Lapsuuden ystävälle

Minä muistan sinut
Olit tärkeä silloin ja olet tärkeä yhä.
Ei se että elämä on erottanut meidät muuta sitä tosiasiaa että olet mielessäni ja sielussani.
Pysyvästi tatuoituna mieleeni.
Rakas serkkuni.

Lapsuudessa olimme hyvinkin läheisiä. Kerroimme salaisuudet toisillemme.
Leikimme nukeilla. Tai siis meillähän ei olllut varsinaisesti nukkeja vaan meillä oli apinat. Olin sisareni kanssa saanut yhtenä jouluna joululahjaksi apina nuket ja noilla me leikimme niin että niitä piti välistä paikkailla sieltä täältä. Mä en enää tiedä missä mun oma nukkeni on. Kaiketi se on jossakin välissä kulkenut osan matkaa mukanani mutta myöhemmin tilan antauden vuoksi se on jäänyt matkan varrelle. Niinkuin moni muukin asia jäi vuosien varrella matkan varrelle. Moni ihminenkin jäi matkan varrelle.

Mä en nimittäin ole koskaan ollut mitenkään hyvä pitämään niitä ystäviä. Mä en ole koskaan tiennyt että musta oikeasti joku pitää ja mua oikeasti joku rakastaa ystävänä. Että oikeasti joku välittää. Tai olen mä tiennyt mutta en ole uskonut. Ja entisen elämäni Jake oli sellainen ihminen että hänen kanssaan eläessäni mulla ei oikeastaan niitä ystäviä edes saanut olla. Hän ei liiemmin pitänyt ihmisistä kovinkaan paljoa. Myöhemmin olen tajunnut tuon käytöksen johtuvan paljolti narsisimista. Se että ihminen pyrkii toimillaan eristämään toiset. Se on sitä narsisimia. Mä kun olen aina lapsuudesta asti ollut hyvin helposti johdateltavissa. Mä olen ollut aina äärimmäisen ujo. Sisäänpäin vetäytynyt. Mua on ollut helppo ohjailla ja hänen on ollut helppo vaikuttaa mun  mielipiteisiini ja asenteisiin. Moni asia on loksahtanut paikalleen vasta näin vanhempana että miksi Jake toimi kuten toimi. Asia joita on nyt enää tässä vaiheessa liian myöhäistä ruveta käymään läpi. Mä käyn oman elämäni traumat läpi ammattilaisen kanssa ja hän hoitakoon oman elämänsä ihan itse.

Mun ei tarvitse ruveta armoa anelemaan keneltäkään. Varsinkaan entisen elämäni puolisolta joka ei enää kuulu elämääni. Joka ei koskaan välittänyt tarpeeksi. Mä olin otollinen uhri. Ei hän koskaan yhdessä ollessamme sanonut mua rakastavansa. Ei kertaakaan. Aina kun mä sanoin että minä rakastan sua niin hän sanoi niin minäkin sinua. Mutta ei se ole lainkaan sama asia kuin että sanoo itse ne maagiset sanat. Kolme pientä mutta erittäin tärkeää sanaa: MINÄ RAKASTAN SINUA. Mä en enää oikein edes tiedä miksi me olimme Jaken kanssa  yhdessä miltei 21 vuotta. Ja siinä hän pyöri mukana vielä lisät 10 vuotta. Vaikka mä olin naimisssa Karvisen kanssa. Hän esiintyi ystävänä. Kävi säännöllisesti huutamassa mulle. Huusi ja kiusasi ja piinasi ja mä en tiennyt miksi. Miksi mä olin ansainnut moista. Miksi hän näki oikeudekseen haukkua mua ja huutaa mulle mun omassa kodissani. Se oli mun koti. Mun reviirini. Mun elämäni. Kunnes mä sitten havahduin yhtenä päivänä hereille siitä painajaisunestani. painajaisunesta jota oli kestänyt yli 30 vuotta. Mä heräsin ja tajusin miksi hän toimii kuten hän toimii. Miksi Narsistit ovat sellaisia kuin ovat.

Raitistuttuani mulla oli kova tarve selvittää vanhat asiat hänen kanssaan. Selvittää kaikki pohjamutia myöten mutta sittemmin olen ymmärtänyt että ei mun tarvitse armoa anella keneltäkään. Ja varsinkaan häneltä. Ihmiseltä joka on osa syy siihen että mä hukutin vuosikaudet itseni viinaan.

Älkää nyt kärsittäkö väärin. Mä en syytä ketään omasta alkoholismistani. Itse mä sitä viinaa kurkkuuni kaadoin mutta kaikelle on se laukaiseva tekijä. Se tekijä joka saa sen lumivyörynkin liikkelle kunnes sitä ei enää voi hallita eikä pysäyttää. Onneksi mä viimeinkin löysin itselleni apua ja pääsin viinasta eroon.


En mä koskaan lapsena tiennyt miten niitä ystäviä hankitaan. Millainen ihminen mun pitäisi olla että ihmiset pitäisivät musta. Mä yritin olla sellainen kuin ihmiset olettivat mun olevan. Mä yritin olla hyvä ystävä kunnes mä en enää tiennyt miten mun olisi pitänyt olla etten olisi jäänyt yksin. Mä en vaan tiennyt. En ennenkuin tuo ihana ihminen oma serkkuni asteli elämääni. Hän hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Olimmehan me miltei saman ikäisiä. Kävimme rippikoulunkin samaan aikaan. Päästäksemme ripille yhtäaikaa.

Elämä heitti meidät eri suuntiin ja yhteyden pito hiljeni vuosien varrella. Hänestä tuli äiti 2 pojalle. Olen toisen pojan kummi. Silloin tällöin pidimme yhteyttä. Mutta koskaan hän ei täysin sieltä mielestäni ole poistunut. Olen aina rakastanut häntä kuin sisartani. Mä muistankin olleeni hyvin kiukkuinen siitä että ollessamme kolmisin yhdessä: Minä, 3 vuotta vanhempi sisareni ja serkuni. Minun sisartani ja häntä luultiin sisaruksiksi ja minua heidän serkukseen. Se toden totta kismitti ja harmitti.

Muistan äitini ja isäni kertoneen että he olivat vanhempina pitäneet ystäväni vanhempien kanssa eräänlaisen kriisikokouksen. Me kun teini-ikäisenäkin leikimme mieluummin noilla apinoilla kuin jahtasimme poikia. Muistan isäni ja äitini ihmetelleen että onko se ihan normaalia että ne leikkii nukeilla vielä tuon ikäisinä. No olivat sitten tuumineet että pitäisi olla onnellinen vielä kun he istuvat kiltisti kotona leikkimässä eivätkä ole kylillä leikkimässä poikien kanssa.

Elämä veti meidät erilleen mutta on mukava huomata että hän on yhä tuolla sydämessäni ja mielessäni. Lämpöisenä muistijälkenä ja ihanina muistoina. Ehkä olisi aika luoda uusia muistoja. Ei tästä pitkä matka ole. Ensitöikseni olemmekin Karvisen kanssa alkaneet suunnitella reissua hänen tykönsä. Se että suunnittelee tuo sen asian likemmäksi. Ja se että mä suunnittelen tuo hyvän mielen ja olen askeleen likempänä itse toteutuksesta. Sillä joskus se on itse otettava se ensimäinen askel. On tartuttava ojenettuun käteen ja tuumattava. Mä olen tässä ja sä siellä.

Rakastan sua serkkuseni nyt ja jatkossa.
Olet tärkeä osa elämääni.
Kiitos että olet 💗

Mitä se sellainen rakkaus on?

Kysäisin Karviselta että mistä sä tiedät että sä rakastat mua?
Että oletko sä ihan varma.
Se kun ei mikään nykyelämässä ole varmaa muuta kun se että mä en enää juo.
Mä olen raitis.
Se ei muutu nyt eikä koskaan.

Mä sanoin Karviselle että mä en ole enää sama ihminen kuin silloin kun tavattiin. Mä olin silloin alkoholisti ja mulla sattui olemaan juomaton kuiva kausi. Se että on raitis ja se että on juomatta ovat tykkänään eri asioita. Mä kuvittelin tuolloin kun se uusi ja ihana rakkaus asteli mun elämääni että kaikki muuttuu. Kaikki muuttuikin ....mutta vain hetkiseksi. Mihinkäs mä olisin voinut siitä katkerasta tosiasiasta päästä että mä olin alkoholisti silloin. Mä olin alkoholisti eilen. Mä olen alkoholisti tänään ja mä olen alkoholisti päivieni loppuun asti. Mutta tänä päivänä on helpompi elää kun mun tekemiseni ei ole enää riippuvaisa viinasta.

Eniten mä pelkäsin sitä että meidän liitto päättyy eroon kun mä muutun. Mä pystyn taas elämään ja ajattelemaan omilla aivoillani. Mun päätökseni ja tekemiseni ei riipu viinasta. Viina ei sanele enää mun ajatusmaailmaani. Mä olen vapaa viinan kiroista.

Vaikka sanotaankin että on paras elää vain päivä kerrallaan niin mulla on niin hyvä olla että mä ajattelen jo koko loppuelämää. Mä nimittäin tiedän että se viina ei sovi mulle. Ei ole koskaan sopinut. Mä tiedän että kohtalo tuskin on suopelias mulle toista kertaa kun kerran meinasin viinan takia kuolla niin multa taatusti henki lähtisi seuraavalla kertaa.

Toisaalta mun ei tarvitse ajatelella viinaa. Tällä tavalla on hyvä olla ja elää. On ihana huomata että mun ei tarvitse tietää paljonko kello on kun se että moneltako viinakauppa menee kiinni ei merkitse mulle mitään. Se että ihmiset juovat telkkariohjelmissa. En mä mitään hepulikohtausta saa että nyt pitäisi saada viinaa. Päin vastoin, mä säälin niitä ihmisiä ja väkisinkin tulee mieleen että monikohan niistä raukoista oikeasti tarvitsisi päihdekuntoutusta. Vapautusta viinan kiroista.

Että rakastanko mä Karvista.
En mä tiedä vastausta siihen.
Musta tuntuu että mä rakastan. Mutta mun tunne-elämä on niin sekaisin pitkään jatkuneesta juopottelusta että mä en jaksa moisia edes pohtia.

Onko se rakkautta että syntyy sydänalaan sellainen mukavan lämmin tunne kun toinen sanoo rakastavansa ja hellästi puristaa itseään vasten ja silittää hiuksista. Tulee sellainen olo joka vetää huulet väkisinkin onnen hymyyn ja sielun sillee mukavasti sykkyrälleen.

Jos se on rakkautta, niin kyllä...kyllä minä Karvista rakastan.

Juopon kootut selitykset

Ainahan niitä selityksiä on riittänyt

  • Mä juon koska olen niin kipeä ... ei puhettakaan siitä miten kipeä olen sen jälkeen
  • Koska meillä on joulu ... ja viina virtaa ja räkä poskella joululauluja
  • Koska meillä on kesä ... Joka kesäinen varma kesänpilaamisoperaatio
  • Koskapas meillä ei olisi juhannusta ... Ainahan sitä juhannussa on pakko juoda. Joulu kun on joka vuosi ja juhannus vaan kerran vuodessa
  • Juon jotta mun pakko-oireet pysyy hallinnassa ... Mites olisi se että ne pahetuivat joka kerta juomisen  jälkeen ja taas juotiin jotta pakko oireet hellittäisi
  • Juominen on hauskaa ... Niin ratkiriemukasta että meinasi henki lähteä
  • Juominen laukaisee jännitystä ... no ihan varmasti joo, sitä on niin rento ettei puhe meinaa luistaa eikä kyllä jalatkaan tahdo taipua tai sitten taipuu liikaakin, sitä taipuu vallan makuuasentoon melkeen itsekseen
  • Kun juon niin en ole sellainen hiljainen hissukka ... ei kun olen ärsyttävä kovaääninen puliakka
  • Katsos vaan Karvisella on synttärit ... pakkohan sen kunniaksi on juoda
  • Ai niin isällä olisi ollut synttärit jos olisi saanut elää ... montakohan kertaa tätäkin on juotu
  • Katsos vaan äitillä on synttärit ... ja taas juodaan
  • No hittolainen Tarja Halosellakin on synttärit ... Eikun viinaa kitusiin
  • Mä en saa unta ... ja tämä sitten auttaakin. Sitä nukkuu niin hyvin että kuorsaus kuuluu miltei naapuriin
Mieleeni muistui eräskin itsenäisyyspäivä 2015.  Karvinen lähti Kankaanpäähän kuntoutukseen 10 päiväksi ja mullehan noi tuollaiset tilanteet tarkoittivat sitä että saan vapaasti juopotella niin paljon kuin sielu sietää. Ei ole kukaan naputtamassa eikä mäkättämässä.

Lasti viinaa ja tottahan mun oli juhlittava. Olihan se itsenäisyyspäivä meidän kihlapäivämme. Siinä taas yksi syy juomiseen. Ja Karvinen oli mennyt mieluummin Kankaanpäähän kuntoutukseen kuin vietti sitä itsenäisyyspäivää ja kihlapäivää mu kanssani. No mistähän moinen mahtoi sitten johtua. Ei mulle tuolloin tullut mieleenikään että mä saattaisin olla jokseenkin rasittava känniääliö, haiseva kammottava puliakka. Nyt mä vasta olen miettinyt että nuo kuntoutusmatkat mahtoivat olla todella hyviä reissuja Karviselle. Se että hän pääsi musta eroon edes joskus. Edes pieneksi hetkeksi. Ei tarttenut kuunnella mun kännistä riidanhaastamista eikä kestää sitä henkistä väkivaltaa. Mä olin kammottava ihminen.

Ja kuinkas mulle kävi sitten yhtenä yönä. Join viskiä niin että havahduin siinä sitten makkarin lattialta. Eikä aavistustakaan miten mä siihen olin päätynyt. Ei mitään muistikuvaa mistään sen jälkeen kun tietokoneen ääressä avasin pullon ja parit ekat viskit kitusiini kaadoin. Yritin ylös mutta en päässyt. Kroppa ei suostunut toimimaan. Ja jalat ei toimineet. Ja siitä sitten se alkoi se mun häiriköinti ...

Otin kl. 01.35 yhteyttä messengerillä facebookin ja pyysin yhdeltä tärkeältä ihmiseltä apua. Se teksti ei ole julkaisukelpoista. Muutama ihminen sen ehkä kerkesi nähdä tässä julkaistuna mutta ajattelin asiaa uudelleen ja en haluakkaan sitä tekstiä julkaista. En siksi että mä häpeäisin omia tekojani vaan suojellakseni siinä esiintyviä mulle rakkaita ihmisiä. He kun eivät ole syypäitä mun juomiseen ja ovat samalla lailla mun uhrejani kuin Karvinenkin. Enkä halua heille tuottaa mitään pahaa.

Olen miettinyt tuota tapausta paljonkin sen jälkeen kun raitistuin. Se on hyvä esimerkki siitä että ei tämän kännisen päässä ainakaan aivoja ollut. Mä nimittäin vaihdoin lattialla olemiseni syytä useasti tekstin aikana. Valehtelin ummet ja lammet. Sitä tyypillistä alkoholistin paskapuhetta. Ja sitten tää alkoholisti vielä kuvittelee että ne jonninjoutavat selitykset menevät vielä lävitse.

Tuon tapauksen olisi pitänyt herättää mutta ei. Mä jatkoin juomista.
Mutta tosiasia on se että enmä nähnyt itseäni alkoholistina. En mä tajunnut että mussa oli mitään vikaa. Se vika oli aina muissa. Aina löytyi syy juoda.

Olen hyvilläni että löysin tuon kännimesettämisen koska haluan säästää sen esimerkkinä siitä mihin mä en koskaan halua palata. Mulla ei ole syytä enää juoda. On aika olla rehellinen itselle ja lähipiirille. On aika olla rehellinen elämälle ja maailmalle. Olen lakaissut häpeänpölyn harteiltani ja elämästäni. Näin on hyvä olla. Näin on hyvä elää.
RAITTIINA!










Halaus tuntuu mukavalle

Miksi halaaminen on niin vaikeaa?

Ensimmäisen kerran törmäsin tuohon halaamisen vaikeuteen mennessäni ensimmäistä kertaa Oikeahetkeen. Mulle se halaaminen on ollut aina vaikeaa. Mutta kuten olen huomannut niin nykyään se tuntuu ihan luonnolliselle. Se oli vain harjoittelu ja tottumiskysymys.

Mitä jos se halattava ei pidäkään siitä. No ei sitä tiedä jos ei kokeile. Tottakai se hämmästyttää jos rupeaa esim. kaupassa halailemaan outoja ihmisiä. Mutta mikä estää aloittamasta niistä tutuista.

Miten ihanalta se halaus tuntuu. Se helpottaa ahdistusta, masennusta. Se auttaa selviämään paskasta päivästä. Ei se kipua pois vie mutta lohduttaa. Miten yksinkertainen pikku juttu mutta tekee suuria sydämelle.

Karvinen sanoi että Vantaalla asuessaan moinen olisi ollut todella vaikeaa. Että eihän siellä voinut edes naapureita tervehtiä. Saattoi tulla nyrkistä tai sitten vähintään epäiltiin umpihulluksi. Silloin kun Karvinen sairastui vakavasti 2011 niin se pieni halaus olisi tehnyt todella hyvää. Se olisi saanut uskomaan huomiseen. Olisin huomannut että joku välittää minustakin. Mutta kaikki häipyivät. He pelkäsivät ilmeisesti että se vakava sairaus tarttuu. Ja mä en osannut sanoa kenellekkään että hei haloo katsokaa mua MÄ OLEN OLEMASSA. Kun olisi saanut edes sen yhden halauksen.

Juoppona mä en sitä halausta edes odottanut tai halunnut. Joku olisi pian haistanut että sehän on kännissä. Nyt raittiina niitä halauksia on ihana jaella sinne ja tänne. Ja se iloinen tervehdys ja iloinen hymy. Ne tekevät omalle sielulle todella hyvää ja toivottavasti myös muiden sielulle, sydämelle ja elämälle.

Se ystävällisyys kun ei ole itseltä eikä keneltäkään pois.
Se ystävällisyys, ystävällinen sana, halaus voi pelastaa toisen ihmisen päivän.
Se voi pelastaa paljon.
Se että toiset huomaavat että heistä välitetään.
Meitä yksinäisiä sieluja on maailmassa todella paljon.
Kaikki eivät uskalla karjua maailmaan että HEI HALOO MINÄKIN OLEN OLEMASSA. He kärsivät yksin ja hiljaa. Ja nielevät yksinäisyyden kyyneleet.
Mä en ole enää yksin.
Mä olen valmis jakamaan palan itsestäni.
Sanon kuten Mika Ikonen että ANNA MUN HALATA.

Haastan kaikki halaustalkoisiin.
Tehdään maailmasta parempi paikka hymyilemällä ja halaamalla.
Välitetään toinen toisestamme.






Omatunto ja muut uudet tunteet

Mä olen huomannut omaavani tunteita mitä mulla ei ennen juoppona ollut.
En mä tiennyt mikä se sellainen omatunto yleensä on. Saati sitten miltä se tuntuu kun on huono omatunto. Ei mulla ollut paljon mitään tuolla sisuksissa. Kaiken täytti viina. Mä elin viinasta ja viinalle. Kaikki tähtäsi siihen mistä saada seuraava känni ja mistä rahat siihen. Aina mulla oli joku rahoittaja omalle juomiselleni eli mun ei ole koskaan tarvinnut juoda partavesiä eikä mitään rapakiljuja. Olen juonut omat ja toistenkin rahat.

Ennen entisen elämäni Jake teki itse olutta uutteesta mutta lopetti sitten kun huomasi ettei hän itse ehtinyt sitä juurikaan nauttia. Mä kerkesin sen juoda ennenkuin oli edes kunnolla tekeytynyt. Nämäkin on niitä asioita joita en ole edes muistanut ja nyt ovat palautuneet mieleen. Tiedän kyllä nykyisin miltä se harmistus ja pettymys tuntuu. Ennen mulla ei niistä tunteista ollut minkäänlaista tietoa.

Oma isäni teki pontikkaa. Asia jolla nyt ei enää tänä päivänä ole merkitystä eikä kukaan siitä joudu rikosvastuuseen. Isä kun kuoli v. 2008. Usein tuli isältä kinuttua sitä itsetehtyä kun ei rahaa ollut muuhun. Ja usein tuli haettua ilman lupaakin. Sitten oli hyvä selitellä niitä näitä.  Isä lopetti viinan keittelyt paljon ennen kuolemaansa. Isä teki elämäntyönsä paperitehtaalla. Oli siellä yli 30 vuotta ennen kuin jäi työkyvyttömyyseläkkeelle. Aloitti 60 luvulla. Tiedän monta vanhaa paperitehtaalla työskennellyttä jotka sairastuivat jonkinlaiseen syöpään ja moni kuoli siihen. Ne oli aikamoisia myrkkyjä silloin isän aikoina mitä siellä tehtaalla oli ja ei silloin niinkään mitään kunnon työsuojelu juttuja ollut. Isäkin kuoli syöpään. Sappitiekarsinoomaan. Löydettäessä tuo syöpä oli levinnyt jo niin laajalle että ei enää voitu leikata. Isä eli noin vuoden syövän toteamisen jälkeen solumyrkkyjen ansiosta. Kun isä joutui ennen kuolemaansa sairaalaan niin viimeisinä päivinä en enää mennyt katsomaan. Soittelin usein mutta mä en vaan voinut mennä. Syynä ei ollut alkoholi vaan se että halusin pitää sen ihanan kuvan isästä. Terveestä isästä. En siitä sairaasta harmaansta ja elottomasta kummajaisesta joka oli muuttanut isän sisälle asumaan. Viimeisellä käynnilläni hyvästelin ja halasin. Isä sanoi rakastavansa minua. Kyllähän mä sen tiesinkin. En mennyt myöskään laittamaan isää arkkuun kun hän kuoli. Mä en vaan pystynyt. Mua kammotti se ajatus isän näkemisestä kuolleena. Tein sovinnon itseni kanssa tuossa asiassa ja mä tiedän että isä ymmärsi ja rakasti mua siitä huolimatta.

Torstaina olisi ollut fysioterapia mutta olin aamusta jälleen niin huonossa kunnossa että mä en vaan jaksanut mennä. Joka paikkaa särki. Tai niin musta ainakin tuntui. Mä olen ollut aina sellainen outo tapaus että jos mä en halua tehdä jotain tai mennä johonkin niin mun kroppa reakoi siihen niin että tunnen itseni oikeasti sairaaksi ja kipeäksi. Peruin menoni ja välittömästi tuon jälkeen mut valtasi sellainen outo tunne tuolla sisuksissa. Mä en ensin oikein tiennyt miksi mulla oli niin paha mieli. Kunnes tunnistin sen uuden ja oudon tunteen. Voi hyvänen aika. Mullahan on sellainen kuin omatunto. Mulla oli selvästi huono omatunto perumastani ajasta. Koska olisin hyvin voinut mennä vaikka vähän kipeä olo olikin. Mä en oikein tiennyt miten suhtautua tuohon uuteen ja ihmeelliseen tunteeseen. Jotenkin se tuntui kurjalta joten ajattelin että mun on vastaedes elettävä niin ettei mun tartte niiden huonojen omantunnontuskien kanssa kieriskellä. Mun on pakko opeteltava uudet tavat. Siis opittava pitämään sovituista jutuista kiinni. Mä en ole enää se toivoton epäluotettava juoppo. Vaan mä olen uusi ihminen. Raitis ja upea uusi nainen. Joten mun on otettava vastuu omasta elämästäni ja tekemisistäni. Niin että jatkossakin on hyvä olla.




Anteeksi-Sanon sen jos se helpottaa

Elämä on vaikea yhtälö.
Joskus se vaan heittää meitä sikin sokin
Sen kyydissä on niin pirun vaikea pysyä
Kaikki ei pysy mukana
Mä tipahdin kyydistä huomaamatta sitä
Putosin pimeyteen

Mutta mä löysin tieni takaisin
Mun ei tarvitse enää olla yksin
Mun ei tarvitse juoda
Mä en tarvitse viinaa pystyäkseni elämään onnellista elämää.

Sehän on ihan selvä että mä olen tehnyt hirveitä asioita ollessani alkoholisti.
Mä en pysty menneisyyttä muuttamaan. En vaikka miten haluaisin.
Ainoa asia jonka voin tehdä on pyytää anteeksi.
Antakaa anteeksi.
Mä sanon ne kaksi sanaa: Anna anteeksi.

Se että musta tuli alkoholisti ei ole kenenkään syy.
Mutta tänä päivänä mä pystyn kulkemaan jälleen pää pystyssä pelkäämättä elää.
Tänä päivänä pystyn tuntemaan. Olemaan onnellinen. Mä pystyn elämään tuntematta häpeää menneisyydestä. Sillä ei se määrittele mua ihmisenä. Eikä se määrittele sitä millainen ihminen mä olen tänään.
Mä olen kulkenut pitkän matkan. Mä olen kaukana siitä ihmisestä joka kerran olin.
Mä jatkan tätä matkaani pää pystyssä ja onnellisena siitä että olen raitis.

Se joka ei pysty antamaan anteeksi ei ehkä ole siihen valmis.
Se on ihan ok. Ehkä nämä henkilöt ovat valmiita siihen joskus.
En mä rupea armoa anelemaan. Ei mun tarvitse.
Mä olen tehnyt sovinnon itseni ja menneisyyteni kanssa.
Jokaisella meillä on menneisyys. Mä en voi sitä muuttaa.
Mutta mä teen tästä päivästä paremman jotta
tulevaisuudessa mun ei tarvitse katua mennyttä
Mä elän vain tätä päivää ja olen onnellinen

Keskiviikkoahdistus

Ahdistaa ja itkettää!
No mikä?
Sepäs siinä kun en jälleenkään tiedä syytä siihen!

Joka hemmetin marraskuu tää sama olotila.
Otin nyt sitten tämän blogin eteeni ja päätin kirjoittaa pahan olon pois. Ehkä tämä auttaa.
Ainakin se puhuminen asioista aina auttaa.

Mutta yhä siltikin on sellainen olo että tää ahdistus ei ole niin paha kun juoppo aikoina. Mähän vaan pidin hauskaa. Viinasta tuli hyvä olo. Siis tuliko? Ei tullut. Usein mulla viimeistään viidentenä juopottelupäivänä iski se itkukohtaus. Itku ja marina ja vollotus. Jolle ei tahtonut loppua tulla. Sitten mä vietinkin seuraavat 2 päivää sängyssä.

Mä pidin hauskaa 30 vuotta. Niin hauskaa että meinasi loppujen lopuksi henki mennä.
Eli kannattiko? Ei todellakaan mutta kun mä en tiennyt syytä miksi mä join. Mä en tiennyt mistä hakea apua. Mä en muuta osannut kun juoda. Mä pakenin vuosiksi siihen alkoholiin. Mulla oli aina se mahdollistaja joka mahdollisti sen juomisen. Entisen elämäni parisuhteessa meillä oli riitaa mun juomisesta. Sitä oli paljon. Kai hän rakasti mua omalla tavallaan. Usein hän piti mykkäkoulua kun mä join. Mun juomiseni ahdisti häntä. Nyt mä vasta sen ymmärrän. Karvinen ei sitten sanonut oikeastaan mitään. Usein näin pettymyksen hänen kasvoiltaan kun taas meni suunnitelmat pilalle mun juomiseni takia. Hän alistui hiljaa ja haki sitä viinaa mulle. Karvinen on kiltti ja hellä mies. Ei hän halunnut riitaa.

Mä en vaan ymmärtänyt olevani sairas ihminen. Eikä ymmärtänyt entisen elämäni Jake eikä varsinkaan Karvinen. Mä ajattelin että mä olen epäonnistunut luomus jonka ei olisi koskaan pitänyt edes syntyä. Kaikki olisivat paljon onnellisempia kun mua ei olisi.

Joskus nuo samat ajatukset meinaavat vallata mun pääni. Ne alkavat kiertää kehää ja mä aloitan usein sen saman virren .... mä olen huono ihminen, huonoista huonoin, kelvoton tyhmä paska ...Mutta ne ajatukset on tänä päivänä helpompi lakaista syrjään koska nyt mä tiedän että mä en ole yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan mukaan. En kelvoton enkä varsinkaan tyhmä.  Ei mun alkoholismini tee musta hyödyntöntä ääliötä kuten mun ylipainonikaan ei tee musta tyhmää.

Meinasin kirjoittaa että mussa ei ole muuta vikaa kuin se alkoholismi. Se ei ensinnäkään ole vika. Ei se tee musta viallista. Se on vain merkki siitä että mä olen ihminen, sairas ihminen. Sairaat tarvitsevat hoitoa. Mä olen sairas loppuelämäni. Mutta nyt mä osaan hoitaa sairauttani. Olen saanut oikeat työkalut. Olen herännyt 30 vuotisesta painajaisunestani. Olen alkanut hoitaa itseäni ja hoidan itseäni joka päivä pysyäkseni raittiina.

Tiesittekö että alkoholisti sairastuttaa läheisensäkin.
Karvinen on sairastunut läheisriippuvaisuuteen.
Minä alkoholistina olen sairastuttanut hänetkin.
On aika Karvisenkin alkaa hoitaa itseään.

Karsea järkytys - totuus Norspanista

Olen viikon nyt ajatellut tuota viimeviikkoista vieroitusoire kohtaustani. Mua surettaa se tosiasia että mä olen tuolle Norspanille riippuvainen. Surettaa ja kammottaa.

Eräs ystävä ja vertaistukiohjaaja järkyttyi myös.
Vasta hän kertoi että Norspania käytetään mm.  Subutexin vieroitushoidossa.
Ja mulle määrättiin sitä kipuihin vaikka tiedettiin että mä olen päihderiippuvainen.
Että se siitä järkevästä ja oikeasta päihderiippuvuuden hoidosta.
Onneksi tämä ystävä herätti mut jälleen ja viimeinkin tähän todellisuuteen että ei helevetti.
Tuosta paskasta on todellakin päästävä eroon.

Mä en todellakaan ymmärrä. Mä en ymmärrä enkä tajua sitä että mitä sen lääkärin päässä on pyörinyt joka mulle tuota Norspania määräsi. Ja jos mä olisin tiennyt mitä paskaa mä annoin iholleni laittaa niin olisiko siitä ollut hyötyä. Olisinko mä kieltäytynyt.

Luultavasti en. Mä olisin luultavimmin antanut hoitajien sivellä iholleni lehmän paskaa jos lääkäri olisi sanonut sen auttavan. Eli mun uskoni hoitavaan lääkäriin ja hoitotahoon oli todella suuri. Nyt en enää tiedä mitä ajatella. Se luottamus taisi karista heti kerralla. Tästä lähtien mä olen viisaampi ja tulen kyseenalaistamaan kaiken lääkehoidon.

Oli tiedossa että mä olen päihderiippuvainen ja että olen pahasti alkoholisoitunut. No helvetti soikoon mähän join jalat altani ja meinasin mädäntyä kuoliaaksi. Niin onko se oikein että lääkäri määrää Norspania kipuihin. Onko oikein että alkoholista riippuvainen tehdään riippuvaiseksi huumeista eli tässä tapauksessa Norspanista jota siis käytetään SUBUTEXin vieroituksessa.

Ei mun mielestäni.
Mä olen todella järkyttynyt.
Mä olen vihainen.
Mä olen kiukkuinen.
Mutta ... mutta ... mutta

Mä selvisin  viinan kiroista ja vaikka mä olenkin alkoholisti koko loppuikäni niin teen sen kanssa töitä joka päivä pysyäkseni raittiina.
Mä selviän tästäkin..... mä selätän tämänkin ongelman.
Nyt mä en ole yksin.
Mulla on vahva tukijoukko vierelläni.
Mulla on ystäviä.
Mulla on tukijoita.
Mulla on paikka missä mua autetaan.

Kiitos OIKEAHETKI



Ihana sunnuntai - uusi ystävyys

Olipas mukavan ihana sunnuntai.
Ystävä kävi kylässä lastensa kanssa.

Mulla ei koskaan niitä ystäviä ole ollut kovinkaan paljoa. Yksi on ollut ja pysynyt toistakymmentä vuotta. Soittelemme toisillemme ja usein nuo puhelut venyvät pari tuntisiksi maratonpuheluiksi. Hän on todellinen ystävä. Ja sitten on  tietysti Karvinen. Karvista voisin sanoa myös sanalla ystävä. Mitä se ystävä on. Ystävä on sitä että sen kanssa voi olla vain. Sanoa sanottavansa ja toinen tietää miltä tuntuu. Voi itkeä jos siltä tuntuu, voi nauraa, voi tuntea itsensä täydellisen tyhmäksi ja silloinkin ystävä ymmärtää ja osoittaa myös oman tyhmyytensä tai sanottaisiinko vaikka toisin että tekoblondiutensa. Olla yhdessä hiukkasen "hidas" ja nauraa sille omalle itselleen oikein kunnolla.

Ystävä ymmärtää.
Tapasin tämän ystäväni päihdekuntoutuksessa.
Hänellä on samanlainen ongelmallinen sielu kuin minullakin.

Se että elämä meni niinkuin meni.
Ehkä kaikella on tarkoituksensa.
Silläkin että elämä heitti tielleni tämän ihmisen.
Koska ilman häntä elämä olisi paljon tyhjempi.
Ilman näitä tässä elämässäni kohtaamiani ihmisiä elämä olisi todella tyhjä.

Tuntuu hyvälle ajatella tätä uutta ihmistä nimellä YSTÄVÄ.

Ennen, juoppona, mulla oli piinaava halu lahjoittaa pois kaikki mahdollinen.
Olisin antanut pois vaikka toisen munuaiseni jos joku vain olisi sanonut pitävänsä minusta. Sanonut rakastavansa. Yritin ostaa hyväksyntää itselleni ja juomiselleni.

Nyt mulla on hyvä mieli siitä että voin antaa toiselle jotain mitä minulla on.
Jotain mistä toinen ilahtuu. Jotain mitä itse en tarvitse.
Enää en yritä ostaa ystävyyttä koska ymmärrän että se ystävyys syntyy luonnostaan jos on syntyäkseen. Ei sellaista asiaa voi ostaa eikä aineellisella materialla hankkia.

💗Ystävä toi lahjaksi 💗
Oli mukava tavata hänen lapsensa. He olivat ihanan äänekkäitä, puheliaita ja ystävällisiä. Hienosti kasvatettuja. Kahta pienempää kovasti kiinnosti kirjahyllymme ja siinä olevat tavarat. Sehän on ihan selvää ja luonnollista. Hän äitinä yritti kiellellä mutta sanoimme että kyllä meillä saa esineihin ja tavaroihin koskea kunhan ei vaan säre mitään.

Oli niin ihanaa saada ääniä meidän kotiin. Lasten ääniä. Meillä kun ei Karvisen kanssa omia lapsia ole. Jääkaapissani oli sattumalta piparitaikinaa. Olin ostanut tuota valmistaikinaa yhdellä meidän, mun ja Karvisen, yhteisellä kauppareissulla. En vaan ollut saanut sitä leivotuksi pipareiksi asti.  Lapset saivat leipoa tuon piparitaikinan pipareiksi. Sellaisia niitä tuli. Omanlaisiansa lasten tekemiä luonnoksia. Sanoimme Karvisen kanssa että saavat viedä piparit mukanaan ja herkutella kotona.

Täytyy kyllä sanoa että oli aivan huippu ihana sunnuntai.
Tämä kyllä otetaan uusiksi.
Kiitos kohtalo ja elämä että heitit tämän ystävän tielleni.
Hänellä on oma merkityksensä elämässämme.
Näin on hyvä olla.

Unelmia ja haaveita

Haaveiletteko te koskaan mistään?
Unelmoitteko?
Miten ihanaa onkaan laittaa silmät kiinni ja antaa haaveiden viedä.
Sillä se mielikuvaunelmointi ja haaveilu on ilmaista ja saa ainakin mut hyvälle mielelle.


Miten ihanaa olisi vielä kerran elämässä heittäytyä pehmeään valkoiseen puuterilumeen selälleen ja tehdä lumienkeleitä. Tiedättehän? Lapsena noita lumienkeleitä oli hauskaa talvella tehdä. Heilutti hangessa käsiä ja jalkoja ja nousi varovasti ylös niin syntynyt kuva näytti aivan enkelille. Tällä hetkellä tilanne on se että mä en ehkä pääsisi sieltä hangesta ylös. Mutta ei se estä mua haaveilemasta. Ne haaveet kun on ilmaisia ja saa ainakin mut hyvälle mielelle. Tuokin haave on suhteellisen realistisesti toteutettavissa. Miksipäs ei joku päivä. Hemmetti vielä mä sen joku päivä teen. Antaa ihmisten katsella ja ihmetellä että mitä ihmettä tuo akka oikein touhuaa.

Karvinen haaveilee amerikan autoista. Sellaisista jenkkirasseista. Hän katselee tablettivehkeellään usein iltaisin niitä jenkkiautojaan nettiautosta tai muista paikoista. Kasvoillaan onnellisen haaveileva ilme. Haaveilee sellaisen omistamisesta.  Usein hän laittaa mullekkin niitä katseltavaksi. Laittaa viestejä sähköpostiin, linkkejä avattavaksi pienten viestien kera. Tästä Karviselle kaara, Makee kesäpeli, tästä jenkkirassi, murulle oma jenkki. Ne viestit ovat kuin pieniä rakkauskirjeitä. Ei se haittaa vaikkei mua jenkkiautot ole koskaan kiinnostaneet. Olen alkanut pitää niistä koska Karviselle ne ovat tärkeitä. Ei sillä väliä vaikkei se haave koskaan toteutuisi. Tärkeintä on se unelmointi ja haaveilu. Niin kauan kun se tekee hyvälle mielelle ja onnelliseksi.

Yhdessä me haaveilemme matkailusta. Suunnittelemme reissua milloin Hawaijille, milloin Lontooseen ja jopa Unkariin. Ei sillä väliä minne mutta se suunnittelu on kivaa. Otamme selvää junista, lentoaikatauluista, hinnoista, hotelleista jne. Ainoa este on se että meillä ei ole rahaa matkustaa. Kunhan pääsisi joskus edes kotimaassa pariksi yöksi hotelliin sellaiselle minilomalle. Mitä sitten vaikkeivat ne unelmat ehkä koskaan totutuisikkaan. Ei sillä ole väliä niinkauan kun ne unelmat tekevät onnellisiksi.

Leivontaa

Mä olen aina tykännyt leipomisesta ja ruuanlaitosta.
En mä mikään loistava leipuri tai kokki ole mutta ihan hyviä tuotoksia saan tehtyä.

Juoppona mulla tuli paljonkin kokkailtua. En mä paljon resepteistä muista kun mä olin aina kännissä. Kait niistä syötäviä tuli kun toi Karvinenkin hengissä on.

Ajattelin jakaa tänne myös otteita arjen tekemisistä. Onhan nää jutut osa mua ja suuri osa mun kuntoutumistani. Ajattelin että aika näyttää millainen tästä blogista muotoituu. Tää on kertomus....mun selviytymiskertomukseni. Ja nää reseptit mitä tänne jaan on sellaisia että niistä selviää helposti kuka vaan.

Mä niin kovasti pidin leipomisesta ja ruuanlaitosta jo juoppona ja pelkäsin että se vire ja innostus hiipui ratistumisen myötä mutta eipä siinä niin käynytkään. Pieni virtuoosi asuu yhä tuolla mun sisälläni. Onneksi!

Mulle kaikkein kivointa on uusien juttujen ja reseptien kokeilu.
Törmäsinkin todella mielenkiintoiseen sämpyläreseptiin.
Sellaisessa blogissa kuin Leonardo Da Vinkki oli kivan tuntuinen sämpyläresepti.
Eli jos vielä et ole tehnyt näitä suosikki sämpylöitä niin on aika kokeilla.
Sämpylöistä tulee ihanan makuisia ja pehmeitä.

Eli tämä resepti on suoraan kopioitu kysisestä blogista.

Voisämpylät

(12 sämpylää)
4 dl vettä
1 pss (7 g) kuivahiivaa
1 rkl sokeria
1 tl suolaa
25 g pehmeää voita
n. 9 dl vehnäjauhoja
Voiteluun:
sulaa voita
1. Liuota hiiva ja sokeri kädenlämpöiseen veteen ja anna seoksen seistä huoneenlämmössä kunnes se kuohahtaa. Se vie noin 10 minuuttia.
2. Lisää suola. Sekoita joukkoon 8 dl jauhoista. Vaivaa muutama minuutti.
3. Lisää voi ja tarpeen mukaan vähitellen jauhoja jatkaen samalla vaivausta rauhalliseen tahtiin. Lopeta, kun taikina on kimmoisaa ja irtoaa kulhon reunoista.
4. Peitä kulho liinalla ja anna taikinan kohota huoneenlämmössä puolisen tuntia.
5. Kaada taikina jauhotetulle pöydälle ja muotoile siitä 12 sämpylää. Nosta leivät voideltuun n. 22 x 30 cm vuokaan. Peitä ne liinalla ja kohota huoneenlämmössä.
6. Voitele sämpylät sulatetulla voilla. Sumuta uuniin vettä sumutinpullolla. Paista 225 asteessa noin 15 minuuttia.
Resepti:Leonardo Da Vinkki

Olenko nisti?

Tänään aamu alkoi todella paskamaisesti. Nimittäin viime yö meni kipujen kanssa tapellessa ja ihme kyllä mua vaivasi aivan järjetön palelu. Mä mietin ja mietin että miksi ihmeessä mua palelee niin kamalasti. Makkarissa oli 24,7 astetta lämmintä. Mulla oli 2 villasukat, 2 verkkarit, teepaita ja 2 villapaitaa. Makasin 3 täkin alla ja silti hytisin ja tärisin vilusta. Siis mitä ihmettä tämä nyt on.

No sitten se helvetti pamahti mun päähäni että mitä erikoista nyt on sitten sattunut. No ei muuta kummempaa kun mun kipulaastari lähti lauantaina selästä irti. Oli enää kulmasta kiinni ja kuivunut koko laastari niin repäsin koko laastarin pois. Viime yönä ne vieroitusoireet mitä todennäköisimmin saavutti mut.

Näin mä päättelin. Ensin tuli mieleen että ei helvetti mä en voi tästä kertoa kenellekkään. Mun pitää salata se. Sitten mä ajattelin että miksi ihmeessä. Entinen juoppo olisi toiminut niin ei tämä nykyinen raitis ja rehellinen nainen. Soitin meidän Oikeahetken päivystysnumeroon saadakseni asian pois mieltä vaivaamasta. Mua aina helpottaa se että mä puhun asiasta tai sitten kirjoitan ja olemalla rehellinen itselleni ja muita kohtaan mä selviydyn raittiilla polulla ja siten pidän huolta itsestäni.

Mulla on tällä hetkellä 10mg Norspan joka on melkoinen huumepommi. Mä tiedän sen aiheuttavan riippuvuutta ja nyt se tuli todistettua. Siitä varmaan johtui eilinenkin paskamainen olotila. Olo oli tänäänkin kuin olisin maantiejyrän alle jäänyt. Paleli aivan järjettömästi ja tärisytti. Aamulla teki vaikeuksia päästä siltä tärinältäni rollaattorin avulla vessaan. Mä sain vahvistuksen teorialleni kun soitin meidän päivystysnumeroon. Siksihän se on olemassa. Että mitä luultavimmin oireet johtuivat siitä.

Mä todellakin pelästyin koska mä haluan olla 100% päihteetön ja mä en tällä hetkellä ole.
Nyt on todellakin aika tehdä jotakin. Mulla on joulukuussa lääkäri ja pyydän pienentämään sitä 5 mg koska mua kammottaa se asia että se huumepaska on tuolla selässäni. Ensivuoden alusta on aika sitten luopua lääkkeistä pikkuhiljaa kokonaan. Mä olen valmis siihen.

Jos mä olisin ollut vähänkin rohkeampi niin olisin kieltäytynyt siitä laastarista kokonaan tänään. Palelu ja täryytys olisivat kestäneet jonkin aikaa. Mutta mulla oli niin kammottava olo että musta ei vain ollut siihen ja annoin aamuhoitajan käynnillään kiinnittää uuden laastarin iholleni. Mietin nyt tässä että olenko mä raukkis kun en lopettanut vaikka mä nyt tiedän olevani riippuvainen. Mun elimistö on naimisissa sen helvetin Norspanin kanssa ja tottunut sen läsnäoloon kun vuoden sen kanssa olen elänyt. Onko se nyt mikään ihme. Mutta mä olen hyvilläni että nyt mä en ainakaan koskaan enää pidä sitä hemmetin Norspania mitenkään pikkujuttuna enkä todellakaan vähättele sen aiheuttamaa riippuvuutta. Mä olen riippuvainen siitä. Se on tosiasia ja nyt on alettava jotakin tekemään sen asian eteen. Karvinen nimittäin meinasi yöllä soittaa ambulanssin kun mä palelin niin järjettömästi. Lupasin että aamulla soitetaan jos tää ei mene ohi. Nyt kun tuo uusi laastari on ollut iholla 6 tuntia. Ne saakelin oireet paleluineen ja tärinöineen ovat poissa. Eli tämähän on aivan selvä tapaus.

Tämä oli hyvä herätys tähän riippuvaisen ihmisen elämään.
Ja tämä kokemus saa mut haluamaan luopumaan siitä hemmetin huumepaskasta kokonaan.
Mä alotan sen vähentämisen joulukuussa. Ja ettei asia jäisi siihen olen asiasta puhunut jo kotisairaanhoidolle ja nyt mä tästä kirjoitan ja siksi soitin myös meidän päivystyspuhelimeen. Juuri siksi että kun asia on tiedossa niin mä en voi enkä kehtaa siitä pienentämisestä ja luopumisesta perääntyä. Mä olen päätökseni tehnyt ja aion myös sen mukaan elää.

Elämisen vaikeus

Jotenkin musta tuntuu että mä en koskaan ole täysin tyytyväinen elämääni.
Jotenkin kun vain pystyisi kontrolloimaan niitä uniansa niin olisi hyvä homma. Mutta ikävä kyllä sellainen tuskin koskaan tulee onnistumaan.

Viikonloppu meni näkemällä unia Exästä.
Ei niinkään painajaisia mutta ahdistaa nähdä niitä unia ollenkaan.
Edellinen yö meni etsiessä kadonnuttaa exää. Oltiin muka unessa vielä yhdessä ja onnellisesti naimisissa ja se oli hukassa niinkuin yleensä olikin ja mä en todellakaan ymmärrä mistä ne unet tulevat. Viime yö meni sitten harrastaessa seksiä exän kanssa...siis unessa....ihan kuin sitä nyt jotenkin muka kaipaisin.
Käsittämätöntä.
Täysin kummallista.

Miks ihmeessä nämä maanantait on aina tämmöisiä.
Juoppona ne olivat aina täynnä ahdistusta, itkua ja tappelua itsensä kanssa.
Nyt raittiina se olotila ei juurikaan ole muuttunut. Mua ahdistaa joka hemmetin maanantai. Yritän miettiä että mikä ja missä mättää. Ainoa ero entiseen  on se että nyt ei tarvitse olla ahdistunut viinan takia.  Mutta jostakin se ahdistus kumpuaa.

Onneksi tänään on Oikeahetkessä Vaasassa intensiivi ryhmä. Tilasin itselleni kyydin ja menen selventämään tuota paskamaista olotilaani. Olen kuitenkin oppinut edes jotain. Nimittäin sen että puhuminen auttaa. Mä en jaksa kantaa tätä itkuista ahdistunutta olotilaa koko viikkoa mukanani vaan haluan katkaista sen tähän ja tänään. Sinne intensiiviryhmäänkin  tiedän olevani tervetullut.
Se on paikka missä missä mua ei ajeta pois. Se on paikka missä mua kuunnellaan.
Saan puhua tämän paskan pois sisuksistani.
Tänäänkään en ole yksin enkä jää yksin.

Vertaistuen voima ja muita ajatuksia



Olin eilen jälleen joka perjantaisessa päihderingissä.
Tuosta perjantaisesta tapaamisesta on tullut mukava jokaviikkoinen tapahtuma jota oikein odottaa,
Alku meinasi hieman tökkiä kun mun nimittäin piti vetäjälle ilmoittaa että tulemme Karvisen kanssa myöhässä koska taksi ilmoitti myöhästyvänsä. Mä kuljen vielä pyörätuolilla ja matkaamiseen tarvitsen invataksin apua. Sain kuitenkin luvan tulla myöhässäkin.

Oli taas niin ihana tavata nuo kanssa rinkiläiset. Olivat jo aloittaneet mutta ehdimme hyvin ensimmäisen tekstin käsittelyyn. Ainoa mikä harmitti oli se että myöhästyimme niistä ihanista alkuhalailuista. Se kun on meillä tapana tuolla ringissä. Se että halaamme kun tapaamme. Tuosta halaamisesta on tullut erittäin tärkeää.

Mä pelkään kipuja. Ne kivut olivat miltei sietämättömät oikeassa lonkassa ja oikeassa polvessa. Mutta mä olin silloin juoppo. Mä pistelin menemään kipulääkkeitä ja viinaa päälle. Ei kovinkaan onnistunut yhdistelmä. Mä selittelin sen niin että mun on pakko juoda voidakseni turruttaa sillä ne kivut. Mulle ei tullut mieleenikään että ne kivut voisivat selittyä sillä juomisella. Niinpä niin, mun elämä oli selittelyä selittelyn päälle. Niitä iänikuisia selittelyjä miksi mulla on oikeus juoda. Ei mulle todellakaan kertaakaan tullut mieli lopettaa juomista ja hankkia kipuihin apua. Tai kokeilla että olenko mä vielä kipeä kun olen raittiina.

Tällä hetkellä tilanne on se että mulla on vahva kipulääkitys. Sitä osasto aikana lisättiin niin paljon että en ollut enää kipeä. Nyt on tullut aika vähentää. Mua hirvittää se lääkkeiden määrä mitä joudun syömään. Jokusen verran on jo pudotettu lääkitystä. Mutta joulukuussa tapaan lääkärini ja pohdimme lääkkeiden vähentämistä ja pikkuhiljaa niistä luopumista ensi vuoden alusta.

Mä pelkään niitä kipuja. Mä pelkään niin kamalasti.
Mä kerroin asiasta ringissä eilen illalla.
Yksi ystävä sanoi niin voimakkaan jutun ja mulle syntyi oikein kunnon ahaa ja WAU efekti. Hän nimittäin sanoi että sä et ole koskaan ollut raittiina että nyt raitistuttuasi aivan varmasti kestät kipua paljon paremmin kuin juoppona.
Siis WAU mikä ajatus. Näinhän se on todellakin.

Mua ei pelota enää yhtään. Itseasiassa odotan joulukuuta innolla. Sillä kuten kuntoutukseen kuuluu se on päihteetöntä kuntoutusta ja mä haluan olla täysin 100% päihteetön ja se turhien lääkkeiden syönti saa loppua.

Näin mä olen päättänyt.
Toki lääkärin valvonnan avulla vähetän ja lopetan.
Katsotaan missä se kipukynnys nyt on kun olen raitis.

Kiitos rakkaat ystävät.
Kiitos että annatte voimaa ja lämpöä.
Kiitos että annatte ystävyyttä ja tukea.
Kiitos että saan istua kanssanne joka perjantai siinä samassa ringissä.
Näiden ahaa elämysten ja wau efektien myötä on kivaa jatkaa elämää. Ilman pelkoja ja kohta ilman lääkkeitä.



Kuoleman porteilla osa3

Miten muut ihmiset suhtautuivat mun jatkuvaan sängyssä makaamiseen. No Karvisella kävi toimintaterapeutti. Hän ihmetteli  asiaa kun mä makasin sängyssä puolenpäivän aikaan. Selittelin että mulla on migreeni. Seuraavalla kerralla oli maha sekaisin. Kovin pitkälle ne selitykset eivät enää menneet lävitse ja hänellä heräsi epäilys että nyt ei kaikki ole kohdillaan. Hän alkoi epäillä asioiden olevan todella hullusti.

Karvisen avustaja huolestui myös tilanteestani. Toimis ja Avustaja soittelivat keskenään että jotain on pakko tehdä. Tähän soppaan sekaantui sitten myös veljeni Jalomieli. Mä en ollut ollenkaan riemuissani asioiden saamasta käänteestä. Mun sielu huusi että ANTAKAA MUN NYT JUMALAUTA KUOLLA RAUHASSA.

Multa ei paljoa enää kyselty. Sain kuitenkin vieläkin huijattua Jalomieltä. Sain kiristettyä ja huijattua pari viikkoa lisäaikaa siihen makaamiseen. Selittelin että en mä voi noin vain lähteä. Mun pitää maksaa laskut sun muuta sun muuta. Niin taitava mä olin ihmisiä manipuloimaan.  Mä muistan kun veljeni itki puhelimessa että et nyt jumalauta kuole että hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi. No en mä kuollut. Ikävä kyllä kuten mä silloin ajattelin.

Mun vatsanaluseni oli täynnä pyöreitä rakkuloita jotka aina puhjetessaan erittivät mätää. Nukuin aina oikealla kyljelläni ja likellä sängyn reunaa. Muuhun asentoon kun en päässyt. Se oli ainoa asento jossa pystyin olemaan. Asento joka oli jotenkin siedettävä niin ettei sattunut niin kamalasti. Tästä mätä valui sängynlaitaa pitkin lattialle muodostaen haisevan lammikon lattialle ja matolle. Yritin pitää vanhoja puhtaita tyynyliinoja vatsan alla mutta kuivuessaan ne tarttuivat kiinni ihooni ja sitä repiessäni irti haavat repesivät uudelleen auki ja alkoivat uudelleen vuotaa.

Karvinen yritti pestä mun hiuksiani kuivashamppoolla mutta eipäs siitä oikein mitään tullut. Kuten ei muustakaan pesusta. Makuuhuoneessa oli aivan kammottava tuoksu. No mä en sitä haistanut kun mä elin siellä makuuhuoneessa 24 tuntia vuorokaudessa. Hajuaistini oli jo turtunut ja tottunut siihen paskan hajuun. Karvinen oli varustautunut glade ilmanraikastinpullolla. Suhautteli aina sillon tällön ilmaan. Olihan hänen pakko nukkua samassa makuuhuoneessa missä minä mätänin ja haisin.

Sitten tuli se päivä. 6.9.2017.  Kotisairaanhoitaja oli käynyt meitä tapaamassa edellisenä päivänä. Olimme sopineet että hän tulee pikkuisen aiemmin kuin ambulanssi ja palokunta. Aivan, molempia tarvittiin. Siinä vaiheessa kun ihminen on niin liikuntakyvytön kuin minä ja lihakset surkastuneet. Silloin tarvitaan kantoapua. Minä nyt en ole kooltani ihan sieltä pienimmästä päästä. Kotisairaanhoitaja auttoi mulle pitkän yöpaidan päälle. Se vaatteen kosketus iholla tuntui kamalalta. Se kankaan pyyhkäisy sattui ihoon. Mua itketti ja hävetti. Kotisairaanhoitaja halasi ja pyyhki mun kyyneleeni ja sanoi että kaikki järjestyy.

Ambulanssimiehistö sekä palokunnasta 3 henkilöä tulivat paikalle. He milli milliltä saivat ujutettua nostoliinan mun alle. Se sattui aivan kamalasti. Nostivat mut sellaisen tyhjiöpatjan päälle josta imettiin ilma pois. Patjan sisällä oli rouhetta ja täten patja muotoutui mun ympärilleni eräänlaiseksi suojakaukaloksi. Liukulauta ujuttetiin alleni. Ja niin mun matkani alkoi. Mut vedettiin pää edeltä rappukäytävään. Kuulin oven käyvän ja naapuri viereisestä rapusta tuli kyselemään että mitä ihmettä täällä tapahtuu kun on ambulanssi ja paloauto pihassa. Palomies selitti että rouva voi olla ihan rauhallisella mielellä että heillä on ihan työtehtävä ja harjoitustehtävä  siitä miten saadaan parhaiten vaikeavammainen ihminen hissittömästä talosta turvallisesti ambulanssiin. Mä mielessäni ajattelin että kun nyt ei kukaan vaan tule selfietä mun kanssa ottamaan. Tai kuvaa youtube filmiä.

Ambulanssimiehistö ja palokunnan väki ottivat tilanteen harjoituksen kannalta. He sanoivat että heille hyvin harvoin tulee näin otollista tilannetta että pääsee oikein kunnolla miettimään miten tälläinen työtehtävä suoritetaan niin että saadaan potilas turvallisesti alas.

Ja niin mua vietiin. Laskettelin portaat kuin pulkankyydissä pää edeltä alas. Yksi palokunnasta piti tukinarusta joka oli kiinnitetty mun kaukalooni ja muut olivat etu ja takapäässä tukena. Hupsista vaan ja niin mä olin ulkona. Haistelin viileää ilmaa, ensimmäistä kertaa olin ulkoilmassa sitten viimeiseen 2-3 vuoteen. Mua pelotti ja itketti. Kotisairaanhoitaja silitti päätäni ja sanoi että nyt on kaikki hyvin. Olin viimeinkin ambulanssissa.

Matka vuodeosastoa kohti alkoi.
Katselin ambulanssin ikkunasta vaihtuvaa maisemaa ja ajattelin.
Tää taitaa olla mun loppuelämäni ensimmäinen päivä.
Mä en kuollutkaan vaikka halusin.
Musta välitettiin vaikka luulin että kukaan ei välitä.
Oli ihmisiä jotka rakastivat mua.
Haisevaa paskaista alkoholistia.
Tästä se alkaa ..... mun uusi elämä.

Jatkoa seuraa vielä neljännessä osassa

Tunteiden vuoristorata

Eilen olin onneni kukkuloilla.
Elämä tuntui luistavan hienosti ja sydämessä tuntui niin hienolle ja upealle.

Tänään se toi mun sisukseni on jälleen sellaisessa myllerryksesä että.
Tunteet heittää kuperkeikkaa oikein kunnolla.
Ei, ei mun tee mieli viinaa, mutta mä tunnen itseni jälleen siksi täydeksi käveleväksi paskakasaksi joka mä olin vuosikausia.

Mitä sitten on tapahtunut. No ei mitään. Siinähän se vitsi piileekin että mä en vaan osaa olla onnellinen. Mulla jäytää koko ajan sellainen tunne tuolla sisuksissa että sä epäonnistut kuitenkin. Ketä sä luulet pettäväsi. Vanha puliakka. Helvetin epäonnistunut typerys. Tosin enää mielessä ei liiku se ajatus että mun ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään. Että jotain positiivista sekin.

Sellainen tyhjänpäiväinen vollottaminen ja säälin kerjääminen oli ihan arkipäivää juoppona. Mä yritin keksimällä keksiä positiivisuutta siitä mun juomisestani mutta en mä keksinyt kun en mä halunnut edes juoda mutta kroppa ja elimistö vaati sitä viinaa.

Mä odotan koko ajan että mistä se pommi iskee. Mä pelkään olla onnellinen, tyytyväinen ja iloinen. Mä pelkään että se jotenkin kostetaan mulle.  Loppuaikoina ennen raitistumista mä olin helvetillisen vainoharhainen ja lopetin yhteydenpidon miltei kaikkiin. Niin niihin vähäisiin ystäviini kun sukulaisiinkin. Mä olin varma että ne keskustelee musta ja puhuu musta paskaa mun selkäni takana. Enhän mä voinut kuvitellakkaan että kun mun veljeni ja sisareni oli huolissaan mun juomisesta että ne oikeasti tarkoittivat hyvää. He olivat huolissaan että mä vielä onnistun juomaan itseni hengiltä. Ja oikeassahan he olivat. Mutta koskapas se juoppo ketään ulkopuolisia kuuntelee. Se viina kun menee aina kaiken edelle. Se voittaa lapset, perheen, rakkauden...se voittaa kaiken. Meille juopoille ei ole olemassa muuta kuin se viina viina ja viina.

Mä kirosin sisareni ja veljeni ja kaikki asioihimme puuttujat alimpaan helvettiin. Molemmat uhkailivat puuttuvansa asioihimme. Ilmiantavansa meidät sosiaalitädeille jos emme itse hae apua. Mitä helvettiä ne oikeen hommaavat mun selkäni takana. Punovat juoniaan. Vehkeilivät mun selkäni takana. En mä ymmärtänyt että he rakastavat mua. Rakastivat mua silloin ja rakastavat mua yhä. Veljeni viimein toimi uhkauksensa mukaisesti ja rupesi soittelemaan mulle apua. Sain sen 2 viikkoa kiristettyä ja puhuttua armonaikaa järjestellä asiat. No siis mitkä ihmeen asiat. Mitä asioita mulla muka oli kun makasin liikuntakyvyttömänä sängyssä. Mä olin täysin vainoharhainen. Veljeni Jalomieli soitti sosiaalitoimistoon, soitti kotisairaanhoitoon. Hän soitti kaikki mahdolliset tahot läpi. Hän sanoi että on se kumma jos ei suomenmaassa apua saada sitä tarvitseville. Ja niin sitä apua sitten tuli. Ja mun oli pakko myöntää että mä pelkäsin että mä raitistun. Mä pelkäsin sitä ihmistä mikä musta tulee raittiina.

Nyt kun mä katselen itseäni peilistä niin nän sen uuden ihmisen. Uuden ja ihanan ihmisen. Uuden ja hyvän ihmisen. Mä pidän tästä uudesta minästä joka katselee mua peilistä takaisin. Se osaa jopa hymyillä. Se osaa jopa nauraa sydämensä kyllyydestä. Se osaa rakastaa  ja tietää miltä se rakkaus tuntuu.

Jälleen se tää "puhumisen" taika toimii.
Tätä tekstiä aloittaessani mulla oli suunnattoman paha olla. Itkin ja tunsin ahdistusta.
Nyt mulla on jälleen mukava tyyneys tuolla sisälläni.

Mulle tämä kirjoittaminen ja asioista puhuminen auttaa.
Se rauhoittaa.
Se että päihderingissä saa kertoa sen pahan olon ulos sisuksistaan.
Se että mua kuunnellaan.
Se tuntuu hyvältä sydämessä.

Onnellinen euforia

Mitä se elämä oli alkoholistina.
Viimeiset 3 vuotta ennen raitistumistani vietin neljän seinän sisällä.
Karvinen hoiti kaikki asiat.
Mä olin tällä alkoholismillani orjuuttanut hänetkin.
Eli mitä se nyt sellainen elämä alkoholin orjuudessa voisi olla.
Eihän se ole edes mitään elämää.
Mutta kun en mä paremmasta tiennyt.

Nyt mä osaan pitää hauskaa ja osaan nauttia tästä raittiista elämästä.
Mä olen elämääni tyytyväinen.
Ehkä ensimmäistä kertaa hvyin pitkään aikaan.
Mä viimeinkin tiedän mitä se onni ja rakkaus on.

Olin tänään Oikeahetken päihdeluennolla kertomassa oman tieni ja kertomukseni siitä mitä olen käynty läpi ja nyt tästä raittiudesta. Ilman Oikeahetkeä mä olisin haudassa. Se on ihan selvää.
Se itsestään kertominen ei tunnu ollenkaan pahalta.
Päin vastoin. Se sai mut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Mun elämälläni on viimeinkin joku tarkoitus. Mä yritän osoittaa omilla teoillani sen että tätä alkoholismia ei tarvitse hävetä ja että tää on sairaus niin ehkä useampi uskaltaisi hakeutua hoitoon ajoissa.

Se onnellisuus lähtee niistä jokapäiväisistä teoista.
Siitä että voi viimeinkin sanoa toiselle että mä rakastan sua ja tarkoittaa sitä kanssa. Tällä kertaa ne sanat lähtevät syvältä sydämestä. Enää siinä ei ole jatkomomenttina sitä että hakisitko sä mulle viinaa. Tällä kertaa mä voin sanoa niin ja tiedän että mä tarkoitan sitä.
Mä  voin halata ystävää tuntematta pakokauhua.
Mä voin olla onnellinen ystävän onnistumisista ja sen riemunhetkistä.
Mun katkeruuteni ja vihani on poissa.

Mä olen onnellinen.



Itsepetos

Mä en tiedä onko musta tullut "kukkahattutäti" tai tiukkapipoinen tämän raittiusprojektin kanssa.
Mä nimittäin inhoan sellaista keskustelua joka joskus viriää meidän juoppojen kesken. Eli mitä voin juoda ja mitä en. Eli mitä korvaavaa alkoholintyyppistä ei alkoholitonta juomaa voin juoda. Toiset juovat simaa ja jopa kotikaljaa. Toiset ykkösolutta tai alkoholitonta punaviiniä. Mulle se vastaus on EI MITÄÄN.

Mä en vain pysty ajattelemaan noin. Mä olen tiukka. Siis tiukka itseäni kohtaan. Mulle se on ihan sama miten kukin juoppo raittiutensa hoitaa mutta mä olen raitistuttuani päättänyt olla 100% raitis.  Mä pidän huolta vain tästä omasta tontistani enkä siis pyri ketään muuta raitistamaan. Mä en vain siihen pysty. Mun on tässä asiassa ajateltava itseäni ja oltava itsekäs. Mun mielestä tuollainen on itsensä pettämistä.

Kuuluin kerran Facebookissa ryhmään jonka piti olla raitistuneiden alkoholistien ryhmä. Kuinka ollakkaan siellä ruvettiinkin miettimään sitä että mikä on parhaimman makuinen ja halvin alkoholiton olut. Tai mikä on parhaimman makuinen alkoholiton punaviini. Siinä vaiheessa mä "nostin kytkintä" ja häivyin kyseisestä ryhmästä.

Mä olen 30 vuotta juonut. Milloin mihinkin syyhyn vedoten.
Multa yksi ystävä kysyi että miksi sä joit. No tuohon kysymykseen on kaiketi kaikkien juoppojen vaikea vastata. Se kysymys että miksi juoppo juo lienee niitä luomakunnan suurimpia mysteereitä ja  mä vähän luulen että sen ongelman ratkaisijasta tulisi miljonääri. Mulla todellakin ne syyt vaihtelivat aina sen mukaan miltä tuntui ja millä sain perustellusti hankittua viinaa. Koskaan se vika ei ollut mussa itsessäni. Se vika oli aina muualla.

Jokainen todellakin huolehtii siitä omasta tontistaan. Niin teen minäkin ja mä en suvaitse ajatusteni juoksevan alkoholittomiin tuotteisiin, alkoholittomaan punkkuun, alkoholittomaan olueen, simaan saati kotikaljaan. Noista alkoholittomista tuotteista kun on hyvin lyhyt matka takaisin siihen vanhaan paskaan. Mä en tiedä mitä esimerkiksi punaviinikastike mulle aiheuttaa. Siis kyllähän se tiedossa on että siitä keitettäessä haihtuu se alkoholi. Mutta aina ei tarvitse olla kyseessä se alkoholi. Joskus sen viinan himon voi laukaista se pelkkä maku. Eli mä en viitsi lähteä pelleilemään enkä kokeilemaan. Kun mä en tiedä miten se vaikuttaa niin en edes kokeile ja pidän tonttini tällä tavoin siistinä ja pääni ja ajatukseni kirkkaana.

Vaikka se miten onkin mun mielestä jokaisen oma asia niin mä en vaan pidä keskusteluista aiheesta alkottomat tuotteet. Viime vappuna Karvinen osti simapullon, no siinä oli hiukkasen alkoholia ja en mä edes maistanut. Se pienen pieni suun kostutuskin olisi voinut sortaa mun rakenteilla olevat perustat. Karvinen kävi sitten ostamassa mulle sellaista simaa mikä oli taatusti alkoholitonta. Markkinoilla viime kesänä oli kotikaljan maistattelija, en maistanut. Flunssassa ollessanikin katson tarkkaan tuoteselosteet samoin kun ruokaa teen. Ettei vaan missään pääse lipsahtamaan.

Tässä on kyse mun elämästäni. Mun päätöksestäni. Jokainen meistä juopoista elää omien tapojensa mukaan ja pitää omat tapansa pysyä raittiina. Tämä on mun tapani.
Kiitos siitä ystävät ja läheiset että kunnioitatte mun tapaani elää.


Drastisia päätöksiä

Tein päätöksiä.
Mun oli pakko.

Mä haluan saada elämäni järjestykseen.
Mä haluan elää normaalia elämää.

Tiesittekö että itsensä voi asettaa omaehtoiseen luottokieltoon.
Noita paikkoja löytyy kaksi.

Asiakastieto
Bisnode

Ihmeellistä mun mielestä tässä on se että itsensä omaehtoiseen luottokieltoon asettaminen ei suinkaan ole ilmaista vaan se maksaa. Asiakastiedossa se maksaa 19.95€ ja Bisnodella se maksaa 15.95€



Jotenkin raivostuttaa se että tästä ilosta pitää maksaa.
Eipä silti. Pakko mikä pakko.
En tiedä onko tuosta apua vai ei. Mutta mä olen valmis yrittämään kaikkeni.

Sosiaaliviranomaisten kanssa yhteistyössä tehtiin suunnitelmat. Mä nyt en ole kovinkaan hyvin noita laskujani hoidellut. Luottotiedot meillä molemmilla on kunnossa. Tärkeätä mulle on aina ollut se että katto pysyy pään päällä ja sähköt pysyy.

Mutta mutta ... mä olen jättänyt kaikki kotipalvelun laskut maksamatta. Mä tarvitsen apua mutta on suuresti ottanut päähän että siitä avusta pitää maksaa joten mun ratkaisuni on ollut jättää laskut maksamatta. Niitä maksuja nyt on sitten kertynyt melkoinen määrä.

Muutakin velkaa on kertynyt tarpeeksi paljon. Sitä kun tuota tavaraa saa ostettua velaksi ja osamaksulla niin helposti. Liiankin helposti.

Mä arvelin että tuo omaehtoinen luottokielto hiljentäisi ja estäisi mua. Aika sen näyttää.

Sosiaaliviranomaisten kanssa sovittiin että meidän rahat menevät välitystilille josta maksetaan ensin laskut ja sitten meidän tilille lopusta jäljelle jäävästä rahasta annetaan viikkorahaa eli niin että se raha riittää koko kuukaudeksi.

Joku päivä me olemme velattomia.
Joku päivä mä osaan elää niin kuin normaalit ihmiset.
Tää on hyvä homma.

Kuoleman porteilla osa 2

Mä olen tätä tarinan jatkamista venyttänyt ja venyttänyt. Mä en haluaisi muistella menneitä mutta joskus on pakko. Mä olen luvannut itselleni kirjoittaa tämän tuskan ulos. Ehkä se sitten helpottaa.

Koko lopullisen romahduksen lähtölaskenta alkoi pääsiäisenä 2017. Olin juonut jälleen koko viikon ja samaa rataa jatkui pääsiäinen. Sunnuntaina iski itkukohtaus ja väsymys mutten saanut nukuttua. Mulle oli määrätty ketipinoria unettomuuteen. Ottaa tempaisin pillerin yhtään sen ajattelematta. Sammuin ja heräsin 6 tunnin päästä ja en meinannut päästä minnekkään. Vaivoin sain raahauduttua vessaan mutta jalat oli kuin lihaksia ei olisi ollut laisinkaan.

Tuon pääsiäisen jälkeen jatkoin samaa juopottelutahtia ja ehkä kiivaampaakin. Kunto heikkeni ja heikkeni mutta käden koordinaatio säilyi tosi hyvin. Viinaa pystyi kiskomaan uskomattomia määriä.

Virtsarakko alkoi temppuilemaan ja en enää pystynyt kovinkaan paljoa vaikuttamaan sen toimintaan. Pissa tuli silloin kun halusi. Pesulla käynti nyt ei tullut kysymykseenkään. Ei huvittanut sen vertaa että olisin viitsinyt hygieniastani huolehtia. Ongelmistani pissaamisen suhteen en puhunut kenellekkään ja kielsin Karvista puuttumasta asioihini. Ne viralliset tahot kun olisivat passittaneet mut hoitoon ja mun juopottelu olisi keskeytynyt.

Tuli torstaipäivä 20.7.2017
Tuolloinkin oli tarkoituksena juoda. Kauppalappu oli kirjoitettu ja siinä oli se normi lasti viinaa. Olin raahautumassa omalle paikalleni tietokoneen ääreen kun yhtäkkiä jalat eivät enää toimineet. Mun nilkkani menivät täysin tunnottomiksi. Ja multa lähti taju. No niinhän siinä kävi että humpsahdin maahan. Havahduin siinä maassa istuessani. Tajuntaani tuli tuhat ajatusta siitä että nyt se myrkyn lykkäs. Jalat kieltäytyivät toimimasta.

Karvinen soitti ambulanssin. Ambulanssimiehistö teki tutkimuksiaan. Verenpainetta oli mahdoton mitata ....sitä kun ei löytynyt ja kun löytyi niin se näytti 90/60. Toinen ambulanssimiehistöstä soitti lääkärille mutta ei kuulemma ollut mitään vaaraa jättää tätä akkaa kotiin. No he taluttivat mut sänkyyn. Mulla ei jalat pitäneet mitenkään ja mua pyörrytti koko ajan aivan armottomasti.

Päästyäni sänkyyn mä sitten jäin sinne sänkyyn.
Viinaa teki mieli mutta mä olin niin armottoman väsynyt. Mä olin valmis kuolemaan. Mä en jaksaisi enää. Mä en nähnyt mitään toivoa mun elämässäni. Mä en nähnyt auringonsäteitä. Koko elämä oli muuttunut yhdeksi paskaksi. Mä olin muuttunut kammottavaksi juopoksi. Peilistä mua katseli oudot kasvot. Ne olivat kalpeat kuin haamulla, silmän aluset loistivat mustana. Hiukset takussa. Milloinkas mä ne aiemmin olinkaan kammannut. En muista edes. Vedin peiton päälle ja jäin odottamaan kuolemaa. Ei se kauaa kestäisi. Ei kestäisi kauaa kun se helpottava pimeys laskeutuisi ja kaikki kipu ja murhe olisivat poissa.

No miten mä sain sitten huijattua Karvista niinkin pitkään ettei hän osannut hakea mulle apua. No mä olen vahva persoona ja olen tehnyt tietyllä tavalla itsestäni korvaamattoman. Sitä se läheisriippuvuus teettä. Karvinen on läheisriippuvainen. Aina kun hän vointiani kyseli mä hymyilin ja vannoin että huomenna mä aloitan itseni kuntouttamisen. Ihan varmasti aloitan, uskothan.

Mulle ei ruoka kovinkaan paljoa maistunut. Karvinen keitteli ruokaa ja yritti mua syöttää. Hädissään hän oli kun en mä saanut syötyä paljon mitään. Ruoka ei vaan maistunut.

Oikea jalka alkoi mätänemään. Makuuhaavoja joihin sattui aivan kamalasti. Karvinen yritti niitä puhdistaa parhaansa mukaan mutta siltikin ne makuuhaavat vain laajenivat ja syvenivät. Vatsan alle koski ja sieltä valui vihreä mätä. Sitäkin Karvinen yritti puhdistaa mutta se sattui niin kamalasti.

Mä hymyilin vaikka koski. Mä olin mätänemässä pois ja tein kuolemaa. En mä välittänyt. Mä olin ihan varma että Karvisella olisi asiat sitten paremmin kun mua ei enää olisi. Koko maailma voisi paremmin kun mä kuolisin. Tunsin jonkunlaista rauhaa viimeinkin syvällä sisimmässäni. Ei tää kärsimys kauaa enää kestäisi. Mä olin täysin valmis lähtemään.

Ja sitten eräänä päivänä soi ovikello. PIMPOM se huusi. Karvinen meni ovelle. Siellä oli veljeni Jalomieli. Helvetin helvetin helvetti .... mitä helvettiä hän tulee tänne puuttumaan meidän asioihin.

Jalomieli alkoi itkemään nähtyään mut sängyssä peittojen alla. Liikuntakyvyttömänä.
Ja tästä alkoi tieni takaisin.
Rakas veljeni Jalomieli pelasti henkeni.
Hän puuttui asioihimme ja olemme ikuisesti hänelle kiitollisia siitä että hän niin teki.

Tarinani jatkuu jälleen sitten osassa 3
Tämäkin osa oli tarpeeksi raskasta kirjoittaa.



Riippuvuuksia kerrakseen

Olen sotkenut asiani melko perusteellisesti.
Mutta ei ole mitään sellaista ettenkö mä ajan kanssa niitä voi parantaa tai ainakin jos ne  on mun hallitsemattomissa niin voin ainakin oppia virheistäni. Tai siis niin mä ainakin sen järkeilen.

Mä olen elänyt niin pitkään synkkyydessä ja kurjuudessa että mä en jaksa enää sitä ainaista itkua, vollotusta ja masennusta. Toki niitä masennuksen ja ahdistuksen tunteita on. Onhan mulla todettu sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö.

Alkoholin pois jäämisen jälkeen nimittäin iski aivan helvetillinen shoppailuvimma. Maatessani liikuntakyvyttömänä sairaalapedissä mulla oli turhankin paljon aikaa siihen ylimääräiseen aktiviteettiin. Eli mulle iski tämä shoppailuvimma. Sain siitä shoppailusta sellaisen euforian tunteen joka ennen tuli siitä viinasta. Surffailin tabletilla netissä ja ostelin mitä mieleen juolahti. Tai mitä mä luulin tarvitsevani. Kuka nyt ihan oikeasti tarvitsee kiinakaupasta tilattua perunankuorimalaitetta ... aivan. Siellä se on kaapissa pölyyttymässä. Oli aivan tajuttoman typerä vehjes.

Mulla toi shoppailu lähti täysin hallinnasta kun mä en ymmärtänyt niitä syitä mikä mut siihen ajoi. Jostakin syystä mä pääsin menemään päihdekuntoutukseen vasta 6.2. Siitä puhuttiin kyllä jo silloin heti samalla viikolla syyskuussa 2017 kun vuodeosastolle menin. Mutta musta riippumattomista syistä se kuntoutus alkoi vasta helmikuun alussa.

Tuolla päihdekuntoutuksessa mä vasta ymmärsin että se shoppailuhimo oli seurausta alkoholismista. Siis kun sanotaan että olimme kohtuuttomia kaikessa. Niin se päti muhun tässäkin tapauksessa. Olin ehtinyt 5 kuukaudessa paukutella melkoiset velkamäärät. Ne kun antaa joka paikassa velaksi ja osamaksulla ostaa. Ja mä en tajunnut sitä että se shoppailu oli sairaus siinä kuten se mun alkoholisminikin. Mä vaan korvasin sen alkoholin sillä shoppailulla.

Toinen samanmoinen pakko-oire on se helvetillinen makean himo. Joskus tuntuu siltä että se kasvaa ihan sietämättömäksi. Se kuristaa se makea mua samalla tavoin kun se alkoholi. Tuntuu siltä että sitä on vaan pakko saada.

Helpottaa kun tietää että kaikki noi mun jutut nivoutuu yhteen sen viinan kanssa. Kaikki ne on hoidettavissa. Nyt kun mä osaan niihin oikein suhtautua. Olen päättänyt laittaa shoppailun kuriin ja ruveta maksamaan niitä laskuja mitä on kertynyt.

Mä tiedän että joku päivä mä olen velaton.
Ei sillä väliä kauanko se kestää. Onhan mulla tuon viinankin parissa läträtessä mennyt 30 vuotta.
Askel kerrallaan. Velka kerrallaan.
Näin se menee.
Elän normaalia elämää ja olen onnellinen.

Torstai ajatuksia

Käytiin tuossa S-marketissa ostoksilla.
Tuli taas todettua että kyllä se vaan halavempi on kuin K-market.
Juu, tiedän kyllä että Lidl varmaan olisi se halvin mutta hintaa sillekkin kertyisi jos niita tavaroita meiltä lähtis Lidlistä ostamaan. Ei satu sitä Lidliä ihan likimailla olemaan.

Törmäsin siinä sitten vanhaan tuttavaani.
Nimittäin Alkoon.
Ja millaisia mielikuvia tai muistoja se herätti.
Eipä oikastaan minkäänlaisia.
Ovella käväisin kuvan ottamassa ja se siinä ....enemmän iljetti kuitenkin.
Tuli mieleen eräskin kerta kun mua täryytti niin valtavasti pankkikortin tunnuslukua laittaessani että piti kolme kertaa painella ennenkuin onnistui. Ja kolmannella kerralla piti tukea oikeaa kättä vasemmalla kun käsi tärisi kuin horkassa.

Tärinä lakkasi vasta kotona ensimmäisen ryypyn saatuani. Silloin hiipi ekaa kerta mieleeni se kammottava ajatus siitä kurjasta lopusta ja kuolemasta. Että ei tässä hyvin tule käymään. Mullahan kädet tärisi kuin juopolla, ikäänkuin rapajuopolla, ikäänkuin alkkiksella.
Mutta siis hetkinen: mä olin se juoppo, mä olin se rapajuoppo, mä olin se alkkis.
En vain itse sitä ymmärtänyt.

Nyt kaikki on toisin. Siinä liikkeessä kun ei ole mitään mitä me tarvittais.