. Totesin sitten alkuviikosta että noi on sellaisia asioita että kun en mä niille mitään voi niin olkoon. Koitamme vastaisuudessa asiat hoitaa niin että niitä kohtaamisia sossujen kanssa ei tulisi enää juurikaan paljoa. Eli mitä vähemmän sinne päin on asiaa sitä parempi. Sitä kun ei jaksa niistä oikeuksistaan vääntää. Mä tiedän ne oikeuteni mutta kun tää maailma on tehnty niin helvetin vaikeaksi elää. Joskus tuntuu siltä että olisi parempi muuttaa korpeen asumaan ja unohtaa koko yhteiskunta. Poltella avotakassa puita. Käpertyä lämpöisen kaakaon kanssa Karvisen viereen untuvapeitteiden alle ja katsella tulen liekehdintää ja pauketta ja kuunnella tuulen huminaa oksistossa ja katsella lumisateen hiljaista leijumista kohti maanpintaa.

Idylliseltähän se kuulostaa mutta ei tunnu kovinkaan loogiselta eikä onnistuneelta yhtälöltä. Mutta kuten olen sanonut ja tuumannut aina että se unelmointi kun on ilmaista ja niin helppoa. Ei tartte muuta kun sulkea silmänsä ja antaa unelmille mahdollisuus. Kukaan kun ei siitä huomisesta tiedä niin kukaties sitä jokupäivä siellä pienessä mökkisessä tulenloisteessa istuskelee; minä ja Karvinen kaksin.

Aina sitä jaksaa siitä lottovoitostakin haaveilla. Jos ei yritä niin ei ole edes mahdollisuutta. Sinne meni sekin mahdollisuus tältä illalta. Kaksi oikein jokerissa ja voitto-osuus kokonaiset 3 euroa. Ei sillä oikein Hawaijille vielä matkusteta eikä mökkejä erämaasta hankita, mutta ainahan sitä voi jatkaa haaveilua. Ne unelmat kun ovat ilmaisia. Ja elämä kun on mahdollisuuksia täynnä.

Enää 3 yötä jouluun.

Mukavaa joulunodotusta kaikille.

Voi tätä tunnetta

Siis voi hittolainen tätä tunnetta.
Ei voi muuta todeta kun että on siinä sitten oikea artistien artisti.
Nimittäin Antti Railio.

Oltiin tänään illalla kuutelemassa Vaasan kirkossa Antti Railion joulukonsertti ja täytyy sanoa että on siinä miehellä mahtava ääni. Ei sitä oikeastaan tajua ennenkuin livenä pääsee kuulemaan. Ei se telkkari tai cd mitään kunnon tunnetta saa aikaan. Tälläinen ilon ja onnen tunne syntyy vain siitä live konsertista.

Mä tilasin noi liput jo lokakuun alussa. Heti kun huomasin ilmoituksen. Ja hyvä oli että tilasin kun konsertti oli loppuun myyty. Kirkko tosiaan oli tupaten täynnä.

Mä en ole koskaan voinut kuvitellakkaan että mikään voittaisi sitä tunnetta mikä ennen tuli siitä viinasta. Siis sellainen eurofian tunne. No loppuaikoina sitä tunnetta ei enää tullut kun se oli sellaista väkisin juontia. Sielu ei halunnut vaan kroppa vaati lisää ja lisää. Kroppa vaati lisää viinaa vaikka kunto heikkeni heikkenemistään.

Siis tuossa Antti Railiota kuunnellesani tuli mieleen ne monet kerrat kun oli jäänyt meno menemättä ja konsertit kuulematta kun se viina vei voiton aina ja ihan kaikesta. Mikään ei ollut sitä viinaa tärkeämpi. Ei edes rakkaus saati se oma terveys.

Viimeksi ennen tuota Railion konserttia olin Karvisen ja äitini kanssa kuuntelemassa Joel Hallikaista Nivalan kirkossa. Aikaahan tuosta jo on kymmenkunta vuotta varmaankin. Mutta muistan että se selvinpäin oleminen kun konsertti oli vasta kello 19 illalla oli äärimmäisen kamalaa. Mua hermostutti ja otti totaalisesti kalloon koko saakelin Joel Hallikainen ja siinä samassa äitikin. Minä niin mielelläni olisin jäänyt pois juopottelemaan. Mutta kun en kehdannut enkä löytänyt mitään tekosyitä mitä sanoa.

Mutta siis tää onnellinen ja euforinen tunne mikä tuosta Antti Railion konsertista jäi sydämeen ja sieluun on jotain niin valtavaa että sitä ei oikeastaan voi sanoin kuvata. Mulle toi Railio on ollut uransa alusta asti todella tärkeä ja olen tykännyt aina hänen musiikistaan. Oman tiensä kulkija. Ja kannatti se raitistua että tuli tämäkin koettua koska alkoholistina mä en olisi viitsinyt mennä. Eihän mulla olisi ollut aikaa eikä rahaa. Kaikki ylimääräinen raha kun meni viinaan. Ja kaikki ylimääräinen aika meni juomiseen.

Tämä onnen tunne sydämessä on hyvä jatkaa kohti joulua. Yhtä konserttia ja yhtä kokemusta rikkaampana ja ennenkaikkea raittiina.

Joulu lähestyy

Tässä sitä sitten ollaan.
Vietetään joulukuun 15 päivää eli likellä se joulu on. Vuosi sitten oli toisenlaiset tunnelmat. Mua pelotti aivan kamalasti. Olin yli kolme kuukautta viettänyt sairaalan vuodeosastolla. 6.9 -15.12
Mun elämä alkoi alusta. Mun oli opeteltava uudelleen kävelemään. Kunnolla en pysty kävelemään vieläkään mutta mulla kun ei ole mihinkään kiire. Mulla meni 30 vuotta juomiseen niin loppuelämän mä aion viettää rauhaisesti ihan ilman minkäänlaista kiirettä.

Mua pelotti palata kotiin. Mä olin pari kertaa sairaalasta käsin käynyt uudessa kodissa vierailulla. Se uusi koti tuntui oudolta ja vieraalta paikalta. Tavarat siellä oli vanhoja. Toki osa oli uusia. Kirpparilta halvalla hankittuja.

Sairaalassaoloaikanani Karvinen oli hoitanut meidän muuton. Pääsimme kerrostalon 2 kerroksesta muuttamaan rivitalokolmioon. Mikä oli todella ihana muutos. Mulle oli rakennettu luiska kodin eteen että pääsin pyörätuolilla liikkumaan. Uusi koti oli valmistettu mun saapumista varten.

Siitä alkaisi se uusi elämä. Uusi alku meille molemmille.
Tulisi se ensimmäisen joulu ilman viinaa ja se tulevaisuus pelotti.
Toki mulla oli niin kova lääkitys ja olin niin pohjattoman väsynyt että viinaa ei edes tehnyt mieli. Ja antabuskin oli viikkoa aiemmin aloitettu. Ja eipä se antabus estä sitä juomista. Mutta siitä alkoholin ja antabuksen yhdessäkäytöstä tulee kuulemma kauhea olo. Kokemusta mulla ei ole kun ei ole ollut tarvetta kokeilla. Ei ole uskalluksesta kiinni. Vaan siitä että mä en ole sitä vanhaa elämää kaivannut. Sinne paskaan ei ole tehnyt mieli palata.

Pari päivää siitä kun kotiin tulin alkoi kurkkua kuristaa ja nenä juosta. Voi hemmetin hemmetti. Tottakai mulle iski heti aivan kammottava flunssa jota sitten kestikin pitkälti joulun yli. Ja eipäs se mikään ihme ollut että iski. Mä olin sen 3 kuukautta viettänyt sairaalan steriileissä oloissa ja heti kun mä tulin kotiin niin ne kaikenmaailmat pöpöt hyökkäs mun heikon kroppani kimppuun. Että siitä ensimmäisestä raittiista joulusta ei paljoa osannut eikä pystynyt nauttimaan. Mulla oli flunssan takia niin kammottava olo ja vahvan lääkityksen takia niin väsynyt olo että eka joulu meni lähinnä levätessä ja nukkuessa. Eipä silti. Karvinen oli mun kanssani. Kävi väliin vieressä makaamassa. Siltitteli ja piteli kädestä. Me vaan oltiin ja elettiin siinä yhdessä joulussa enemmän selvinä ja onnellisina kuin koskaan ennen aiemmin. Se onni ja rakkaus oli aivan valtavan ihanaa.

Onko se ihme että mun kroppa on raihnainen ja väsynyt. Se kärsii niistä 30 vuotisista bileistä. Ja mun kropallakin menee aikaa palautua. Mulla meni 30 vuotta juomiseen. Niitä ihmeitä ei tapahdu yhdessä yössä eikä viikossakaan. Mä annan itselleni aikaa ja vapaata. Mulla kun ei ole kiire minnekkään.

Mä olen aina rakastanut joulua ja joulunalusaikaa. Kaikkine valmisteluineen ja touhuamisineen. Kaikkine joulun äänineen ja tuoksuineen. Mutta mulle on aina iskenyt vähintään joulukuun alussa kamala joulustressi. Mä olen aina pelännyt sitä joulua. Pelännyt vaikka olenkin rakastanut. Nyt mä huomasin että ensimmäistä kertaa se mun ylimääräinen hermoilu on poissa. Ei pelkoa tulevasta, ei pahaa mieltä eikä stressiä minkäänlaista.

Mun pelko juontaa juurensa edelliseen elämään. Mun edellisen elämän Jake ei pitänyt joulusta. Se sanoi vihaavansa joulua ja sitä joulukrääsää ja kuusen koristelua. Se oli ihan saletisti varmaa että se aiheutti riidan joka hemmetin joulu. Aina jokin juttu että sai viettää mykkäkoulua koko joulun ja kostaa kohtaamansa pahan mulle. Ja toki mä sitten join. Join minkä kerkesin ja hukutin oman joulupettymykseni toisen käytöksestä siihen ainoaan kaveriin ja ystävään eli viinaan. Ei se koskaan halunnut koristella mun kanssani edes kuusta saati tehdä muita jouluvalmisteluita. Mä sen joulun puin jouluun ihan yksin. Itku silmässä ja paha mieli sydämessä.

Eräskin joulu mä olin hänelle ostanut joululahjoja. Kun tuli ilta ja joululahjojen jakamisen vuoro niin annoin onnellisena omat lahjani. No hän siinä nolostuneena selittelee että no kun hänellä ei ole mitään. Hän ei ollut muistanut että tänään on jouluaatto ja kaupat menee kiinni jo yhdeltä. Siis kas kummaa. Hänelle oli moinen lahjojen osto tullut mieleen vasta joulaattona kello yhden jälkeen. Siis eihän sillä mitään väliä olisi ollut vaikka se lahja olisi ollut 50 pennin tikkari pakettiin paketoituna. Siis ei se lahjan arvo mitään merkitse vaan se että se on sydämestään annettu. Mutta mä en ollut edes sen tikkarin arvoinen.

Mä muistan miten mä nielin pettymyksen kyyneleet. Astelin keittiöön. Iskin pöytään sen ainoan ysäväni eli viinapullon. Narautin korkin auki ja vietin sitten joulun ystäväni viinan parissa. Ja toki Jakella oli sitten syy mykkäkouluun. Minä olin pilannut senkin joulun juomalla. Niinpä niin. En mä ketään juomisestani enää syytä vaan kannan vastuun siitä 30 vuotisesta taipaleestani viinan parissa ihan itse. Mutta jokin sen lumivyörynkin liikkeelle saa. Ja tässä tapauksessa se ahdistava käytös mua kohtaan. Hän ei koskaan nauttinut joulusta. Ei koskaan. Ja siten hänellä oli kaiketi oikeus pilata minunkin jouluni.

Karvinen on ihan toista maata. Hän tekee ja tuntee minun kanssani yhdessä. Meille on 12 vuoden yhdessäolon aikana muodostuneet ihan omat perinteet. Esimerkiksi se että lanttulaatikko tehdään aina itse. Tosin nykyään me mennään jo ihan valmiilla soseella. Sen verran ollaan helpotettu.

Joten nyt ei tarvitse miettiä viinaa eikä viettää jouluaattoa sammuneena milloin minnekkin räkä poskella ja oksennukset rinnuksilla.

On aika aloittaa joululaulujen kuuntelu maratooni.
Ihanaa joulunalusaikaa teille kaikille.

Elämä omissa käsissä

Mun mieli on aika paljon rauhoittunut kun sain nämä "elämän langat" taas omiin käsiini. Kävi nimittäin niin että se Sosiaalitoimen välitystilisysteemi ei toiminut laisinkaan. Ainakaan täällä meillä.  Mä pelkäsin jo vaikka mitä tämän stressin keskellä. Joka siis laukesi vasta tänään kun sain itse maksettua laskut. Eihän tuota rahaa paljoa jäljelle jäänyt ja jokunen lasku oli pakko jäättää maksamatta. Jollakin kun on pakko myös elää.

Me ollaan Karvisen kanssa tekemässä valitusta sosiaalitoimesta. Mutta mulle on iskenyt niin kova väsymys että mä en vaan tunnu jaksavan mitään. Mä oikeasti pelkäsin että mulla ratkee kohta verisuoni päästä tai jotain. Mun kroppa kun käsittelee ne vaikeudet siten että se tuo mulle oikeita fyysisiä kipuja. Kyllähän se nyt on melko epätodennäköistä että mulla mitään olisi ratkennut mutta sanokaapas se tuolle mun OCD:lle ja mun kropalle. Vaikka mulla on lääkitys siihen niin kun mulle tulee syystä tai toisesta kriisi ja stressi niin mun mieli käy ylikierroksilla kuten mun kroppakin.

Mä en ole saanut nukutuksikaan kunnolla kun mun mielen valtasivat ne vanhat pakko-oireet ja pakkoajatukset. Koita siinä sitten nukkua kun päässä pyörii vaan ajatus siitä että mä kuolen jos mä ummistan silmäni. Tai Karviselle sattuu jotain pahaa. Mä tiedän että nää jutut tästä mun OCD:sta kuulostavat typeriltä mutta ei sitä oikeastaan kukaan voikkaan käsittää millaista se elämä sen OCD:n kanssa on ellet sä itse kärsi siitä vaivasta. OCD:sta kärsivälle kun on turha mennä sanomaan että hei sä vaan kuvittelet. Tokihan me tiedetään että ne ajatukset on päässä mutta useinkaan niille asioille ei voi mitään. Ei voi muuta kun ehkä altistusterapian kautta.

Kaikesta mielenharmista ja stressistä huolimatta mä olen todella onnellinen. Mä maksoin laskuja ja nähdessäni tilille jäävän osuuden niin mua hymyilytti ja olin todella onnellinen. Mieleen tulvahti muisto menneestä ja siitä kun se viimeinenkin raha piti laittaa viinaan. Nyt mä ajattelen asiaa sillä lailla että herranen aika miten ihanaa tämä raittius voikaan olla. Jos tuosta vähäisestä rahamäärästä joutuis vielä viinakaupassa käymään niin millä hemmetillä sitä sitten eläisi. Ja onko se mikään ihme että velkaa on ja rahaa ei ole säästöön saanut kun kaikki mitä liikeni, omat ja lainatut meni viinaan.

Onneksi tosiaan se viina ei ole enää tänä päivänä ongelma. Eikä sitä tarvitse edes ajatella. Joskus sitä tosiaankin tulvahtaa  mieleen muistoja menneestä jotka siis saavatkin jäädä sinne menneeseen. Viina saa pysyä siellä menneessä. Me ei Karvisen kanssa enää sitä tarvita.
Näin on hyvä olla.

Uuden kynnyksellä

Mua pelottaa.
Mua on aina pelottanut uudet asiat.
Mun on ollut helpompi turvautua siihen ainoaan ystävään joka aina oli mua varten.
Se typerä, ahne, riitaisa, pettymyksiä täynnä oleva väärä ystävä Viina.
Ystävä joka ei koskaan ystävä ollutkaan vaan se oli näyttäytynyt mulle ystävänä ja ainoana pelastajana. Mutta mä olen herännyt siitä painajaisunesta ja potkaissut sen enkelin vaatteeseen pukeutuneen perkeleen ulos mun elämästäni. Me molemmat, sekä minä ja Karvinen ollaan hylätty moiset petolliset ystävät.

Mulla on pian se kauan odotettu lääkäri. Viime aikoina mun kroppa on alkanut käyttäytyä omituisesti. Mulla on kipuja. Paikallaan pyörätuolissa istuessani en niitä kipuja oikeastaan tunne laisinkaan. Mutta aamulla ylös noustessa. Kroppa on kuin myskyn jäljiltä. Joka paikkaa kolottaa. Nukkumaan meno on helvetillisen vaikeaa. On vaikeaa päästä sänkyyn. Vaikeaa saada ja löytää sitä oikeaa asentoa jossa ei särkisi ja sattuisi niin kamalasti.

Mä nukun yleisesti ottaen hyvin. Siis verrattuna siihen mitä se nukkuminen oli alkoholisti aikoina. Mutta siis herään useasti yön aikana niihin kipuihin. Karvinen joutuu tulla auttamaan mua vaihtamaan asentoa. Yksin kun en pysty kroppaani kääntämään. Aivan, itse mä nyky tilanteeseen olen syypää. 30 vuoden juopottelu on tehnyt tehtävänsä ja musta on tullut se mikä mä olen tänään. Tai siis ei. Mä olen miljoonien kilometrien päässä siitä mikä mä olin ennen. Mä olen kasvanut ihmisenä ja musta on kuoriutunut uusi ihminen. Mutta onhan se selvää että se juominen on jättänyt vakavat jälkensä ja ei ne jäljet helposti ja nopeasti poistu. Jos poistuvat koskaan.

Uskallanko mä näistä kivuista kertoa lääkärille. Mulla kun on vakaa aikomus vähentää lääkitystä ja vähentää sitä 10mg Norspan laastaria 5 mg:seen mutta nyt mua pelottaa jos musta ei ole siihen. Mitä jos mä tulen kotiin enstistä voimakkaammat reseptit tuliaisina.

Onhan se selvää että ei kenenkään tarvitse kipua sietää mutta kun mun mielestä se ei ole ratkaisu että lyödään se resepti kouraan eikä halutakaan selvittää sitä mistä se kipu johtuu. Mua helpottaisi paljon se tieto että miksi mä olen kipeä ja mihin mä tarvitsen tiettyä lääkettä. Että voitaisiin miettiä muita vaihtoehtoja siihen kivun hallintaan.

Kunhan kukaan ei enää koskaan epäile että mä vaan kuvittelen.
Tähänkin mä olen törmännyt. Kuule sä vaan kuvittelet. Edellisessä elämässä se oli aina se sama helvetin virsi että sä vaan kuvittelet.
Mä kun en kuvitele näitä kipujani. Mä haluan päästä niistä eroon mutta niin ettei mua saateta minkään huumelääkkeen orjaksi.

No.....päivä kerrallaan menen tässäkin asiassa.
Onko musta sanomaan suoraan lääkärille mitä mieltä mä olen vaan annanko mä ehdottaessa turruttaa itseni täyteen lääkettä etten olisi kipeä enää ja saisin yöllä paremmin nukuttua. Ilman niitä kipuja.
Mä en tiedä vielä. Sen näen sitten kun menen sinne lääkäriin.

Maku- ja tuoksumuistoja

Onko teille kellekkään käynyt niin että jostakin syystä tietty tuoksu tai maku tuo mieleen aivan jonkin muun jutun menneisyydessä. Joko ikäviä muistoja tai mukavia muistoja.

Mulle kävi tässä päivällä nimittäin niin että Karvinen toi S-marketista meille suklaalla päällystetyt pullat päiväkahville. Mä en siinä sitä pullaa katsellessani muistanut mitään erityistä mutta haukattuani siitä pullasta tajusin että se oli suklaalla päällystetty sitruunapulla.

Samassa mun ylitseni kävi kylmä väristys ja rupes aivan kamalasti ahdistamaan. Mun muistooni kävi sellainen muisto että mun exä Jake tapasi tykätä noista pullista. Sillä oli tapana lähisiwasta tilata sillontällön 5 kappaletta sellaisia kahden pullan pakkauksia. Niitä se sitten syödä mussutti kylmän maidon kanssa. Mitäs nyt laseja sotkimaan. Siitä se kätevästi kävi suoraan purkista hörppäämällä. Mä en koskaan ole niistä tykännyt. Ja se muisto ei ole mulle millään tavalla positiivinen vaan ahdistava muisto menneestä ajasta joka onneksi on mennyttä aikaa.

Samalla lailla mulle tulee sunlight saippuan tuoksusta mieleen mun Adele mummoni. Ateli nimellä häntä kutsuttiin. Tuoksu tuo mieleen ne lapsuuden lämpöiset kesät ja mummon paistamat ihanat lihapullat. Kukaan ei tehnyt niin hyvää ruokaa eikä leipää tai pullaa kuin mummo.  Ehkäpä juuri siksi mua ärsyttää se Saarioisen kammottava mainos että äitien tekemää ruokaa. Mun äiti ei ainakaan koskaan ole tehnyt niin järkyttävän pahaa ruokaa kuin ne Saarioisen tekemät eines sotkut. Eikä kyllä varsinkaan mun mummo.

Onneksi alkoholiin viittaavia muistoja ei ole vastaan tullut eikä mitään siihen juopotteluun liittyvää. Mä olen tietoisesti välttänyt menemästä paikkoihin missä on viinaa tarjolla tai siihen olisi mahdollisuus.  Mun kun ei ole pakko mennä niin mä en raittuttani laita alttiiksi. Enkä viitsi itseäni turhaan ärsyttää.

Tulikin tässä mieleeni että me Karvisen kanssa jälleen suunnittelimme matkaa. Tällä kertaa Jerusalemiin. Katselimme reittejä ja hotelleja. Yhden hotellin huoneiden kohdalla selityksessä luki että lahjana hotellilta huoneessa ilmainen viinipullo. Mä hetken tuumasin asiaa ja sanoin että mitäs jos se saapuva turisti ei sitä viinaa juo. Että miksi ne olettavat ilman muuta että kaikki ihmiset juovat alkoholia. Missäs se ilmaistervetuliainen on heille jotka ei sitä viina juo. Olisi kiva jos sen viinipullon voisi vaihtaa esimerkiksi pieneen hedelmäkoriin tai muuhun vastaavaan. Eipä silti että me mihinkään oltaisiin menossa mutta se suunnittelu on aina hauskaa.

Näin mä olenkin huomannut ajatusmaailmani täysin muuttuneen. Ennen mä olisin suorastaan riemastunut ilmaisesta viinipullosta. Juonut sen  hetkessä sen enempää Karvista ajattelematta tai vähintään koko ajan vahtinut paljonko se juo. Kaikki nimittäin mitä Karvinen joi oli multa itseltäni pois. Nyttemmin mun ei enää tarvitse viinaa edes ajatella ja ei todellakaan tee mieli.

Näin on hyvä elää.

Mun elämä - mun päätökset

Tämä viikko on kokonaisuudessaan ollut suhteellisen paskamainen. Tiistaista lähtien on kamalat kivut vaivanneet ja se kammottava jalkojen repiminen ja käsien repiminen on tullut takaisin ja pakko-oireilu on lisääntynyt.

Mulla on vähän selainen kutina että tämä kaikki johtuu siitä stressistä johon tuo sossun välitystili juttu on meidät saattanut. Mä kun olen sellainen että mun kroppani reagoi heti kaikkeen stressiin. Tänään nimittäin alkoi tulemaan laskuista muistutuksia. Niistä samaisista laskuista jotka piti maanantaina hoitaa. Siellä piti olla joku joka ne maksaa. No ei ilmeisesti ollakaan maksettu tai ei ainakaan siinä järjestyksessä kun mä ne niille ne annoin.

Laitoin sähköpostia heille asiasta jossa sanoin että haluamme lopettaa moisen välitystili homman. Että oli väärin meiltä edes ryhtyä siihen. Mutta kun ne sai sossusta mun pään niin sekaisin että mä tunsin itseni vallan toisen luokan kansalaiseksi. He uskottelivat että mä en alkoholistina pysty asioitani hoitamaan. Jumalauta mä olen hoitanut ne alkoholista huolimatta. Yhtään ainutta laskua ei ole ulosottoon mennyt. Laitoin myös siihen sähköpostiin että yhtään huomautusmaksua me ei makseta koska maksun viivästyminen ei ole meidän syy.

Eli mulle on saatu aikaan sellainen olotila että mä tunnen oloni toisen luokan kansalaiseksi. Jumalauta mä olen aikuinen nainen ja elän  aikuisen naisen elämää. Mä haluan itse tehdä päätökset elämässäni. Mä tiedän että mun raitistumiseen asti tekemäni päätökset ovat olleet helvetin huonoja mutta mä olen saanut kaikesta huolimatta pidettyä meidän luottotiedot kunnossa ja mulle on todellakin ollut aina tärkeää maksaa sähkö ja vuokra ja muut pakolliset maksut. Ja virallinen taho pitää mua täysin idioottina.
Mä en suostu siihen.

Aamulla juttelin Oikeahetken Riitta Koivulan kanssa ja kerroin hänelle päätöksestäni lopettaa antabuksen syönti. Hän naurahti ja sanoi että ei hän uskonutkaan että se antabus mut raittiina pitää. Aivan näin. Se sai mut tuntemaan itseni entistä päättäväisemmäksi. Mun on aika ottaa vastuu itse tästä elämästäni. Mä en ole koskaan elänyt itse vaan kaikki on aina kannettu eteen kuin mopelle illallinen. Muut ihmiset on tehneet päätökset puolestani. Onko se nyt mikään ihme että mulle se päätösten teko on äärimmäisen vaikeaa nykyelämässäkin. Mulla on vahva tunne siitä että mä olen valmis ottamaan viimeinkin vastuun omasta elämästäni. Ei se antabus todellakaan ole mua raitistanut vaan kyllä mä sen suuren työn olen tehnyt ihan itse.

Sen mä sanon että älkää yrittäkö enää kävellä mun ylitseni.
Mä olen olemassa ja kovasti elämässä kiinni.
Mä teen itse päätökseni.
Mä elän omaa elämääni ihan itse.

Kuivaa kahvia

Mulle silloin tällöin muistuu mieleeni mukavia sattumia tapaamisemme alkuajoilta.
Kahvi on niistä yksi.

Kuva: MTV.fi

Ensimmäinen tapaamisemme Karvisen kanssa oli  aika hauska tapaus. Minä kun olen aina ollut sellainen että olen inhonnut halaamista. Mulle ei ole koskaan tuntunut luontevalta halata edes omia vanhempiani. No Karvinen on aivan toisenlainen. Hän on oikea "luonnonlapsi". Tykkää halata. Hän on sellainen mukava halailija yhä.

No hän siinä asuntoni eteisessä ottaa ja halaa välittömästi. Kietoo kätensä ympärilleni. No mitäs minä teen. Muutun välittömästi suolapatsaaksi. Jäykäksi kuin jääpuikko. Karvinen sanoi myöhemmin mulle huomanneen tämän asian ja ajatelleensa että taisi treffit päättyä samantein. Muistan selittäneeni siinä outoa käytöstäni. "Seisoimme eteisessä Karvisen kanssa siinä. Karvisen kädet ympärilläni ja minä kuin kuollut kivipaasi. Mä en tykkää halaamisesta muistan änkyttäneeni. Karvisen kasvoilla käväisi hämmentynyt ilme. Nostan käteni Karvisen harteille ja sanon: Anteeksi, sussa ei ole mitään vikaa, se vika on mussa. Ja näin sai sinetin meidän ensikohtaamisemme."

Olin pelännyt kamalasti tuota tapaamistamme. Mä en ollut treffeillä paljon käynyt. Edellinen elämä oli mennyt saman miehen rinnalla. 19 vuotta ensirakkauden kanssa. Pelkäsin että mitä jos meillä ei ole enää mitään sanottavaa toisillemme. Olimme nimittäin 2 edellistä kuukautta viettäneet mesessä. Tuolloinkin oli messenger mutta eri kuin nykymessenger. Siellä se juttu kyllä oli luistanut mutta puhuminen naamasta naamaan onkin sitten aivan eri juttu. Mutta huomasin että tuo pelko oli aivan turha, sillä tulimme heti toimeen todella hyvin. Juttua riitti niin asiasta kuin asiasta. Huomasin heti että Karvisella oli ihmeen hyvä nippelitietopää. Siksi mä yhä vieläkin sanon hänestä että hänellä on turhan tiedon pää. Häneltä kuulin ekaa kertaa Dolinin hiihtoprikaatista, Eisaku Satosta ja sen että merihevonen on kala.

Kävin siinä keittiössä laittamassa kahvin tulemaan. Hittolainen, enhän mä edes osannut keittää kahvia. En ollut kovinkaan montaa kertaa sitä tehnyt siihenastisen elämäni varrella. No istuimme olohuoneessa ja tuumasin että mennään kahville että tuoksuukin jo niin ihana kahvi.

Mä menin keittimelle ja kauhukseni huomasin että pannussa ei ollut yhtään mitään. Tuota joo, tuumiskelin. Virta päällä ... kyllä, kahvit suodattimessa ... kyllä, Vettä säiliössä .... vesi ... vesi ... vesi .... EIIIIIIII. Mä olin unohtanut laittaa vettä keittimeen. Paniikissa kaadoin kuumaan keittimen säiliöön vettä. Ja sehän vallan yltyi puhisemaan ja puhkumaan ja säikähdin sen jo räjähtävän omaan mahdottomuuteensa. Mä en tiennyt miten päin olla ja mitä tehdä kun hävetti niin armottomasti. Mutta Karvinen laukaisi jännityksen naurahtamalla ja hän sanoi: Ei se mitään. Ajatteles että sitten kun me  vanhoina vanhainkodissa istutaan ja keinutaan siinä kahden istuttavassa kiikkustuolissa niin minä sitten sanon sulle että kuulehhan kultaseni. Mitäs jos menisit keittämään meille kahvit mutta keitä ne kuivat kahvit niin ei tule niin paljoa vaippoihin. Mulla meni pari sekuntia ja me molemmat naurettiin niin että meinattiin tikahtua. Se todellakin laukaisi koko tilanteen.

No saimme kyllä sitten kahvia hieman odotettuamme. Kaadoin kahvin kahvimukeihin. Aloimme juomaan ja kuinka kävikään. Se kahvi oli aivan helvetin pahaa ja väkevää. Karvisen ilme oli näkemisen arvoinen. Hän nousi. Kaatoi puolet kahvista lavuaariin ja kysäisi että ei sulla sattuisi maitoa olemaan. No olihan mulla. Karvinen kaatoi kahvin sekaan puolen kupin verran maitoa ja runsaasti sokeria. Ja hän oli todellinen sankareiden sankari. Joi sen helvetin pahan ja väkevän kahvin viimeiseen pisaraan.

Ei siinä mitään mutta parin tunnin päästä alkoikin tapahtua ja alkoi Karvisen vessaravit. Oli niin väkevää kahvia että mahakin meni sekaisin. Mutta mun muistossani tuo juttu pysyy ikuisesti. Sitä miettiessä tulee hyvä mieli ja onnellinen olo. Karvinen on mun sankarien sankari.

Ihana elämä

Miten sitä oppiikaan arvostamaan näitä
ihania raittiuden päiviä. Ei krapulaa, ei morkkista,
ei pahaa oloa, ei huonoa omaatuntoa.
Elämä ei ehkä ole täydellistä mutta näin on hyvä elää.

Miten sitä oppiikaan arvostamaan elämää sellaisena kuin se on.
Pienine virheineen, pienine vastoinkäymisineen.
Ne tuovat vain särmää tähän elämään. Tekevät tästä elämästä helpomman kestää.

Miten sitä oppiikaan joka päivä
Pystyy jälleen pitämään siitä uudesta minästä joka katselee peilistä.
Miten sitä oppiikaan rakastamaan ja arvostamaan raittiutta.
Niitä raittiita aamuja ja selviä iltoja. Sitä uutta selvää itseäsi joka oli niin pitkään hukassa. Joka oli niin pitkään kadoksissa.

Miten sitä oppiikaan kietoutumaan omaan uuteen maailmaansa.
Hymyilemällä huomiselle.
Nauramalla eiliselle ja nauttimalla
joka hetkestä tässä päivässä.

Käsittämättömiä aivoituksia - Sossun kynsissä

Olen miettinyt aamusta asti sellaista asiaa että onko tosiaan Sosiaalilautakunnan virallinen mielipide se että köyhä ei saa katsella telkkaria eikä sillä saa olla nettiliittymää. Mun alkoholistisekailujen(sikailujen) takia ollaan yhteydessä sossuihin jotta tää meidän talous saadaan oikealle raiteelleen. Meidän rahat menee välitystilille josta maksetaan meidän laskut ja annetaan meille sitten pari kertaa kuussa käyttörahaa. Se ei pakollista ollut mutta ajattelin että nojoo.....okkei, kokeillaan sitä nyt sitten. Mä taidan perua ensi kuussa koko jutun. Mä en näe siinä mitään hyötyä.

Alkoholisekailusikailuista huolimatta mä olen saanut meidän luottotiedot pidettyä molemmilla sekä katto on aina ollut pään päällä ja sähkölaskut on myös aina maksettu. Laskuja ei ole mennyt ulosottoon yhtään ainutta. Ainoat laskut jotka olen tarkoituksella jättänyt maksamatta on kotipalvelun maksut. Mua on alusta asti ottanut päähän se että mä tarvitsen apua ja mä joudun siitä avusta maksamaan. Vai mitä olette mieltä. Onko 289 euroa kuussa kohtuullinen summa siitä että mulle tuodaan aamulla lääkkeet ja illalla lääkkeet. Muuta apua mä kun en tällä hetkellä tarvitse.

Meille ehdotettiin Sossujen taholta tänään että eikös me voitaisi luopua Elisa viihdepalvelusta kun se on niin kallista. Siis mä katselin vähän hitaasti. Mä siis en todellakaan ymmärrä että eikö köyhällä ja raitistuneella alkoholistilla saa olla televisiokanavia eikä ilmeisesti saa olla nettiäkään. Herää vaan nyt kysymys että mitä helvettiä me sitten tehdään. Tuijotellaan toistemme napoja ja ryhdytään juopoiksi. Ei kyllä kovin kannustavaa tuo sossujen touhu ole.

Oikeahetki järjestää elokuvanäytöksen. Jonkinlainen pikkujoulujuttu siis olisi tiedossa. Katseltaisiin elokuva a star is born muiden päihdekuntoutujien kanssa. Mutta yllätys yllätys. Mä en voi mennä kun sossu ei maksa matkaa. Se ei kuulemma ole päihdekuntoutusta. Siis että ei ole päihdekuntoutusta että mä menen Karvisen kanssa tapaamaan kanssapäihdeongelmaisia ja katson heidän kanssaan leffan joka liittyy aiheeseen kovastikkin. Elokuva kun kertoo alkoholisoituneesta kantritähdestä.

Ehdottivat sitten tilalle omassa kunnassa Seurakunnan järjestämää joulujuhlaa työttömille ja vähävaraisille. Eipä siinä mitään mutta mä pidän kyseistä ehdotusta aika tökerönä. Me ei nimittäin Karvisen kanssa kuuluta kirkkoon. Sehän nyt sitten ajaakin todellakin saman asian.

Ja ehdotettiin myös luopumista Betteboxin tilaamisesta. Se kun maksaa 18.90 euroa kuussa. Ja tuottaa mulle suunnatonta mielihyvää. Niin ne kauneustuotteet kun ilmeisesti sossujen mielestä on tälläiselle juoponperkeleelle ihan turhia. Onhan se nyt saakeli ihan selvää ettei tästä naamasta parempaa ja kauniimpaa saa vaikka raastinraudalla sivelis mutta kai mä omat haluni ja kuvitelmani saan pitää ja jatkaa mua miellyttävien asioiden parissa. Vai onko köyhyys oikeasti sitä että ei saa olla mitään mikä kohottaisi mielialaa, tekee mut onnelliseksi tai saa tuntemaan itseni kauniiksi.

Mulle ei myönnetty palveluseteliä intervallihoitoon. Oli nimittäin sellainen tarkoitus että kävisin kerran kuukaudessa viikon olemassa intervallihoidossa mutta Sossut ei antaneet lupaa siihen. Mulle kuulemma virkistäytymiseen ja fyysisen kunnon kohottamiseen riittää avohuollon palvelut eli se että mulle tuodaan kotipalvelun toimesta lääkkeet illalla ja aamulla. Sekä ovat sitä mieltä että mulle riittää virkistäytyminen siinä että mun pitää hakea tuetulle lomalle.

Eli näin meillä täällä.Kiukuttaa ja suututtaa.Mutta viinaa ei tee mieli edelleenkään.Ei ole olemassa mitään ongelmaa mitä ei vielä pahemmaksi viinalla saa.Mutta taidan kuitenkin katkaista välini tuonne sossuun.

Mä kun en katso siitä meille olevan mitään hyötyä.

Kuoleman porteilla osa 4 - uusi alku

Näkymä huoneen nr. 3 ikkunasta seuraavat kolme

ja puol kuukautta

Matka kotoa päätyi vuodeosaston sivuoven oven eteen. Karvinen oli mua siellä odottelemassa. Mikä oli mukava yllätys. Oli tullut omalla autollaan. Ystävällinen hoitaja oli vastassa sängyn kanssa ja mut nostettiin nostoliinan avulla sängylle. Hoitaja opasti ambulanssimiehistöä eteenpäin oikeaan huoneeseen. Sänkyni työnnettiin paikalleen. Karvinen istui tyhjälle tuolille. Purskahdin itkuun. Karvinen nousi, tuli luokseni ja silitti hiuksiani. Hän suuteli mua huulilleni ja sanoi: Kyllä kaikki järjestyy. Hän alkoi itsekin itkemään ja sanoi että nyt sä Muruseni olet turvallisissa ja oikeissa käsissä. Nyt ei tarvitse kummankaan pelätä. Asiat tulevat korjaantumaan parhain päin.

Itkeä vollotin ja huusin ääneen että mikään ei ikinä enää korjaannu. Mikään ei ikinä enää järjesty. Mä en ikinä selviä tästä. Parempi olisi ollut kun olisin kuollut. Karvinen silitteli mun takkuisia hiuksiani ja sanoi että ei se noin ole. Huusin että kukaan ei mua rakasta eikä kaipaa. Niinpä niin, se oli sitä tajutonta itsesääliä, alkoholistin vollotusta. Katsokaa nyt mua. Tässä makaan, säälikää mua, mä haluan kuolla. Joopa joo.

Huoneeseen tulee 4 hoitajaa. Karvista kehotetaan menemään käytävään odottamaan. Mun ensimmäinen hoitoni alkaa. Puhdistetaan se mitä pystytään, rasvataan, talkitaan yms. Toinen hoitaja nostaa vatsaani kun toinen alkaa puhdistamaan ihoa vatsan alta. Tai sitä mitä siitä ihosta on jäljellä. Itken, hiljaista itkua. Kyyneleet valuvat. Vatsan alus ihoon särkee. Sieltä nousee kammottava mädän haju, kusen haju, paskan haju. Hoitajien kasvoilla ei näy mitenkään että heitä iljettäisi. Ovat varmaan nähneet kaikenlaista työuriensa aikana. Ammattilaisia, oman alansa sankareita.

Hoitajat huomaavat hätääntyneen ilmeeni. Yksi heistä sanoo ystävällisesti: kaikki hyvin. He jatkavat puhdistustani. Vielä ei ole oikean pesupäivän aika. Sekin kuulemma tulee vielä. Muutaman päivän sisällä. Yksi hoitajista hakee kaapista paksun käärön. Ihmettelen hetken ja päähäni vilahtaa ajatus: ei helvetti vaippa.  Hoitajat tarttuvat kääntölakanaan ja alkavat kääntää mua. Kaksi hoitajaa molemmin puolin. Suustani pääsee kiljaisu ja huutoa: mä tipun, mä tipun. Mä putoan. Hoitaja sanoo että ei mitään hätää. Ei he anna mun pudota. Ylleni autetaan seljästä kiinnitettävä avopaita. Ja päälleni autetaan peitto. Puhteet lakanat ja puhdas paita tuoksuvat ihanan puhtaalle. Mutta ihoni oli käynyt erittäin herkäksi ja vaate ja lakanat raastoivat ihoani ja tuntui kuin olisi raastinraudalla viiltänyt pikin ihoa.

Mautonta sairaalaruokaa

Kello 12 aikaan tuotiin lounas. Lautasella oli yksi pieni jauhelihapihvi, kastiketta ja perunamuusia. Se pieni pihvi ja muusi ja kastike näyttivät todella mitättömiltä isolla valkoisella lautasella. Hoitaja huomaa ällistyneen ilmeeni ja sanoo: lääkärin määräys. No ei sillä väliä ajattelen. Ei mulla nälkä edes ole.  Hoitaja nostaa sängyn päätyä istuma-asentoon. Kiljaisen kivusta. Selkään sattuu, jalkoihin sattuu, vatsaan sattuu, niskaan sattuu. Helpompaa olisi kertoa se mihin ei sattunut kuin se mihin sattuu. Luettelo olisi paljon lyhyempi. Leukani alle laitetaan ruokalappu ja pöytä käännetään likemmäksi niin että pystyn syömään. Hoitaja menee pois ja mä työnnän tarjotinta pöytineen kauemmas. Karvinen katsoo huolestuneena ja sanoo: söisit nyt jotain, vähän edes. Okei ajattelen. Koitetaan nyt syödä vaikka etoo ja vatsassa pyörii. Ruoka maistuu hm... mauttomalle. Lappaan ruokaa suuhuni ja yritän niellä. Juon maitoa päälle. Hmpf ... rasvatonta kaiketi. Ei kestä kauaa kun kurkkua alkaa kuristamaan ja vatsaa vääntämään. Tunnen pahaa oloa. Sanoin Karviselle että etsi äkkiä joku kippo. Mulla tulee oksennus. Karvinen antaa hädissään roskakorin johon oksennan vasta syödyn ruokani. Pihvin palaset ovat miltei pureksimatta. Isoina kokkareina. Mulla oli taaskin kiire. kiire saada ruoka syödyksi. Työnnän roskakorin pois ja tarjottimen. Mun ruokailuni on ruokailtu tältä erää.

Karvinen joutuu lähtemään kotiin mutta sanoo tulevansa huomenna jälleen. Tämän jälkeen Karvinen kävi luonani joka päivä. Jokaikinen päivä sen yli 3 kuukautta jotka osastolla vietin. Hän välittää sittenkin minusta. Hän rakastaa minua sittenkin.

Lapseton elämä

Kaikillahan niitä unelmia on.
Mulla oli niitä nuoruudessani paljon.
Ei sen elämän todellakaan pitänyt näin mennä niinkuin se meni. Mulla oli ihan eri suunnitelmat elämäni varalle. Musta piti tulla muusikko. Musiikki oli lapsuudesta lähtien lähellä sydäntäni. Soitin klarinettia ja siitä piti tulla elämä. Mutta toisin kävi.

Musta piti tulla äiti. Lapsia mulla ei ole. Se ei ole enää kipeä asia. Se oli kipeä asia aina johonkin 35 ikävuoteen asti mutta tuon jälkeen mä en enää niitä lapsia edes halunnut. Mä olen aina vältellyt pikkulapsia. Mä en oikein koskaan osaa luontevasti heidän kanssaan olla. Mä en halua ottaa niitä sinappikoneita syliini. Mä pelkään että mun uinuvat äidinvaistoni heräävät ja mä olen auttamattomasti liian vanha lapsien hakkimiseen. Karvisen kanssa olisimme vielä ehtineet kun tavattiin mutta oli yhteinen päätös että sellaista meille ei tule. Mä en enää halunnut. Karvinen sanoi että ei hän mitään siitostammaa ole itselleen ollut hankkimassakaan.

Edellisessä elämässä mulle ei tullut niitä lapsia ja Jake ei halunnut lähteä minkäänlaisiin tutkimuksiin. Ei mä en ollut sen arvoinen. Ei hän edes halunnut mun kanssani niitä lapsia. Hän sanoi pariinkin otteeseen mulle päin naamaa että ei hän ole koskaan mun kanssa lapsia halunnut. Että mä olisin kuitenkin niin huono äiti. Siis mitäh? Aivan niin. Voiko ketään naista enää pahemmin loukata. Mutta ei se Jakesta ollut loukkaus vaan tosiasia joka sai mun heikon itsetuntoni vielä heikommaksi. Se lapsettomuus kun oli mun vikani. Aivan niin. Myöhemmin kävi ilmi että mussa ei koskaan mitään vikaa  edes ollut. Vaan se vika oli Jakessa. 17 vuotiaana sain keskenmenon. Ihan hyvä niin koska mua kammottaa tänä päivänä ajatus että mulla olisi yhteinen lapsi hänen kanssaan. Ei hänestä olisi isäksi ollut. Ja luultavasti jos se sikiö olisi saanut mahdollisuuden kasvaa olisi siitä lapsesta tullut vammainen. Luonnolla on onneksi omat tapansa hoitaa asia keskenmenon kautta. Mun on helpompi elää ajattelemalla että niin vain ei ollut tarkoitettu.

Karvinen sanoi että musta olisi tullut hyvä äiti. Tunnen suurta rakkautta tuota Karvista kohtaan. Sanoin Karviselle että kelvoton puliakka mä olisin ollut. Niin Karvinen sanoo että ei sitä voi niin sanoa. Eihän mulle koskaan mahdollisuutta äidiksi tuloon annettu. Ei annettu mahdollisuuksia osoittaa millainen äiti mä olisin ollut. Mut rankattiin entisen elämäni miehen taholta huonoksi äidiksi ennenkuin mulla edes niitä lapsia oli yhtäkään.

Mä en ollut missään tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi kelvollinen. Tein mä mitä tahansa niin mä en tehnyt tarpeeksi tai en tehnyt tarpeeksi hyvin. Ei siinä paljoa huvittanut elämälleen mitään tehdä kun päähän oli iskostettu jatkuvasti se ajatus omasta kelvottomuudestani ja se alemmuuskompleksi oli kuin tatuoituna mun sisuksiini.

Mä uskon vahvasti reinkarnaatioon. Musta on hauska ajatella että edellisessä elämässäni mä mitä luultavammin olin suurperheen äiti. Siksi mulle ei ole tässä elämässä sitä äidiksi tulon mahdollisuutta suotu. Mä saan taas uuden mahdollisuuden seuraavassa elämässä kun sen aika joskus koittaa.

En mä ole katkera vaan onnellinen.
En mä voisi elää onnellista elämää viljelemällä niitä katkeruuden siemeniä sisuksissani.
Mun on ihan hyvä olla näinkin.