En minä vaan ne muut


En minä vaan ne muut.....niinpä niin. Tälläinen ajatus mulle tuli heti kun Karvinen kertoi törmänneensä vanhaan tuttuun kauppareissullansa. Hän kertoi että tällä tutulla oli ollut kärryssään useampikin olut. Kaveri oli hieman hätääntyneenä pälyillen sinne tänne sanonut että ei hän itse tykkää oluesta eikä itse juo että nämä ovat hänen miehelleen.

Jotenkin tuli niin vahvasti mieleen ne omat juomiset. En minäkään oluesta tykännyt enkä sitä juonut. Joku muu ne aina kiskoi kitusiinsa ja joku muu tunsi tarvetta selittelyille. Miksi ihmeessä joku tuntee tarvetta selitellä ostoksiaan. Tämäkin ihminen tunsi suurta tarvetta selittelyille. Normaali ihminen ostaa sen oluensa ja that's it. Ei siihen mitään pälyilyjä ja hätääntymisiä tarvita.

Aivan samanlaista oli oma käytökseni kun vielä join. Kaikki kelpasi kunhan siinä vaan oli prosentteja ja kunhan se vain meni päähän ja kunhan sillä vaan sai itsensä sekaisin. Musta on oikeastaan hauskaa seurata noita ihmisiä joille se lauantainen saunajuoman haku on mennyt niin syvksi painajaiseksi että tuntee tarvetta tekemisiään selitellä.

En minä vaan ne muut. Minä olin juuri samanlainen. Ja joku muu ne viinat aina kurkusta alas kaatoi. Joku muu ne kaikki juotavat kottin toi ja joku muu joi niin kauan kun vaan oli pisarakin jäljellä. Oikeastaan tuo veti mut aika surulliseksi. Tulee niin elävästi mieleen omat juomiseni ja oma kännäämiseni kun vaielä join. Jokunen aika sitten mulla tuli 1000 päivää täyteen raittiina. Vaikka tuo Karvisen tuttunsa kanssa kohtaaminen saikin mut surulliseksi mä tiedän että siihen väliin on aivan turha mennä. Siis siihen ihmisen ja hänen kaljansa väliin. Ei sitä itseään voi kukaan muu raitistaa kun se juomari itse. Näin se vaan on.

Se juoppo juo. Se juo vaikka jalat altaan. Näin tapahtui mulle. En mä ole katkera elämälle vaan mä rakastan elämää ja eri asioita joihin on nyt aikaa paneutua kun kaikki aika ei enää mene siihen kännäämiseen. Olen minä vaan  oikeastaan aika onnellinen nainen.

Tarkkana läpi elämän

Kyllä sitä vaan saa tarkkana olla.
Söin nimittäin eilen jälkiruuan jonka Karvinen oli tuonut kaupasta......noooh ..... ei siinä mitään. Se valkoinen osuus oli ihan hyvää ja maistuvaa mutta se karamelliosuus maistui aivan kamalalle ja olin ihan varma että ihan kuin viina maistuisi suussa..... syötyäni tarkastin sisällisluettelon ja TADAA!

Kyllä se vanhan juopon makuaisti yhä on tallella. Viinaahan tuossa oli! Pitääkö sitä ruveta kaikista tuotteista etsimään sisällisluettelosta sisältääkö tuote alkoholia. Tuotteen päältä kun asiaa ei mitenkään voinut nähdä että onko siinä alkoholia vai ei. Joku voisi nyt sanoa että no ei se haittaa kun tuo määrä on niin vähäinen. No mulle haittaa. Mä olen raitistunut alkoholisti ja vältän kaiken alkoholin myös tuotteissa. Mä en juo "mukamuka" juomia..... en missään muodossa. En syö karkkia missä on vähäinenkin määrä alkoholia, en mitään juomia, en leivoksia enkä mitään jälkiruokia. Musta sellainen on itsensä pettämistä mitä pahimmassa määrin.

Ja tämä on mun tyylini elää. Jokainen elää omalla tavallaan.

No mitä mä tein kun nyt vahingossa tuon pannacotan tulin syöneeksi. No enhän mä jälkikäteen voinut mitään tehdä. Juoksin hyvin nopeaa kylppäriin pesemmään hampaani. Ei siitä kyllä onneksi mitään jatkoseuraamuksia tullut ONNEKSI.....joten kyllä sitä saa tarkkana olla.
Tarkkana läpi loppuelämän.


Näinkö on?


Luin tuossa uutisen Iltalehdestä että ex-urheilutoimittaja Tapio Suominen on jäänyt kiinni rattijuopumuksesta. Ja vielä kolmannen kerran. Itse hän julkaisi seuraavanlaisen tekstin:

"...jäin kiinni rattijuopumuksesta, kolmannen kerran. Onneksi en tappanut ketään. Olen häpeissäni, koska toimintani edelleen vastuutonta. Olen peloissani, koska alkoholismi on saanut minusta niskaotteen. Pyydän anteeksi, vaikka tynnyrini kolisee tyhjyyttään... Tapsa"

Siis kolmannen kerran. Näinkö on että hän todella on pahoillaan ja ymmärtää tekonsa ja sen seuraukset. Tämän herran olisi pitänyt tehdä jotain jo ensimmäisen kerran jälkeen. Ja jo ennen sitä ensimmäistä kertaa. Mun mielestäni vaan on erittäin vastuutonta lähteä edes sitä ensimmäistä kertaa sinne auton rattiin. Ja kolmannen kerran jälkeen taivastella että onneksi en tappanut ketään. Hohhoijaa-äly hoi älä jätä.

Nytkö hän vasta ymmärtää alkoholin saaneen niskaotteen. Se alkoholi on ottanut niskaotteen kauan aikaa sitten jo. Jo ennen sitä ensimmäistä kertaa kun hän rattiin kännisenä istui. Ja on todella onni että mitään ei ole sattunut. Se on totta.

Mutta mä todella toivon että tämä mies nyt ottaa sen lusikan kauniiseen käteen ja hankkii vihdoinkin oikeaa apua ja lopettaa sen turhan taivastelun ja voivottelun. Sillä se että ei ole tappanut ketään on todellinen onni mutta tuskin vähentää sitä seikkaa että hän on täysi alkoholisti. Tynnyri todella kolisee tyhjyyttään.....! Toivon Tapio Suomiselle todella kaikkea hyvää ja toivon että hän viimeinkin ottaa itseään niskasta kiinni ja hankkii sitä apua ettemme saa lehtien palstoilta lukea uutista neljännestä ratista tai ensimmäisistä hautajaisista.


Viimeinkin perjantai....vihdoinkin viikonloppu



Niinpä niin .... kuinkahan monta kertaa juoppona mulla tuli lausuttua moinen asia suustani eli viimeinkin perjantai. Tosiasiassa mä en tiennyt vielä olevani alkoholisti ja täys juoppo. Mä vaan elin viikonlopuille jotta pääsee juomaan viinaa ja pääsee rentoutumaan viinan parissa. Tärkeysjärjestys näkyi elämässä sillä että mä elin vain sille viinalle. Viina pyöritti elämää monella tapaa.

Viina oli tärkeintä viikonlopuissa kunnes tuli se vaihe että mä siirryin juopottelemaan keskiviikkoisinkin. Onhan se nyt selvää että keskiviikot ovat niitä pikkulauantaiksi kutsuttuja päiviä joten tokihan mä voin juoda keskiviikkoisinkin. Ei se musta mitään alkoholistia tee.

Samaa rataa sitä mentiin sitten vauhdilla eteenpäin. Viikonlopput viinalla eläen ja usein sunnuntaitkin meni viinan merkeissä jos siis oli jotain jäljellä. Ja tokihan sitä piti ostaa niin että sitä nyt sattui olemaan jäljellä. Ja mä en vieläkään mieltänyt itseäni juopoksi enkä alkoholistiksi.

Viime ajat menikin sitten niin että ei sitä paljoa ehtinyt selvänä olemaan. Onhan se tietty että nekin päivät jolloin "tein kuolemaa" sängyssä maaten armottoman krapulan kourissa eivät olleet mitään selviä päiviä. Ei niitä viinan suurkuluttajalla niitä selviä päiviä ehtinyt tulemaan. Jos olisi mennyt alkomittariiin puhaltamaan niin olisi sieltä kyllä tullut melkoiset lukemat. Ja tuosta huolimatta tuli ajettua autoakin. Enhän mä ollut alkoholisti enkä juoppo. Mä en vaan ymmärtänyt itseäni ja tekemisiäni. Mä en ymmärtänyt että se alkoholi oli siellä veressä jos nyt joskus sattui sen yhden päivän olemaan mukamas raittiina. Siitä olikin sitten helppo aloittaa valmiilta pohjalta.

Apua en saanut  enkä mä sitä oikein tosissani hakenutkaan. Paria vuotta ennen lopuurysähdystä hain apua TK lääkäriltä. Viidessä minuutissa olin ulkona huoneesta antabusresepti kourassa ja kehuoitus käymään 2 viikon päästä maksakokeissa. Arvata saattaa että tuolloinkaan emme menneet apteekin kautta vaan sen toisen "apteekin" kautta ja purin pettymykseni viinaan ja hain lastin niin että sitä riittäisi taas muutamaksi päiväksi.

Nyttemmin mä ymmärrän että kaikella on oma aikansa. Mun piti käydä oma tieni. Mun piti pudota sinne "kaivoon" voidakseni ymmärtää olevani alkoholisti. Mun piti käydä päihdekuntoutus voidakseni jälleen nähdä. Voidakseni ymmärtää. En mä ole katkera enkä vihainen elämälle. En edes siitä että meinasi henki lähteä. Mä rakastan elämää ja mä odotan yhä viikonloppuja ja perjantai päiviä. Mutta nyt mä osaan arvostaa näitä viikonloppuja aivan toisella tavalla kuin ennen juoppona. Mä en elä enää viinalle. Elämälläni on viimeinkin merkitys ihan näin raittiina ollessa. Mä elän ja olen viimeinkin onnellinen ... raittiina.

Olenko mä nyt sitten onnellinen?

Olen pahoillani jos palaan yhä uudelleen ja uudelleen samoihin asioihin ja kirjoitan sanoista asioista. Oikeastaan mä en ole pahoillani sillä minä kaiketi olen se paras sanomaan mistä mä haluan kirjoittaa. Vaikka se nyt sitten olisi tuhat kertaa siitä mitä on olla onnellinen.

Mä en mitään muuta koskaan ole halunnut olla kun onnellinen. Olen etsinyt sitä onnea useasta paikasta koskaan oikeastaan löytämättä sitä todellista onnea. Toiko se alkoholi sitten onnen. Mä useita vuosia luulin niin. Mä kuvittelin olevani onnellinen.

Alkuun mä odottelin aina viikonloppua ja perjantaita että pääsisi juomaan. Jotenkin mulla vielä tuolloin oli päässä se ajatus että jos mä vain juon viikonloppuisin ja silloinkin vain perjantaina niin se erottaa mut alkoholistista. Se ajatus siitä viikonloppujuomisesta sai mut tuntemaan oloni hyväksi ja pirteäksi. Se sai jotenkin jaksamaan ne arjen typerät päivät.

Jos mä vaan pysyttelen perjantaijuomisessa. Ja sitten se lipsahti lauantaihinkin, mutta haitanneeko tuo sitten jos mä juon lauantainakin. Perjantai ja lauantai on vapaapäiviä ja kuuluvat viikonloppuun joten ei se haittaa jos mä juon molempina päivinä. Viis siitä oliko sitä rahaa vai ei. Aina sitä rahaa löytyi viinaan. Ihme kyllä.

Nyttemmin pohdiskelen asioita joissa paloi selvästi se merkki otsassa että mun juomiseni oli lipsahtanut alkoholismin puolelle aikoja ennen kun mä edes itse sitä asiaa tajusin. Ja se ihme mistä sitä rahaa riittikään. Jos ei riittänyt niin sitten sitä juotiin velaksi. Ja aina se juomisen rahoittaja löytyi jostakin.

Mä olen lopettanut anteeksi pyytämisen. Mä olen anteeksi pyytänyt ja saanut heiltä joita olen juomisellani loukannut. Olen yrittänyt pyytää anteeksi entisen elämäni ihmisiltä mutta en katso asiaa enää tarpeelliseksi. Ihminen joka ei halua kanssani olla tekemisessä niin mä annan hänelle sen vapauden. Ilmeisesti mun selittelyni entisessä elämässä menivät aina niin pitkälle että hän ei enää halua uskoa muhun.

Ja eipä sillä oikeastaan ole väliäkään enää. Mä olen saanut rauhan raitistumisen myötä ja mä olen ansainnut tämän onnenen tunteen jota mä kannan sisälläni. Mä olen raitis ja se riittää. Ei mun tarvitse itseäni ja asioitani kenellekkään todistaa.

Mä olen onnellinen ja se riittää.

Olenko tien päässä?

Joskus musta vaan tuntuu siltä että tässäkö tämä sitten oli. Aloitin blogin pitämisen omasta tarpeestani ja pikkuhiljaa huomasin että mulla on jopa lukijoita. Ihmiset kiittelivät teksteistä ja siitä että pystyivät samaistumaan niihin ja saivat jonkunlaista lohtua siitä että mä tiedän miltä niistä tuntuu.

Tuntuu vaan siltä että mä olen sanonut kaiken mitä pitäisi sanoa. Ehkä tää tunne johtuu vaan siitä masennuksesta jota mä käyn lävitse. Tuntuu siltä että koko ajan väsyttää ja tuntuu siltä että kaikki se teksti jota mä nykyisin syöllän ulos on tekopyhää paskaa..... että mä nyt vaan kirjoitan siksi että pakko-oireisena tuntuu että on pakko. En siksi että mä haluaisin kirjoittaa tai että mä tuntisin samanlaista iloa tästä kirjoittamisesta kuin ennen.

Jos siis venähtää pitempi aika ettei tekstiä synny niin mä ahdistun ja masennun siitä että mä olisin huono ihminen. Mä tiedän että ne kaikki ajatukset ovat vain tuolla omassa päässä. Jotenkin vain on vaikeaa keksiä asioita joista olisi onnellinen.

Ei .....en mä ole lopettamassa tätä blogia.
Kyllä mä jatkan ja vaikka tuntuu siltä että jopkus meneekin kauemmin aikaa ettei saa mitään kirjoitetuksi. Niin mä olen vain ihminen. En sen huonompi kuin kukaan muukaan.

Näin helmikuun lopussa on mukavaa kääntää ajatukset ensi kesään ja niihin lämpöisiin päiviin. Huokaista hiljaa ja tuntea se onnellisuuden tunne tuolla sisimmässä ja huomata että olen mä silti aika onnellinen nainen. Onnellinen ja raitis. Raitis huolimatta ahdistuksesta ja masennuksen tunteesta. Ne nyt ovat vaan niitä tunteita ja aina on olemassa huominen päivä. Jos tänään ahdistaa niin huomenna asiat voikin olla jo huomattavasti paremmin.

Kyllä tämä tästä suttaantuu. Mä olen niin pitkän tien kulkenut päästäkseni vapaaksi viinan kiroista niin mä aion tästä elämästä nauttia. Mutta kuten sanottu mä olen vain ihminen ja haavoittuvainen ja huomenna voikin olla jo paljon parempi olla.

Kaksi vuotta sitten

On kulunut 2 vuotta siitä kun astelin elämäni tärkeimpään tapahtumaan. Kyseessä oli päihdekuntoutus minnesotamallin mukaan paikassa nimeltä OIKEAHETKI. Mä muistan tuon tilanteen. Ihmettelin suuresti matkalla sitä mihin ihmeeseen tuo oikein johtaa.

Oikeastaan en astellut sillä taksikuski työnsi minut pyörätuolissa sisään.  Heti ovella mua vastaana asteli onnellisen näköinen mies joka otti ja halasi minua. Siis oikeasti. Miksi ihmeessä hän halasi minua. Minähän olin vain pahainen alkoholisti. En mä ollut mikään tärkeä. En mä edes halunnut olla tuolla. Kunhan yritin sumuttaa kaikkia että saisin jatkaa juomista. Se viina kun kaiversi ja pyöri päässä, mielessä ja sielussa. Se ajoi mut tähän tilanteeseen.....se 30 vuotta sitä kosteaa ja märkää elämää. Ja siltikin mä olisin mieluummin halunnut ja valinnut sen pullon kuin tuon tilaisuuden.

Olin saanut maksusitoumuksen oman kuntani sosiaalipuoleleta sekä kyyditykset invataksilla. Olin luvannut yrittää ja antaa tuolle raitistumiselle mahdollisuuden. No montako kertaa mä olin luvannut aiemmin ja mikään mitä mä suustani ulos päästin ei ollut paskankaan arvoista. Mä olin alkoholisti. Mä tiesin että mun juominen johtaa mut hautaan mutta mä valitsin aina sen viinan ja olisin valinnut tuollakin hetkellä kunhan vaan maailma olisi jättänyt mut rauhaan ja yksin.

Mutta mä olin luvannut yrittää vaikka sillä mun lupauksellani nyt ei todellakaan mitään pohjaa ollut. Mä olin pudonnut sinne pohjattoman kaivon pohjalle. Mä löysin sen oman pisteeni, sen oman pohjani jolloin elämä seisahtui paikoilleen. Sillä syy miksi mä istuin tuossa pyörätuolissa oli viina. Mä join niin kauaan että menetin liikuntakykyni. Jouduin aloittamaan kaiken alusta. Jouduin opettelemaan kävelemisen uudelleen. Jouduin opettelemaan elämään uudelleen ilman viinaa.

Mutta tuolla hetkelläkin kun istuin pyörätuolissa vaiti katsellen noita muita rinkliläisiä. Noita muita päihdeongelmaisia. Mun sieluni huusi viinaa. Mä olin päättänyt sumuttaa kaikkia. Mä olin päättänyt käydä muutaman kerran jotta kaikki luulisivat mun olevan raitistumassa ja sitten voisin jälleen jatkaa juomista. Mistä ne muut mitään tiesivät. Kyllä mä pystyisin olemaan raittiina. Olinhan mä ollut jo omin voimin 5 kuukautta ilman viinaa. Nyt mä pystyisin viimeinkin olemaan kohtuukäyttäjä. Kaikki nuo ajatukset pyörivät mun päässäni. Mulla oli suunnitelma. Mutta se mun  suunnitelma mureni murenemistaan kerta toisensa jälkeen kun istuin siinä ringissä muiden päihdeongelmaisten kanssa. Mä pidin siitä tunteesta. Mä rakastin sitä tunnetta että mä viimeinkin o
lin omieni parissa. Mut hyväksyttiin viimeinkin sellaisena mikä mä olin. Ja mä pystyin viimeinkin sanomaan sen tärkeän asian suustani jota en ollut voinut sanoa 30 vuoteen. Kaikki ne vuodet jotka olin valehdellut itselleni ja kaikille läheisilleni.


Miten hyvältä se totuus tuntuikaan. Miten hienolta se tuntui. Miten upeaa oli olla rehellinen. Ja tuosta hetkestä alkoi minun tieni kohti raitistumista. Ilman tuota minnesotamallin mukaista päihdekuntoutusta mä en olisi tässä. Ilman OIKEAHETKEÄ mä en olisi tässä. Tuosta hetkestä on kaksi vuotta. Mä olen viimeinkin vapaa ja raitis. Mä teen töitä joka päivä voidakseni säilyttää tämän raittiuden. Mä muistan joka aamu katsoessani itseäni peilistä mistä mä olen tullut ja miten hienoa on että mä en enää odota kuolemaa ja miten ihanaa on että mun tulevaisuuteni on auki. Miten ihanaa onkaan olla viimeinkin vapaa ja onnellinen.

Mä voin viimeinkin sanoa ilman häpeän tunnetta:

"HEI MÄ OLEN SATU JA MÄ OLEN RAITISTUNUT ALKOHOLISTI."


Onko pakko jos ei tahdo - masennuksen kourissa



Sitä on tullut useampaan kertaan kysyttyä kyseinen lause eli onko pakko jos ei tahdo. Musta tuntuu  siltä että mua revitään suuntaan jos toiseen ja sillä minne mä haluan mennä ... sillä ei liene mitään merkitystä. Onko se niin hirveän vaikeaa sanoa ei ... mä en halua .... ei mä en tahdo. Tää on mun elämäni. Ei kenenkään muun. Mä teen päätökset omasta puolestani.

Jotenkin tuntuu siltä että  sanon mä mitä tahansa niin mä olen väärässä. Teen mä mitä tahansa niin mä olen väärässä. Kuka tälläistä tekstiä ylipäätään haluaa edes lukea. No minä haluan kirjoittaa. Mä tiedän että masennuksesta kärsiviä ihmisiä on muitakin kuin minä. En mä ole yksin. Siitä ei vaan useinkaan puhuta ettei vain tule leimatuksi puolihulluksi höperöksi.

Mä nyt olen kulkenut sellaisen reitin että mä en viitsi enää välittää siitä mitä mieltä muut mun tekemisistä on. Kunhan vaan jokainen muistaa kunnioittaa sitä mun vapauttani olla asioista sitä mieltä mitä mä olen. Se että mä olen eri mieltä ei tarkoita sitä että mä olen väärässä.

Montakohan kertaa mä olen jättänyt jonkin jutun sanomatta koska ensimmäisenä ajattelen että no joo....nyt jos mä sanon noin tai näin niin ne kuitenkin ajattelevat että siinä se nyt vaan puhelee viinan himoissaan. Tosiasia on se että ei mun tee sitä viinaa mieli. Ei vieläkään. Eli olkaa te kaikki ihan sitä mieltä mitä olette niin mä olen omaa mieltäni.

Onneksi mulla on ympärillä ihmisiä jotka ymmärtävät. Ymmärtävät sekin että se parempi päiväkin saattaa olla ihan jo huomenna. Huomasin tuossa viiden aikaan itkeväni. Ne kyyneleet vain tulivat ja olkapäitä ravisuttavat nyyhkytykset. Kaikki ne patoumat jossakin tuolla sisällä. Kaikki ne pelot siitä että mua ei kukaan ota tosissaan eikä kukaan usko että tämä on mun elämääni ei kenenkään muun. Ja mä teen päätökset itse.

Ympäripyöreitä ajatuksia vailla päätä tai häntää.
Onko mulla nyt sitten parempi olo voidessani sanoa että mä olen aika onnellinen nainen huolimatta siitä että mua masentaa. Uskokaa pois. Mä olen tässä huomennakin ja huomenna voikin olla jo parempi päivä. Sellainen päivä että ei enää itketäkään enää niin kovasti.