Miten muut ihmiset suhtautuivat mun jatkuvaan sängyssä makaamiseen. No Karvisella kävi toimintaterapeutti. Hän ihmetteli asiaa kun mä makasin sängyssä puolenpäivän aikaan. Selittelin että mulla on migreeni. Seuraavalla kerralla oli maha sekaisin. Kovin pitkälle ne selitykset eivät enää menneet lävitse ja hänellä heräsi epäilys että nyt ei kaikki ole kohdillaan. Hän alkoi epäillä asioiden olevan todella hullusti.Karvisen avustaja huolestui myös tilanteestani. Toimis ja Avustaja soittelivat keskenään että jotain on pakko tehdä. Tähän soppaan sekaantui sitten myös veljeni Jalomieli. Mä en ollut ollenkaan riemuissani asioiden saamasta käänteestä. Mun sielu huusi että ANTAKAA MUN NYT JUMALAUTA KUOLLA RAUHASSA.
Multa ei paljoa enää kyselty. Sain kuitenkin vieläkin huijattua Jalomieltä. Sain kiristettyä ja huijattua pari viikkoa lisäaikaa siihen makaamiseen. Selittelin että en mä voi noin vain lähteä. Mun pitää maksaa laskut sun muuta sun muuta. Niin taitava mä olin ihmisiä manipuloimaan. Mä muistan kun veljeni itki puhelimessa että et nyt jumalauta kuole että hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi. No en mä kuollut. Ikävä kyllä kuten mä silloin ajattelin.
Mun vatsanaluseni oli täynnä pyöreitä rakkuloita jotka aina puhjetessaan erittivät mätää. Nukuin aina oikealla kyljelläni ja likellä sängyn reunaa. Muuhun asentoon kun en päässyt. Se oli ainoa asento jossa pystyin olemaan. Asento joka oli jotenkin siedettävä niin ettei sattunut niin kamalasti. Tästä mätä valui sängynlaitaa pitkin lattialle muodostaen haisevan lammikon lattialle ja matolle. Yritin pitää vanhoja puhtaita tyynyliinoja vatsan alla mutta kuivuessaan ne tarttuivat kiinni ihooni ja sitä repiessäni irti haavat repesivät uudelleen auki ja alkoivat uudelleen vuotaa.
Karvinen yritti pestä mun hiuksiani kuivashamppoolla mutta eipäs siitä oikein mitään tullut. Kuten ei muustakaan pesusta. Makuuhuoneessa oli aivan kammottava tuoksu. No mä en sitä haistanut kun mä elin siellä makuuhuoneessa 24 tuntia vuorokaudessa. Hajuaistini oli jo turtunut ja tottunut siihen paskan hajuun. Karvinen oli varustautunut glade ilmanraikastinpullolla. Suhautteli aina sillon tällön ilmaan. Olihan hänen pakko nukkua samassa makuuhuoneessa missä minä mätänin ja haisin.
Sitten tuli se päivä. 6.9.2017. Kotisairaanhoitaja oli käynyt meitä tapaamassa edellisenä päivänä. Olimme sopineet että hän tulee pikkuisen aiemmin kuin ambulanssi ja palokunta. Aivan, molempia tarvittiin. Siinä vaiheessa kun ihminen on niin liikuntakyvytön kuin minä ja lihakset surkastuneet. Silloin tarvitaan kantoapua. Minä nyt en ole kooltani ihan sieltä pienimmästä päästä. Kotisairaanhoitaja auttoi mulle pitkän yöpaidan päälle. Se vaatteen kosketus iholla tuntui kamalalta. Se kankaan pyyhkäisy sattui ihoon. Mua itketti ja hävetti. Kotisairaanhoitaja halasi ja pyyhki mun kyyneleeni ja sanoi että kaikki järjestyy.
Ambulanssimiehistö sekä palokunnasta 3 henkilöä tulivat paikalle. He milli milliltä saivat ujutettua nostoliinan mun alle. Se sattui aivan kamalasti. Nostivat mut sellaisen tyhjiöpatjan päälle josta imettiin ilma pois. Patjan sisällä oli rouhetta ja täten patja muotoutui mun ympärilleni eräänlaiseksi suojakaukaloksi. Liukulauta ujuttetiin alleni. Ja niin mun matkani alkoi. Mut vedettiin pää edeltä rappukäytävään. Kuulin oven käyvän ja naapuri viereisestä rapusta tuli kyselemään että mitä ihmettä täällä tapahtuu kun on ambulanssi ja paloauto pihassa. Palomies selitti että rouva voi olla ihan rauhallisella mielellä että heillä on ihan työtehtävä ja harjoitustehtävä siitä miten saadaan parhaiten vaikeavammainen ihminen hissittömästä talosta turvallisesti ambulanssiin. Mä mielessäni ajattelin että kun nyt ei kukaan vaan tule selfietä mun kanssa ottamaan. Tai kuvaa youtube filmiä.
Ambulanssimiehistö ja palokunnan väki ottivat tilanteen harjoituksen kannalta. He sanoivat että heille hyvin harvoin tulee näin otollista tilannetta että pääsee oikein kunnolla miettimään miten tälläinen työtehtävä suoritetaan niin että saadaan potilas turvallisesti alas.
Ja niin mua vietiin. Laskettelin portaat kuin pulkankyydissä pää edeltä alas. Yksi palokunnasta piti tukinarusta joka oli kiinnitetty mun kaukalooni ja muut olivat etu ja takapäässä tukena. Hupsista vaan ja niin mä olin ulkona. Haistelin viileää ilmaa, ensimmäistä kertaa olin ulkoilmassa sitten viimeiseen 2-3 vuoteen. Mua pelotti ja itketti. Kotisairaanhoitaja silitti päätäni ja sanoi että nyt on kaikki hyvin. Olin viimeinkin ambulanssissa.
Matka vuodeosastoa kohti alkoi.
Katselin ambulanssin ikkunasta vaihtuvaa maisemaa ja ajattelin.
Tää taitaa olla mun loppuelämäni ensimmäinen päivä.
Mä en kuollutkaan vaikka halusin.
Musta välitettiin vaikka luulin että kukaan ei välitä.
Oli ihmisiä jotka rakastivat mua.
Haisevaa paskaista alkoholistia.
Tästä se alkaa ..... mun uusi elämä.
Jatkoa seuraa vielä neljännessä osassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti