Onko homma hoidossa - oma mielenterveys

 Mä saan viimeinkin tarvitsemaani apua ja hoitoa.
Mä käyn juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona 2 kertaa kuussa.
Miten tärkeää se mielenterveyden hoitaminen onkaan. Mä olen aina niin hemmetin varma että mä olen ahdistunut. Kiljaisen harva se päivä että "vittu mä tapan itseni"  sen kummemmin sitä tarkoittamatta. Karvinen sanoo joka kerta että ei noin. Että voisitko lopettaa. Mä en oikeastaan tiedä syytä miksi mä sanon niin. Jotenkin vaan se pääsee mun suustani puolivarkain.


Se toi mun raittius on pysynyt kohdillaan eli mun viinahimot on poissa niin kauan kun mä hoidan itseäni. Mutta se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa. Mä olen niin huono sosiaalisissa suhteissa. Mä en tiedä miksi mutta se ystävien hankkiminen on ollut aina vaikeaa. Mä en tiedä mistä niitä ystäviä saa ja miten niitä hankitaan. Mulla on tasan tarkkaan yksi sydänystävä jonka kanssa tulee puhuttua puhelimessa useinkin ja jonka kanssa voi vuodattaa sydämensä murheet on sitten aiheena mikä tahansa. Paljon olemme yhdessä eläneet ja yhdessä kokeneet. Kiitos sinulle siitä rakas "Runosielu" ystäväni. Kavereitakaan ei juurikaan ole. Mun on vain jostakin syystä vaikeaa puhua ihmisten kanssa. Kun mun kanssa joku alkaa puhumaan niin kyllä mä sitten suuni saan auki mutta mä en juuri koskaan ota kontaktia itse.

Mä olin hetken niin onnellinen siitä uudesta ystävästäni josta kirjoitinkin blogiini muutamaan otteeseen. Mutta se ystävyys särkyi siihen että meillä oli eri käsitys ystävyydestä. Mä luulin että ystävyys on sellaista kuin mun ja "Runosielun" välillä on että voi kaiken oksentaa toiselle ja hän on läsnä. Kuuntelee ja ymmärtää. Itkee yhdessä kanssasi ja nauraa yhdessä kun sen aika on. Mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä se että tämä meidän ystävyys ei hänen kanssaan ollutkaan sillä tasolla ja minä kun avauduin kuin ainakin ystävälle pitäisi voida niin hän toimi niinkuin mun käsityksen mukaan ei pitäisi toimia ystävien kesken. Eli petti mun luottamuksen. Eipä silti mä kaipaan tuota ihmistä yhä. Eli mulla on ikävä. Mitä mun pitäisi tehdä avatakseni yhteyden. Aikaa nyt on välien rikkoutumisesta kulunut useampi kuukausi. Se uudelleen ystävyyden rakentaminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta.

Mä olin eilen taas fysioterapiassa ja mulle tuli täysin hölmistynyt olo siitä miten hyvä olo ja mieli mulle tuli siitä jälkeenpäin. Mä olin niinsanotusti virtaa täynnä ja niin energinen. Eihän sen liikunnan pitänyt hauskaa olla. Ei siitä pitäisi tulla hyvä olo. Ei ainakaan ennen ja niin pitkälle kun mä muistan mua on oksettanut kaikki liikunta ja toi fysioterapia on mennyt aina samaan kategoriaan.  Mutta nyt mä odotan jälleen niin innoissani ensi viikon fyssaria. Eli missä mättää ja mikä. Nää on niin uusia tuntemuksia mulle. Että se liikuntakin voi tuoda hyvän olon.



Kaikki kuuluu kaikkeen. Tarkoitan siis sitä että onhan se helppo ahdistua ja masentua kun istut yksin kotona neljän seinän sisällä tuijottamassa tietokoneen näyttöruutua silti näkemättä mitään. Kun allakassa ei ole mitään menoja. Mä selittelen sitä että en mä ketään tarvitse. En mä mitään tarvitse. Mä tulen vallan mainiosti toimeen itseni kanssa ihan yksin. Mutta se toimettomuus ja yksinäisyys kaihertaa mun sisintäni. Mä olen äärimmäisen ujo ja syrjään vetäytynyt. Mä mietin useinkin että onko mun mahdollista muuttaa vanhoja jo opittuja käytöstapoja. Ehkäpä olisi mahdollista. Askel askeleelta. Sillä se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on osa sitä omaa mielenterveyttä. Ja se omasta mielenterveydestä huolehtiminen on tärkeä juttu. Kun on iloinen mieli niin kroppakin pysyy kunnossa helpommin ja paremmin.

Mulla on paljon kehitettävää tässä omassa käytöksessäni.
Moni asia on muuttunut mutta onneksi poitiivisempaan suuntaan.
Tästä on hyvä jatkaa.
Muistakaa hoitaa sitä mielenterveyttänne ja jos tuntuu pahalta niin se avun hakeminen ei ole häpeä vaan se on oikea tapa toimia. Silloin kun tuntuu siltä että itse ja yksin ei jaksa niin on aika hakea apua.
Mä sain sitä apua ajoissa ja tässä mä nyt olen. Rakennan uutta elämää.
Näin on hyvä olla.

Eteenpäin askel kerrallaan

Se tämä elämä on vaan aika työlästä elää. Joskus tuntuu että miten helvetistä tästä jaksaa jatkaa eteenpäin ja toisinaan menee niin hyvin mukamas ... Ja aina mä odotan sitä kolmatta maailmansotaa... mistä se pommi nyt mun niskaani putoaa. Sitä vaan jotenkin ei jaksa uskoa että kyllä elämä kantaa.

Mä olen erittäin pahasti ruokariippuvainen ja siitä ei se juttu muuksi muutu vaikka miten sitä asiaa yrittää muuksi muuttaa ja ei se asian kaunistelu auta. Mun on pakko muuttaa tätä elämääni parempaan ja terveellisempään suuntaan.

Mulle nyt ei kenenkään tarvitse ruveta kauppaamaan mitään ihmedieettejä. Mä tiedän että se VHH dieetti on olemassa ja sun muutakin konstia ja keinoa mutta mä rakastan liikaa leipää, perunaa ja pastaa eli ei sovi mulle.

Eritoten mua ärsyttää tavattomasti se seikka että kun kerron elämäntapamuutoksestani. Ensin lähti viina ja nyt on aika panna tuo syömispuoli kuntoon ja tarkoitan että tää on elämäntapamuutos niin eiköhän siinä ole yksi sun toinen ehdottelemassa miten mun tulisi syödä ja mitä tehdä.... Kiitos ei.  Mä en ota keneltäkään neuvoja vastaan .... Mä teen tämän omalla tavallani ja mulla on lääkäritaho ja Hra Karvinen tukemassa mua tällä mun matkallani..... joten sanon nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran että mä teen tämän matkani omalla tavallani. Mulla on vahva ja osaava tukijoukko ympärilläni...että kaikki jotka haluavat mulle neuvojaan antaa voivat kääntyä Laihian TK:n puoleen.

Se tuo mun syöminen on ollut täysin sekaisin. Mä kun olen aina ollut sellainen tunne syöjä....aina kun tuntuu pahalle tai ahdistaa niin mä syön. Kumpa se ruoka mitä mä ahdistukseen syön olisi edes terveellistä ruokaa mutta kun mä syön kaikkea sellaista roskaa mikä ei ole terveellistä. Mutta kun se terveellinen ruoka on pahaa ... no eikä ole höpö höpö ... sekin on vain tottumus kysymys. Kaikkeen tottuu. Myös siihen sekä veden juontiinkin . Senkin olen korvannut usein sokerittomilla ja sokerisillakin juomilla. Tää on täysin priorisointi kysymys eli mikä mulle on tärkeä....terveys ja terveellinen elämäntapa vai epäterveellisyys, kuolema ja hauta.

Mä alkoholismin kanssa tulin siihen pisteeseen että mä en katsonut tarpeelliseksi alkoholismiani salata. Mä en nähnyt siihen mitään syytä koska mä olen täysin sinut sen kanssa että mä olen alkoholisti. Ja mä olen sen ajatellut sen niin että jos yksikin mun blogia lukeva saa innostuksen lähteä kuntoutukseen tai saa voimaa ja hyvän mielen niin silloin tämä blogini on oikealla asialla. Ja tämä nyt on lähinnä sitäkin varten että tämä pitää mut järjissäni ja oikealla polulla. Mun on projektiblogini. Olemalla avoin mä haluan osoittaa kaikille kanssakulkijoilleni ja kohtalotovereille että alkoholismi on sairaus ja ei sitä tarvitse hävetä.

Samalla tavalla mä ajattelen että tää ruokariippuvuus on mulle sairaus joka on parannettavissa.... mulla on pitkä tie kuljettavanani niinkuin mulla on alkoholisminkin saralla. Se alkoholismi ei musta koskaan lähde. Mutta hoitamalla itseäni olen saanut sen lukittua tuonne syvälle sielujeni kammioon. Eikä mulla ole aikomustakaan sitä päästää vapaaksi.

Nyt on tullut oikea aika hoitaa tuo mun toinenkin puoli kuntoon.
Mä olen sen arvoinen ja tämä elämä on liian mielenkiintoinen että viitsisin sen hukata syyttä suotta. Sillä mulla on vain tämä elämä.
Kyllä se tästä ... tähänkin voin soveltaa päihdekuntoutuksessa oppimaani elämäntapaa
❤ASKEL KERRALLAAN ❤

Seison jälleen tienhaarassa



On aika muistella. On aika muistaa se mitä tapahtui kaksi vuotta sitten. Ihan vaan sen takia että olen jälleen elämäni taitekohdassa. Seison siinä tienhaarassa ja valittavanani on kaksi tietä. Toinen johtaa kohti helvettiä, hautaa ja kuolemaa ja toinen tienhaara johtaa valoon, elämään ja hyvyyteen. Mitä nyt sitten on tapahtunut. Ei oikeastaan mitään alkoholismin saralla. Täytyy heti tarkentaa että mä olen yhä raitis ja en ole pisaraakaan viinaa juonut sitten kun 19.7.2017 viimeisen kännini vedin.

Kaksi vuotta sitten mä seisoin siinä tienhaarassa ja mä valitsin elämän. Mun juopottelu oli mennyt siihen pisteeseen että olin menettänyt liikuntakykyni. Edelliset kaksi kuukautta olin maannut liikuntakyvyttömänä vuoteessa. En antanut Karvisen soittaa apua eikä hän osannut. Mä olen niin vahva persoona jos nyt vältetään käyttämästä sanaa "pirttihirmu" että kaiketi hän pelkäsi mua ja mun huutamistani ja raivoamistani. Mä tein kuolemaa ja mä tiesin sen itse että enää ei kestäisi kauaa kun mun ei enää tarvitsisi aamulla herätä ja tuntea sitä viinan tuskaa. Mä kun en sairaassa juopon päässäni keksinyt mitään muuta keinoa päästä viinasta eroon kun kuolema. Mun ei tarvistisi enää kärsiä eikä himoita viinaa. Mun ei tarvitsisi yökausia itkeä ja huutaa ja juoda vaikka en halunnut koska kroppa huusi viinaa vaikka sielu sanoi ei enää. Mun ei tarvitsisi täristä viinanhimoissani. Mun ei tarvitsisi tuntea niitä viiltäviä kipuja raahautuessani eteenpäin yhden kyynärsauvan varassa. Mun ei koskaan enää tarvitsisi tunte sitä tunnetta kun mun kroppa alkaa pettää ja alkaa menemään taju ja herätä parin minuutin päästä lattialta ja nöyrtyen soittaa apua palokunnasta nostoavuksi kun mä en itse päässyt ylös.


Se viinapiru oli pitänyt mua otteessaan ja puristanut mua kasaan viimeiset 30 vuotta ja mä en enää jaksanut elää niin. Mä en vaan jaksanut sitä viinan himoa. Mä en jaksanut sitä samaa paskaa mitä mun suuni syölsi ulos ja niitä helvetin selityksiä että miksi mä nyt voin juoda. Aina oli syy juoda. Ja missä mä olin hyvä niin mä olin helvetin hyvä manipuloimaan toisia ihmisiä. Ja mä olen siinä taitava yhä.  Nyt mä olen jälleen siinä elämäni valintatilanteessa.

Mä olen kertoillut tässä blogissani myös mun syömisongelmistani ja paino-ongelmista ennenkin mutta olenko mä oikeastaan ollut koskaan tosissani. Mä olen aina sanonut ja mä olen aina tiennyt että mulla on samanlainen suhde ruokaan kun alkoholisteilla on viinaan. Ja mä olin se sikajuoppo ja kaikki se paska mitä mä syöllän suustani. Kaikki ne sanat ja korulauseet miksi mä nyt voin herkutella jäätelöllä, miksi mä voin ihan hyvin syödä epäterveellisesti....kaikki ne syyt. Ihan kuin mä olisin kuullut niitä syitä jo aiemminkin ...ai niin joo .... mutta mähän olen. Mä olin se juoppo joka niitä syitä sepitteli. Ei ole mitään sellaista mitä mä en olisi omasta suustani jo aiemmin ulos päästänyt.

Nyt mä olen vaan tullut siihen pisteeseen että mä en jaksa tätä paino-ongelmaani enää kantaa. Mä voin henkisesti huonosti. Mä voin fyysisesti huonosti.  Alunpitäen tavoite oli kaksi vuotta sitten viikko ennen jouluaattoa 2017 että mä vielä kävelen joku päivä ja pääsen eroon tästä pyörätuolista. Nyt mä olen sitten jämähtänyt syvemmälle tähän helvetinkapineeseen.  Ehkä mä nyt olen viimeinkin valmis kohtaamaan ne elämän realiteetit ja kasvamaan viimeinkin aikuiseksi. Olen tehnyt lukuisia hyviä päätöksiä ja aloitin fysioterapiankin uudelleen kun sen viime vuoden marraskuussa lopetin. Mä kun en ymmärtänyt mitä hyötyä siitä kerta viikossa fyssarilla käynnistä on mutta nyt mä sen tiedän. Sen tarkoitus on ylläpitää mun kuntoani.

Mä haluan elää vielä 90 vuotiaana muorinakin.
Kiikkustella kiikkustuolissa Karvisen kanssa ja muistella sitä yhteistä ihanaa elämäntaivalta.
Tällä mun nykytavalla se kuolema ei ole niinkään kaukana.
Mä sen helvetin olen kerran nähnyt ja toista kertaa mä en halua sitä nähdä enkä sille puolelle päätyä.
Tää mun elämä on tässä ja nyt!
Täältä mä tulen elämä .... pusken uudella innolla eteenpäin.
Mä selvisin alkoholismista niin mä selviän tästäkin.
Mä selviän ja tulen selviämään kaikesta mitä elämä mun tielleni heittää.
Näin se vaan on. Ja näin sen on oltava.

Lupa juopotella?



Se on sitten kesäkin kohta vietetty. Kesän viimeinen päivä ja muutaman tunnin kuluttua kuukausi vaihtuu syyskuuksi. Mua aina ahdistaa tämä hetki. Mä aina toukokuussa ennen tapasin sanoa että nyt on kesä ja kyllä mä sitten nautin tästä kesästä...teen sitä ja tätä ... meen sinne ja tänne. Eli suunnittelin kesän täyteen ihania juttuja ja menoja. Sitten aina elokuun viimeinen tai viimeistään syyskuun ensimmäinen se ahdistus ja jumalaton masennus iski. Ja sain taas todeta että se sitten kesäkin jäi viettämättä..... itkun kanssa sai miettiä mennyttä kesää ja sitä miten mikään suunnitelluista jutuista ei toiminut eikä toteutunut. Ulkona ei tullut käytyä kertaakaan tai ehkä pari pakollista kertaa ikkunan raosta tuli kurkistettua että sataako vai ei...!  Miten mä olisin voinut mihinkään mennä tai mitään tehdä kun kesä meni nauttiessa kosteasta kesästä. Tuli siis istuttua sen ainoan ystävän kanssa sisällä. Ja tuo ystävä oli se viinapullo. Ainut luottotoveri johon sai aina tukeutua ja jolta sai turvaa  ... tai siis niin mä sen kuvittelin ennenkuin raitistuin  ja ymmärsin sen olevan valheellista viettelystä ja heivasin sen entisen Toveri Viinan helvettiin elämästäni.

Tänään viimeisenä elokuuta olo on aivan toisenlainen. Mua ei ahdista eikä masenna. Mä olen oppinut olemaan sunnittelematta etukäteen mitään enkä juokse enää kilometrien päässä vaan elän kiltisti tätä päivää. Menen sen askeleen kerrallaan ja niin on hyvä elää. Ainoa suunnitelma oli jo maaliskuussa ostetut liput viime perjantaiseen Juha Tapion konserttiin. Ja se oli kyllä sellainen elämys että vieläkin mieleen tulee ajatus että voi WAU miten mahtava esiintyjä se Juha Tapio onkaan.

Tänään siis on virallisesti mökkikauden päättäjäiset. Täällä Pohjanmaalla sitä sanotaan Venetsialaisiksi. Ennen lapsena se oli tärkeä viikonloppu. Paljon ennen kuin musta tuli juoppo. Me mentiin aina venetsialisina mökille Sonamoon. Se sijaitsi Luodon kunnassa. Siellä oli Shauman paperitehtaan mökkikylä työntekijöille ja sieltä ne työntekijät saivat vuokrata mökkejä. Isäni oli Schaumannilla töissä joka siis muuttui jossakin kahdeksankytluvulla Kymmeneksi ja mikä se nyt sitten tänään lieneekään olevan. Mutta  noi lapsuuden kesät olivat tosi ihania ja varsinkin ne vuokramökkiviikonloput ja joskus oltiin viikkokin. Niitä aina odotti mielellään kun sitä omaa kesämökkiä ei meillä ollut.

Se venetsialaisviikonloppu sitten muuttui mun päässäni luvaksi juopotella. Siis kun aikuiseksi kasvoin. Tai siis no siitä nyt voidaan olla erikin mieltä. Itse mä olen ajatellut että mä en koskaan tainnut aikuiseksi kasvaakaan ennenkuin nyt vasta viisikymppisenä. Se viikonloppu kun kiteytyy niihin muistoihin isästä juomassa. Ne riidat isän ja äidin välillä ja se tosiasia että se pelko jäi sinne sieluuni. Mä olin lapsi ja kenenkään lapsen ei pitäisi joutua aikuisten riitelyä kuuntelemaan ei kännisen eikä edes selväpäisen.


En mä omasta juoppoudestani ketään syytä. Itse mä sitä viinaa join. Enkä mä vanhempiani vihaa. Mä rakastan heitä. On mulla niitä onnellisiakin muistoja että ei ne kaikki lapsuuden muistot viinaan liity. Tulvi vaan tästä Venetsialaisviikonlopusta muistoja mieleen ja tajuan miten onnellinen mä tänään olenkaan. Ei sillä menneisyydellä ole merkitystä. Se on elettyä elämää ja eikä sitä kukaan muuttamaan pysty. Mä olen muuttunut täydellisesti ja musta on kasvanut uusi ihminen. Tänään mä olen onnellinen ja raitis. Ei mun tarvitse ajatella enää sitä petollista Toveri Viinaa. Elän ja askellan askeleen ja hetken kerrallaan ja se riittää. 

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille teille ihanille 🧡
Pitäkää toisistanne huolta 🙏
Haleja 🧡

Tässä tänään - enää en häpeä

Toisinaan ajatukset kiirivät menneeseen. Siihen aikaan kun mä vielä join. Ei se takia että mä katuisin tätä raittiutta tai että mä kaipaisin viinaa. Vaan sen takia että on hyvä muistaa se mistä on lähtenyt ja mitä mulla on elämässäni tänään.

Se entinen elämä ... joskus se oli kivaa. Joskus silloin vuosia vuosia sitten kun se viina ei vielä ollut ongelma. Siis hetkinen vain kelataanpas nyt vähän takaisinpäin. Mä en ihan oikeasti muista edes olenko mä koskaan osannut ottaa viinaa silleesti kohtuudella. Ja oliko se edes kivaa. Mun juominen on aina ollut jollakin lailla kieroutunutta. Se ajatus siitä kun otat ensimmäisen ryypyn ja siitä lähtien se onkin kelloon katselua. Paljonko kello on että ehtii vetää mahdollisimman paljon sitä viinaa päähänsä. Ja mitä enemmän kello näytti niin sitä kiivaampaa tahtia mä join.  

Mitä se tarkoittaa sitten että jollakin on hyvä viinapää? No en mä sitä tiennyt ennenkuin raitistuin ja se mulle päihdekuntoutuksessa opetettiin ja kerrottiin. Jos tuntuu siltä että on hyvä viinapää ja niinkuin mulla todella ekstrahypersuperfantastisenbriljantti viinapää niin henkilöllä on jo kohonnut sietokyky alkoholiin nähden. Sillä kaikki ne höpöhöpö selitykset siitä että mulla on iso kroppa, mä olen isompi ihminen niin mun kestää juoda enemmän kuin 50 kiloa mua kevyemmän että se viina ei vaan mene päähän samalla tavalla. 

No siis jos ajatellaan sitäkin seikkaa että viinan pitäisi mennä päähän voidaan puhua jo ongelmallisesta alkoholin käytöstä. Normaalit ihmiset eivät juo viinaa siinä tarkoituksessa että sen pitäisi mennä päähän ja he kaiketi osaavat ottaa sitä viinaa kohtuudella ja usea osaa jopa lopettaa silloin kuin itse haluaa eli kun on hyvä olla ja se ruualle varatun viinipullon pohjalla oleva lasillinen ei korvenna sun mieltä eikä tunnu sielussa asti ahdistavalta kun sun niin tekisi mieli ottaa se viimiennekin lasillinen. Ja viimein otat ja otat sitten muutaman väkevän, pari siideriä tai mitä nyt sattuu olemaan ja jos mitään ei satu olemaan niin se sitten onkin koko yhteiskunnan vika. Se kostetaan ystäville, läheisille tai vaikkapa sille omalle perheelle vittumaisena käytöksenä. Perhehän se meidän hyvän alkavan ilon on pilannutkin en minä. Mä vaan pidän hauskaa. Mua ei vaan kukaan ymmärrä. Mä olen niin masentunut. Mä olen niin ahdistunut. Mulla on takataskussani liuta puolikännissä saatuja diagnooseja joilla siis saisi todellisuudessa pyyhkiä takalistonsa. Mulla oikeasti oli vahva epäilys bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja vakava masennus. Mutta raitistuttuani kaikki oireet loppuivat kuin seinään. Mä tajusin että enhän mä ole masentunut vaan mä olin helvetti saatana täys juoppo.

Ja meitä samanlaisia väärin diagnosoituja on aivan taatusti helvetin paljon. On niitä samanlaisia onnettomia sieluja joidenka pitäisi päästä päihdekuntoutukseen mutta kun sinne on niin vaikea saada sosiaalipuolelta maksaria. Ja kun se maksaa. Monikaan hoitoon haluava ei viinahöyryisessä päässään osaa laskea että paljonko siihen viinaan on mennyt vuosien saatossa rahaa. Minä olen valehtelematta juonut pienen omakotitalon hinnan 30 vuotisen juopon taipaleeni matkalla.

Mulle se kulissien pystyssäpitäminen oli äärimmäisen tärkeää. Mulla ei koskaan ollut ystäviä. Siis tai ei ainakaan montaa. Kaikki ne ystävät olivat laskettavissa yhden käden sormin. Enhän mä voinut päästää ketään lähelleni elämääni koska olisi paljastunut se katkera totuus että he olisivat huomanneet mun hallinnastani aikoja sitten karanneen viinan käyttöni. Joku olisi pian sanonut että sä Satu juot liikaa. Joku sanoikin ja hyvin äkkiä mä hankkiuduin niistä ihmisistä eroon. Sainpas ainakin oikeuden haukkua koko yhteiskuntaa kusipäiksi heidän selkänsä takana kun olivat mua kehdanneet syyttää ihan syyttäsuotta. Tai saatoinhan mä aina haastaa ihmisiä kunnianloukkauksesta käräjille ... kuten liiankin usein uhkasin. Ja entäs se 10 ihmisen "top kymppi tappolista" jolla oli helvetin paljon tunkua kun se tursusi jo alipykälineen liiankin täyttä. Todellisuudessa en mä kellekkään mitään pahaa ole koskaan tehnyt enkä olisi tehnyt...kunhan vaan harrastin sitä juopon elämää omine uhoiluineen että älkää mulle alkako ...!

Tänään mä istun pyörätuolissa ja liikuntakyky on suhtkoht mennyttä. Elämä tuntuu toisinaan raskaalta. Toisinaan mä itken ja kiroilen. Toisinaan masentaa ja ahdistaa. Usein olen onneni kukkuloilla kuten tänään kun Karvinen toi mulle yllärilahjan kauppareissultaan. Miten paljon se pieni huomionosoitus eli tässätapauksessa pieni suklaalevy merkitseekään. Se saa koko sielun väräjämään sillee ihanasti ja sitä oikeasti tietää mitä se rakkaus on. Sitä tietää mitä se elämä tänään on.

Mun elämä on tässä tänään ja enää mä en menneisyyttäni häpeä. Mun ei tarvitse hävetä tunteitani...ei niitä kyyneleitä eikä sitä onnellista naurua. Kaikki ne tunteet kuuluvat siihen normaaliin elämään jota mä olen saanut nyt yli kaksi vuotta elää. Enää mun ei tarvitse ajatella kaikkea viinan ehdoilla. Ja vaikka mä olen tässä pyörätuolissa olen mä siltikin helvetin paljon onnellisempi raajarikkona ja raittiina kun sairaana alkoholistina koskaan olin. Mulla on oikeus olla onnellinen. Ja niin myös sinulla.

Jos sua mietityttää nämä raittusasiat niin ota rohkeasti se ensimmäinen askel ja ota se puhelin kouraan ja soita apua. Minut pelasti vakaa halu raitistua ja päästä siitä 30 vuotisesta viinahelvetistä pois. Mut pelasti vertaistuki ja minnesotahoito. Mut pelasti ihmiset jotka hyväksyivät mut sellaisena kuin olin....juoppona ja alkoholistina. Ja siltikin he halasivat minua joka kerta. He opettivat minulle että mun elämäni on kallis ja arvokas asia. He opettivat minut hoitamaan itseäni ja rakastamaan itseäni. Se paikka oli minulle OIKEAHETKI.  JA niitä toivottomia tapauksia ei ole olemassakaan koska mä olin se toivoton tapaus tai ainakin niin luulin. Ja tänään mä olen viimeinkin raitis ja onnellinen.

Live musaa ja onnen kyyneleitä

Heippa.... kello on nyt taasen jo puol kaksi yöllä mutta sattuneesta syystä nyt ei oikein satu nukuttamaan. Mä olen aivan täpinöissäni ja haltioitunut ja siis jostakin kumman syystä mua ei satu yhtään mistään. Se tämä musiikin vaikutus on mitä ilmeisesti niin vahva että kroppakin voi paremmin. Ainakaan niitä kipuja ei ole tarvinnut ajatella tänään.

Mikä tästä päivästä tekee sen onnellisen ja erityisen ... no se että oltiin Karvisen kanssa katselemassa ja kuuntelemassa Juha Tapiota Ilmajoen oopperaareenalla. Mua alkuun kyllä hirvitti kun se tuo konsertin ajankohta oli näinkin myöhäinen elokuun ilta että mitenköhän sitä taivasalla pärjää. Liput me ostettiin jo viime maaliskuussa ja tää puolivuotta on ollut pitkä aika odotella mutta tuota herkkua kannatti odottaa. Se tuo Juha Tapio on vain niin mahtava show mies. Hyppii ja pomppii lavalla välillä kitaran kanssa ja välistä ilman kitaraa.

Se tunne kun musiikki virtaa läpi sydämen ja sielun ja saa väkisinkin huulet hymyyn ja elämän tuntumaan hyvältä edes hetkiseksi. Se saa uskomaan siihen että tämä juttu onkin ihan ok. On ihan OK tuntea surua silloin kun surettaa, on oikein vihata eteensä tulevia kurjia sattumuksia. On oikein painaa ne kurjuudet unholaan ja katsoa eteenpäin. Seurana onnellisuus, pätkä hyvää musaa, muisto jostakin niin ihanasta kun esimerkiksi yhdessä onnellisena livekonsertissa istuminen. Saman fleesehuovan alla istuskella ja välillä vilkaista rakastaen toista silmiin ja kuunnella kun Juhan Tapio laulaa ..... mä tykkään susta niin että halkeen.

Seurava livehetki onkin jo sitten tiedossa. Ostettiin liput Hectorin keikalle joka on marraskuu lopussa Vaasassa. Voisihan sitä rahansa turhosempaankin laittaa kuten esimerkiksi viinaan. Se pelko ei enää asu meillä eikä sille ole tilaa uudessa elämässämme. On taas ihanaa kun on jotain mitä odottaa. Jännittää Hectorin konserttia. Siitä tulee aivan varmasti aivan huippu juttu. Toi Hecor tuli valittua siksi että kun tulimme kotiin tuolta Juha Tapion keikalta niin ruvettiin heti miettimään seuraavaa konserttia. Tuo Hector nyt sattui olemaan suhteellisen lähellä ja meistä kumpikaan ei ole Hectoria livenä nähnyt.

"Meillä on aikaa vielä"
Aivan niin ... pieniä sanoja sydämestä.
Onnen hetkiä ja pieniä kyyneleitä.
Onnen kyyneleitä suoraan sydämestä.
Näin on hyvä olla.
Kaikkein paras.

Kipuilua

Se on ollut taas semmonen viikko että pois tiehensä. Tiistaina nimittäin iski sellaiset jalanvääntelyt että tuntui siltä että järki lähtee. Mä kun pakko-oireisena OCD ihmisenä pelkään aina sitä järkeni menettämistä ja sitä että mä joudun johonkin hoitolaitokseen. No se hoitolaitokseen joutuminen nyt ei koskaan ole kaukana mun mielestä. Aina kun noi kivut tulevat ja tuntuu että ne ovat miltei sietämättömiä, iskee se pelko siitä että mitä jos mä en jaksa enää vaan se periksi antaminen tuntuisikin houkuttelevammalta. Mä en nyt puhu alkoholista koska mä olen sen tien nähnyt ja olen nähnyt sen tien päänkin tai ainakin vilahduksen siitä minne se johtaa ja mä en niitä helvetin portteja halua olla kolisuttelemassa ikinä enää uudelleen.

Milloin tulee se hetki että nuo kivut muuttuvat sietämättömiksi ja mitä sille asialle sitten tehdään. Kaiketi sillekkin on jotain tehtävissä. Kenenkään kun ei tarvitse sitä kipua sietää. Mä niin pelkään niitä kipuja. Se hetki kun iskee että tuntuu että mitään ei ole tehtävissä ja et kehtaa sanoa että apua muhun sattuu. Makaat hiljaa paikallasi kyynelten virratessa silmistä pitkin poskia ja pelkäät liikahtaa koska pelkäät että silloin taas jostakin paikasta sattuu.

Se vaan tuntuu pahalta kun jokainen lääkäritaho on kilpaa selittelemässä mistä se kipu johtuu tutkimatta kuitenkaan todellisia syitä. No viimein löytyi kuitenkin se todellinen syykin kun kohtasin oikean lääkärin joka vuosien kipuilun jälkeen tarttui haasteeseen ja ei antanut periksi selitellen ummet ja lammet omasta päästään eri teorioita vedoten siihen miten kaikki johtuu ylipainosta. No toi nyt on sitten taas se asia johon mä en viitsi nyt enää mennä koska toi aihe on loputon suo ja jos sille rämeelle astuu niin sieltä ei kovin helpolla pois pääse. Joskus tuntuu siltä että kaikki tiet johtavat ei Roomaan vaan ylipainoon.

Mutta sitten jostain tulee se hetki kun ei yllättäen satu mistään. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja vaikka ollaan kovaa kyytiä menossa kohti syksyä ja talvea niin kuitenkin se tämä elämä on sellaisenaan ihan elämisen arvoista. Niitä hyviä puoliakin kun on.

Mä tunnen suurta iloa aina oppiessani jotain uutta ja kehittyessäni niissä asioissa joita mä teen. Mä koitan ajatella aina että jos mä nyt en jotain asiaa osaa niin ei se maailmaa kaada että mä yritän uudelleen ja joskus tulee se kaunis päivä että asiat onnistuvat. Ja kaikilla asioilla on kuitenkin taipumuksena luonnistua ja mennä parhain päin.  Mä en koskaan ole siihen asiaan uskonut enkä luottanut mutta olen pikkuhiljaa alkanut huomaamaan että niin ne asiat vain menevät omalla painollaan ja asioilla on tapana järjestyä parhain päin.

Nytkin ulkona paistaa aurinko niin kauniisti. On ihana sulkea silmät ja antaa auringon lämmittää. Se on vaan aika metkaa tämä elämä ja ihanaa ja elämisen arvoista kaikesta kipuilusta huolimatta.

Mitä ihmettä mulle oikein on tapahtunut?


Sain aamulla oikein kunnon hepulikohtauksen. Nimittäin mä olen jo pitkään katsonut tuota meidän keittiötä sillä silmällä että se on oikea kaaosmomentti. Tavaraa on vaikka muille jakaa. Liikaa sitä ja liikaa tätä. Mä olen shoppailuaddikti ja olen aina ostanut jos suinkin olen tuntenut että joo tuon jutun mä ehdottomasti tarvitsen. Nyt mä koitan elää sen mukaisesti että kerran addikti aina addikti ja yritän pitää ne addiktiot sivussa. Mietin aina ennen minkään ostamista sitä että tarvitsenko mä sitä juttua todella vai tuleeko se jälleen keittiön koristukseksi joka joko odottaa kokeilemista tai jota on kokeiltu kerran ja todettu tarpeettomaksi kummajaiseksi. Mun addiktioni on se alkoholi ja siinä sivussa musta tuli sokeriholisti ja soppailuaddikti. Mä alkoholistina ja pakko-oireisena OCD ihmisenä saan addiktion milloin millekkin. Yhtäkkiä tuntuu siltä että mun on saatava kaikki tieto Vietnamin sodasta...seuraavat viikot menevät lukiessa aiheesta ja katsellessa filmejä. Mitä tahansa mikä liittyy jollakin lailla aiheeseen. Mulla onkin muutama iso aihe jotka mua kiinnostavat. Nimenomaan tuo Vietnamin sota, 2 maailmansota, Juutalaisuus, Holocaust , Henkilöhistoria ja kaikenlaiset rikosjutut. Nyt mun viimeisin addiktio on suuntautunut  virkkaamiseen. 

Mutta palatakseni siihen keittiön kaaosmomenttiin niin sain hepulikohtauksen aamulla ja herätin Karvisen kahdeksalta aamulla auttamaan. Olikin varmaan niin mieltäylentävä herätys: " Kultaaaa, tuletko auttaan mua tiskaamisessa ja siivoamisessa" ... mutta niinvain hän kiltisti tuli ja aamusta tuli oikein mukava hetki. Kaksi tuntia puursimme järjestellen tiskipöytää ja siitä kaaksesta löytyi monta kadonneeseen mustaanaukkoon joutuneeksi luultuani astiaa. Sillä meillä tuossa tiskipöytäapupöytä systeemissä on sellainen hassu kulmatila joka tulee aina täytettyä jollakin sellaisella että "mä en nyt oikein tiedä mitä mä tuollekin tavaralle teen...ahaa... laitankin sen tuonne nurkkaan odottamaan parempaa sijoituspaikkaa". Ja niitä parempaa sijoituspaikkaa odottavia juttuja onkin kertynyt koko nurkan täydeltä. No saatiin kun saatiinkin nurkka siivottua ja parisen tuntia siinä keittötä raivatessa meni. Me nyt Karvisen kanssa ei sattuneesta syystä olla mitenkään ekstra nopeita toimissamme. Minä kun istun tässä helvetinhäkkyrässä nimeltään pyörätuoli ja Karvisella ei toimi v. 2011 tapahtuneen aivoinfarktin takia kun vain oikea käsi. Niin se tekemisen tahti on sitten sen mukaista eli hidasta. Mutta eipäs meillä mihinkään kiire ole. Ja aamupäivä meni mukavasti siinä samalla musiikkia kuunnellen ja jutellen.

Eli siis palatakseni tuohon otsikkoon että mitä ihmettä mulle on oikein tapahtunut. Nimittäin se tunne. Se euforinen tunne mikä siitä siivoamisesta tuli ja nähdessäni sen omien kätteni jäljen ja sen järjestyksen joka siihen kaaokseen oli luotu ja saatu aikaiseksi. Mua harmittaa vaan erittäin paljon se että mulla ei tullut otettua kuvaa ennen siivoamista. En mä koskaan ole kokenut minkäänlaista onnen tunnetta enkä euroriaa siivoamisesta ja siisteydestä. Tokihan se siisteys on kivan näköistä mutta olen aina antanut lipsua jonkin verran kun me nyt ollaan kaksi tälläistä täydellistä ja omanlaista ihmistä ja jos oikein totta puhutaan niin mua ei ole koskaan siivoaminen kiinnostanut. Pikemminkin inhottanut ja olen aina selitellyt että ei se haittaa se omissa paskoissa uiminen kun se on kerran sitä omaa paskaa mutta musta on mitä ilmeisimmin kehittymässä senkin suhteen uusi ihminen. Mä teen mielelläni ja tunnen iloa siitä tekemisestä aivan toisella tavalla nykyisin kuin koskaan aiemmin olen tuntenut. Ja se suuri tyytyväisyyden tunne joka siitä siisteydestä tulee. Siis se tunne on niin saakelin outo ja omituinen. Mä hetken ajattelin että mikä ihme mua vaivaa kun se suuri tyytyväisyyden tunne tuli siitä puunaamisesta. 

Siinä tuli sitten parn tunnin päikkärit otettua ja ajattelin että onkos se tyytyväisyys ja omituinen riemun tunne jo laantunut. No tässä mä nyt sitten olen ja ei se ole mennyt. Kovasti ajattelin että pitäiskö sitä jatka jostakin päästä ja koittaa käyttää tätä hulluuskohtausta hyväksi. Mutta päätin antaa itselleni ja Karvisellekkin rauhan ja katsoa joskos tämä uusi tunnetila onkin pysyvää. Siis monikaan ns. normi-ihminen tuskin pystyy ymmärtämään miten joku voi olla niin tohkeissaan jostakin niin pienestä kuin oman kodin siisteys. No mä en olekkaan normi-ihminen ja toivottavasti musta ei mitään kaavoihin kangistunutta normi kategoriaan sopivaa ihmistä tulekaan. 

Sitten mä ajattelin että no mutta mä olen syntynyt uudelleen. Koko tämä raittius ja raitistuminen on muuttaneet mua ihmisenä aivan valtavan paljon. Mä en ole enää se sama paskapää juoppo, itsekäs kusipää joka eli viinalla. Kaikki tähtäsi siihen seuraavaan ryyppyyn. Mutta mä en ajattele enää niin. Mun koko maailmani ja ajatustapani ovat  muuttuneet.  Tältäkö se onnellisuus ja tyytyväisyys tuntuvat. Siis se tyytyväisyys siitä että on saavuttanut ja tehnyt jotain hyvää siksi että itsellä olisi parempi elää ja edes yksi keittiön nurkkaus näyttää kerrankin siltä ettei se ole joutunut hurrikaanin kynsiin.

Kyllä vain. 
Mä haluan tämän tunteen säilyvän ja sen innostuksen siirtyvän eteenpäin mun kanssani. 
Kohti uutta päivää ja uusia tuulia.