Viimeiset 3 vuotta ennen raitistumistani vietin neljän seinän sisällä.
Karvinen hoiti kaikki asiat.
Mä olin tällä alkoholismillani orjuuttanut hänetkin.
Eli mitä se nyt sellainen elämä alkoholin orjuudessa voisi olla.
Eihän se ole edes mitään elämää.
Mutta kun en mä paremmasta tiennyt.
Nyt mä osaan pitää hauskaa ja osaan nauttia tästä raittiista elämästä.
Mä olen elämääni tyytyväinen.
Ehkä ensimmäistä kertaa hvyin pitkään aikaan.
Mä viimeinkin tiedän mitä se onni ja rakkaus on.
Olin tänään Oikeahetken päihdeluennolla kertomassa oman tieni ja kertomukseni siitä mitä olen käynty läpi ja nyt tästä raittiudesta. Ilman Oikeahetkeä mä olisin haudassa. Se on ihan selvää.
Se itsestään kertominen ei tunnu ollenkaan pahalta.
Päin vastoin. Se sai mut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Mun elämälläni on viimeinkin joku tarkoitus. Mä yritän osoittaa omilla teoillani sen että tätä alkoholismia ei tarvitse hävetä ja että tää on sairaus niin ehkä useampi uskaltaisi hakeutua hoitoon ajoissa.
Se onnellisuus lähtee niistä jokapäiväisistä teoista.
Siitä että voi viimeinkin sanoa toiselle että mä rakastan sua ja tarkoittaa sitä kanssa. Tällä kertaa ne sanat lähtevät syvältä sydämestä. Enää siinä ei ole jatkomomenttina sitä että hakisitko sä mulle viinaa. Tällä kertaa mä voin sanoa niin ja tiedän että mä tarkoitan sitä.
Mä voin halata ystävää tuntematta pakokauhua.
Mä voin olla onnellinen ystävän onnistumisista ja sen riemunhetkistä.
Mun katkeruuteni ja vihani on poissa.
Mä olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti