Onko pakko jos ei tahdo - masennuksen kourissa



Sitä on tullut useampaan kertaan kysyttyä kyseinen lause eli onko pakko jos ei tahdo. Musta tuntuu  siltä että mua revitään suuntaan jos toiseen ja sillä minne mä haluan mennä ... sillä ei liene mitään merkitystä. Onko se niin hirveän vaikeaa sanoa ei ... mä en halua .... ei mä en tahdo. Tää on mun elämäni. Ei kenenkään muun. Mä teen päätökset omasta puolestani.

Jotenkin tuntuu siltä että  sanon mä mitä tahansa niin mä olen väärässä. Teen mä mitä tahansa niin mä olen väärässä. Kuka tälläistä tekstiä ylipäätään haluaa edes lukea. No minä haluan kirjoittaa. Mä tiedän että masennuksesta kärsiviä ihmisiä on muitakin kuin minä. En mä ole yksin. Siitä ei vaan useinkaan puhuta ettei vain tule leimatuksi puolihulluksi höperöksi.

Mä nyt olen kulkenut sellaisen reitin että mä en viitsi enää välittää siitä mitä mieltä muut mun tekemisistä on. Kunhan vaan jokainen muistaa kunnioittaa sitä mun vapauttani olla asioista sitä mieltä mitä mä olen. Se että mä olen eri mieltä ei tarkoita sitä että mä olen väärässä.

Montakohan kertaa mä olen jättänyt jonkin jutun sanomatta koska ensimmäisenä ajattelen että no joo....nyt jos mä sanon noin tai näin niin ne kuitenkin ajattelevat että siinä se nyt vaan puhelee viinan himoissaan. Tosiasia on se että ei mun tee sitä viinaa mieli. Ei vieläkään. Eli olkaa te kaikki ihan sitä mieltä mitä olette niin mä olen omaa mieltäni.

Onneksi mulla on ympärillä ihmisiä jotka ymmärtävät. Ymmärtävät sekin että se parempi päiväkin saattaa olla ihan jo huomenna. Huomasin tuossa viiden aikaan itkeväni. Ne kyyneleet vain tulivat ja olkapäitä ravisuttavat nyyhkytykset. Kaikki ne patoumat jossakin tuolla sisällä. Kaikki ne pelot siitä että mua ei kukaan ota tosissaan eikä kukaan usko että tämä on mun elämääni ei kenenkään muun. Ja mä teen päätökset itse.

Ympäripyöreitä ajatuksia vailla päätä tai häntää.
Onko mulla nyt sitten parempi olo voidessani sanoa että mä olen aika onnellinen nainen huolimatta siitä että mua masentaa. Uskokaa pois. Mä olen tässä huomennakin ja huomenna voikin olla jo parempi päivä. Sellainen päivä että ei enää itketäkään enää niin kovasti.

Inspiraatio hukassa


Kohta se on sitten uusivuosi. Ja ei .... mä en tee lupauksia. Miksi tehdä lupauksia joita kenties ei pystykkään pitämään ja tuloksena on ainoastaan huono omatunto. Mä tein jo yhden lupauksen aloittaa se elämäntapamuutos osa 2 itselleni viime syksynä ja kuinka niinkuin on sitten mennyt niinkun omasta mielestä....ei sitten yhtään mitenkään.

Mulla on inspiraatio totaalisen hukassa. Ja kaikki tähän johtavat tiet ovat syypäitä tähän hetkiseen surkeaan olotilaan ja ne tiet eivät ole mun kulkemia eikä mun syytä. Se saakelin pahoinvointi jonka takia tankattiin nesteitä Vaasassa 1.-5 marraskuuta joka nosti painoa siitä mihin se oli laskenut. Joo-o, mä tiedän että mä olen kuullut kaikki nämä tekosyyt omasta suustani silloin kun olin vielä juoppo.

Sitä mä tässä sitten mietinkin että onko nämä syyt jotka ovat johtaneet tähän ahdistukseen ja masennukseen, inspiraation puutteeseen ja saamattomaan oloon todellakin mun omia keksintöjäni. Ja mitä pitemmälle mä asiaa ajattelen niin sitä enemmän mä tulen siihen tulokseen että se taho jonka olisi vastuu pitänyt ottaa asioista ei sitä tehnyt ja mut jätettiin asian kanssa täysin yksin. Sen sijaan mä saan kuulla mäkätystä siitä mitä mä olen tehnyt väärin ja missä mä olen tehnyt väärin.

Onko se ihme jos koskaan kukaan ei kiitä eikä sano yhtään hyvää sanaa sulle että se inspiraatiokin jossakin vaiheessa katoaa. Onko se ihme jos mä tunnen oloni su
rkeaksi luuseriksi. Että siitä tästäkin asiasta piti tehdä julkinen. Tää on mun elämääni ja mä olen oppinut sen että salailemalla aioita ei tule mitään muuta kun paska olo ja paska elämä. Mä en jaksa siellä valheessa enää asua. Ehkä mä jaksa sitä paskaa suustani syöltää. Kaikki liittyy kaikkeen ja hoitamalla kokonaisvaltaisesti itseäni. Välittämällä itsestäni mulla on mahdollisuus voida paljon paremmin.

Mä olen herkkä ihminen ja mun sisälläni asuu herkkä sielu. Mä menen liikaa asioihin ja alan pyörittämään niitä liikaa päässäni. Jostakin syystä mun on erittäin vaikeaa sanoa ihmisille suoraan mitä mä niistä ajattelen. Mun on hirveän vaikeaa sanoa että nyt riittää. Siis siinä tapauksessa että mä koen jonkun astuvat luvatta mun omalle tontilleni. Mun tonttini on mun asiani ja mä hoidan asiani niinkuin hoidan ja haluan hoitaa.

Ei teistä kukaan ole kulkenut mun kengissäni joten älkää tuomitko.
Yhä vieläkin mielessäni on se tärkeä oppi jonka kaiketi vien mukanani hamaan tulevaisuuteen eli mikään asia ei ole niin paskasti etteikö sitä saa viinalla entistä paskemmaksi. Eli vaikka mä olen miten ahdistunut ja alamaissa tahansa niin viinaa mun ei tee mieli eikä se ole vaihtiehto.

Kulkekaa vierelläni.
Ei edessä eikä takana.
Kulkekaa kanssani.
Ystävinä
Kulkekaa vierelläni
ystävinä 💗

Jouluisia ja ei niin jouluisia ajatuksia



Se olis sitten taasen joulukin kohta. Tämä on mulle kolmas raitis joulu. Tai siis jos oikein totta puhutaan niin tämähän on vasta toinen raitis joulu. Joulun 2017 mä olin ainoastaan juomatta. Istuin pyörätuolissa nuokkuen ja helvetillisessä flunssassa. Kuvittelin viettäväni ihanaa ja raitista joulua mutta sieluni ja kroppani huusivat viinaa niin saatanasti. 

Raittiuden merkitys mulle aukeni vasta pikkuhiljaa kun aloitin päihdekuntoutuksen helmikuussa 2018. Ja se todellisuus jossa mä olin elänyt edelliset 30 vuotta. Se jatkuva painajainen. Se ajatus siitä että mun elämässäni se korkki ei enää aukene. Se paska on nähty ja kun henki on ollut hilkulla mennä menojaan niin mulla tuskin seuraavalla kerralla olisi yhtä hyvä onni ja tuuri jotta jäisin henkiin.

No onko tää elämä sitten ollut raitistumisen jälkeen ratkiriemukasta, ihanaa ja elämisen arvoista. No siitä ratkiriemukkaasta mä nyt en niinkään tiedä mutta on tämä totta vieköön ollut erilaista. Olen kertonut sairastumisestani johon itse en ollut edes syypää ja henki meinasi lähteä vaikka miten yritin toimia oikein. Kukapa sitä oikeastaan vanhaa juoppoa uskoisi kun hän kipujaan itkee ja kärsii erinäisistäkin alkoholin mukanaan tuomista vaivoista. Vai miltä kuulostaa levottomat jalat jotka saattavat vispata ja vetää rumbaa 4 päivää ja yötä yhtä soittoa ja vieden sut miltei hulluuden partaalle. Siinä sitä sitten voisi miettiä sitä elämän tarkoitusta ja sitä onko tää elämä elämisen arvoista. Ja yöllä on todellakin aikaa miettiä ja itseä parkua helvetein jalkoja ja toivoa jonkinlaista ratkaisua asiaan.

Mulla on koivet olleet oireettomat viimeiset pari kuukautta mutta ei sitä uskalla edes ääneen toivoa että tää olisi pysyvää. Pari kertaa jalkojen värähdellessä ja varpaita kiristäessä on meinannut paniikki iskeä totaalisesti että tässäkö se seuraava painajainen nyt jälleen kerran odottaa.

Mutta kaikesta huolimatta joulu on aina ollut mulle tärkeä ja nyt vielä tärkeämpi ilman viinaa kun näistä jouluista muistaakin jotain. Edelliset joulut viinan kanssa tapasivat tulla ja humpsahtaa ohitse ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä että oliko mulla edes hauskaa tai hyvä olla.

Ja kaikesta huolimatta, mä olen tullut siihen tulokseen että tämä elämä on elämisen arvoista. Eihän mulla muuta mahdollisuutta ole. Se viina on tosiaan nähty ja eletty ja siihen ei paluuta koskaan enää ole. Ja nyt on sentään joulu ... siis ihan kohta....enää muutama tunti niin vuorokausi vaihtuu ja saa luvan kanssa toivottaa viimeinkin että:



HYVÄÄ  JA RAITISTA JOULUA 

Iski pikku hikka

Joskus tuntuu siltä että tekee niin tai näin niin aiva menee väärinpäin.

Tämä mun elämäntaparemontti on hiukkasen tauolla. Tai siis ei ole tauolla vaan tässä tuli matkan varrelle vaan sellainen pikku hikka. Nimittäin mä sairastuin noin puoltoistakuukautta sitten aika vakavasti. Meinasi nimittäin lähteä henki.

Mä olen kertonutkin tässä blogissani tuosta mun erittäin pahasta levottomat jalat oireistostani ja siitä että meinasi käydä huonosti. No mua tankattiin aika rajusti nesteillä Vaasan keskussairaalassa ja siitä lähtien mun kroppa on ollut turvoksissa. Jalat varsinkin turposivat ja on kovat ja kipuja on enemmän kuin tarpeeksi. Kävipä nimittäin niin että paino lähti nousuun ja mä tiedän pidettyäni ruokapäiväkirjaa että syömällä se paino ei ole noussut eikä kyllä juomallakaan. Kahdessa viikossa kun kroppa lisää painoa 10 kiloa ja olo on kun turvonneella pullataikinalla niin johan se mietityttää ja ihmetyttää ei pelkästään mua mutta lääkäriäkin ja koko hoitohenkilökuntaa. 

Ja tokihan se hoitotiimi alkoitti sen syyttävän sormensa heiluttelun mua kohti. Musta kun tuntuu siltä että kun olisin ollut Satu 3 v joka istuu kakka housussa kaikkien syyttävän sormen edessä istuen ja ihmetellen: HYI HYI KUN OLETKIN OLLUT TUHMA. Se ajatus siitä että se turvotus lähtee sillä että kävelee. No ehkä se lähtee mutta miten sitä kävelee jos on niin kipeä ja turvoksissa ettei oikein pysty kunnolla kävelemään. 
Se on niin hemmetin helppoa osoittaa se syyttävä sormi toista ihmistä kohti. Sitä on niin hemmetin helppoa laittaa toiselle ihmiselle tavoitteita tajuamatta sitä että et sä itse ole kävellyt mun kengissäni pätkän pätkää.

Ja löytyihän se lääketieteellinen syykin ongelmaan ja siihen lääkitys joten nyt odotetaan ja katsotaan joskos se lääkitys alkaa tepsimään. Mutta koska mä voin niin mä en syytä kerro. Sanon vaan sen että koittakaa uskoa niihin ihmisiin ja siihen mitä ne sanovat ja mitä ne teille kertovat.

Joten en mä tätä elämäntaparemonttia ole lopettanut. Tässä vaan tuli pikku hikka matkaan ja mä jatkan kunhan mun kroppa antaa myöden ja voi paremmin. Sitä on todellakin niin helppo syyttää toista yhdestä sun toisesta katsomatta kertaakaan sinne peiliin että mitä sieltä itse näkee. Näkyykö sieltä piru vai enkeli.

Kerronko liikaa - rehellisyyden aakkoset




Mä olen tässä reilu kahden vuoden aikana ehtinyt miettiä yhden jos toisenkin kerran sitä että missä menee se yksityisyyden raja. Mun on helppo olla rehellinen ja avoin. Vai onko. Kyllä mä pohdin mitä kirjoittaa etten kirjoita mitä en halua kirjoittaa. Luen aina ensin kirjoitukseni Karviselle ennen julkaisemista.

Mä päätin olla rehellinen itselleni ja kaikelle kun raitistuin. Mä olin kurkkuani myöden täynnä sitä paskaa mitä mä olin 30 vuotta suustani syöltänyt. Mua pelotti olla rehellinen. Mua pelotti sanoa julkisesti että mä olen alkoholisti. Mutta raitistunut alkoholisti. Mua pelotti että kaikkien katseet kääntyvät minuun ja ne syyttävät sormet alkavat osoittaa minua. Joku pian saa tietää että mä olen alkoholisti. Kun muhun iski oikeen kunnolla tuo raittiuden siemen ja se lähti itämään niin paluuta ei entiseen enää ollut. Ja se halu piiloutua jäi koko ajan taaemmaksi ja taaemmaksi.

Muhun tuli se tarve auttaa lähimmäistäni. Auttaa siten miten mä vaan voin. Ja mä tunsin parhaimmaksi tavakseni auttaa tämän mun blogini. Tämä on mulle sitä oikeaa sielun terapiaa  ja kun ihmiset jotka tätä lukevat näkevät että meitä toivottomia tapauksia on muitakin joille ojennettiin se toivon siemen. Se köysi mihin itse tarttua. Juuri se tikkaden alapuola jota pitkin alkaa kiipeämään. Tämä on mun tapani auttaa.

Mua tässä matkallani on auttanut suuresti se rehellinen nainen joka mä päätin olla. Se nainen joka mua katselee peilistä. Ja siksi mä päätin olla rehellinen myös jatkossa eli tässä elämäntaparemonttini osassa 2. Mitä mä siinä menetän. En mitään. Mä ajattelin sen niin että olemalla rehellinen tässäkin asiassa ja kertomalla rehellisesti olostani ja tästä matkastani voisin samalla auttaa muita kanssakulkijoita. Mä itse muistan miten mua olisi aikoinaan helpottanut jos olisi saanut toivoa edes joltakin.

Mutta jos totta puhutaan jos mulle joku olisi sanonut vuosia sitten että se armo ja raittius osuu myös minun kohdalleni niin olisinko moista väitettä uskonut. Tuskimpa vain. Se ajatus siitä raittiudesta tuntui kammottavalle. Kun mä menin päihdekuntoutukseen niin ensimmäinen ajatus oli että kuinka helvetissä mä pärjään ilman viinaa. Mitä ihmettä mä nyt teen perjantaisin ja viikonloppuisin. Mitä mä teen juhlapyhinä ... jouluna tai syntymäpäivänä. Enkö mä sittenkin voisi ihan pikkuisen ottaa. Mutta mitä enemmän mä asiaa ajattelin ja mitä pidemmälle mä päihdekuntoutuksessa etenin niin sitä varmemmin se päihteettömyys iski mun tajuntaani. Sitähän mä olin yrittänyt jo 30 vuotta...leikkiä kohtuukäyttäjää. Mutta mä olen alkoholisti ja ei musta kohtuukäyttäjää tule koskaan. Joten se vanha paska elämä sai jäädä. Raittiina mulla on paljon parempi elämä. Ja paljon paremmat mahdollisuudet elää pidempään ja paljon terveellisempi elämä.

On kuitenkin asioita joita mä en tuo julki. Kuten esimerkiksi mun lääkitykseni. Pillereitä on useita päivässä ja usean värisiä mutta mä en niistä julkisesti puhu. Vaikka mä olen päättänyt olla rehellinen niin jotain mä voin ja saan pitää itselläni. Se rehellisyys ei tarkoita sitä että mä jaan kaiken itsestäni. Lääkitys on sellainen asia josta voidaan helposti olla eri mieltä. Ihmiset siis raittiusväki varsinkin voivat olla hyvinkin kriittisiä mitä tulee PKV (=pääasiallisesti keskushermostoon vaikuttavat) lääkkeisiin. Joten siitä asiasta mä en ala julkisesti "riitelemään". Mä pidän omat mielipiteet itselläni ja annan muiden pitää heidän mielipiteensä. Kukaan ei ole kävellyt mun kengissäni eikä täten voi tuomita mua. Varsinkaan kun en mä aio kertoa onko mulla käytössä kyseisiä lääkkeitä vai ei 😂

Kaiken kaikkiaan mulla on hyvä olla juuri näin ja juuri tällä hetkellä. Se hyvä olo ei tule pullosta eikä pillereistä vaan on oikeaa aitoa hyvän olon tunnetta. Joka aamu kun avaan silmäni ja taistelen itseni sängynlaidalle. Tunnen sen viiltävän kivun joka menee läpi vartaloni. Mä muistan miksi mä olen tässä  ja muistan sen että elämä on kuitenkin elämisen arvoista .... raittiina. 

Blogi 1 vuotias - raitistuneen juopon matkassa

Huomasin juuri että tämä mun blogini on tullut yhden vuoden ikään. Mä aloitin tämän blogin pitämisen omasta tarpeestani ja siksi että mun sisukseni ja sydämeni huusi asioita joita teki mieli tuoda esiin. Asioita joista ei oikeastaan kirjoiteta. Halusin kirjoittaa omaa tuskaani pois ja siitä miltä musta oikeasti tuntuu.  Mulla kun ei ole mitään salattavaa. Kun mä sieltä helvetin porteilta takaisin olen selvinnyt ja jopa kaksi kertaa niin se antaa kummasti uutta näkökulmaa asioihin.

Mun tarpeeni kirjoittaa tätä blogia lähti siitäkin syystä että jos yksikin ihminen joka kamppailee oman päihderiippuvuutensa kanssa löytää blogini ja huomaa että hän ei ole yksin näiden asioiden kanssa. Haluan kertoa heille että sitä toivotonta tapausta ei ole olemassakaan. Sillä mä olin se toivoton tapaus.

Mä olen alkoholisti, mutta raitistunut alkoholisti ja kun mä raitistuin mä päätin olla rehellinen. Se valheessa eläminen kesti 30 vuotta. Asioita piti peitellä ja salata. Se matka juoppona ... mä en ollut koskaan rehelllinen missään asiassa ja viimein uskoin tieten itsekin ne omat valheeni. Mä elin vain seuraavalle ryypylle.

Kaikkein suurin suru mulla on ollut siitä mitä mä tein läheisille ihmisille. Peruin menoja .... valehtelin syyt. Montakohan kertaa mä olin migreenissä tai vatsataudissa. Se mitä mä tein Karviselle... mä olin kammottava ihmisraunio .... alkoholisti ... juoppo. Mutta mä olen pyytänyt anteeksi ja olen saanut anteeksi. Joten mulla ei ole tarvetta enää vatvoa menneitä asioita. Mä kun en voi niitä muuttaa ja miettimällä menneitä ei tule kun paha mieli.

Mä olin juoppo ... mutta tänä päivänä mä olen miljoonien kilometrien päässä siitä ihmisestä joka mä joskus olin.... mä olen eri ihminen ja mä olen viimeinkin kasvanut aikuiseksi. Ja havahduin todellisuuteen vasta näin yli viiskymppisenä että mua katselee peilistä oudot kasvot.... siellä on Satu ... raitistunut Satu ... siellä ei ole enää sitä pöhöttynyttä humalaista Satua.... siellä on aikuinen nainen ... raitis nainen. Hauskinta tässä matkassa on ollut tutustuminen tähän uuteen Satuun. Mahtavinta on ollut se tunne siitä että mä elän ja selviän ilman alkoholia. Mulla ei todellakaan ole minkäänlaista tarvetta palata siihen vanhaan paskaan. 

Tänään mä tiedän että mä olen hyvä ihminen.
Mä olen selviytyjä.

Antabus ja minä


Olen syönyt Antabusta joulukuusta 2017 asti. Olen kertonut aiemmin jo tarinani siitä miten multa meinasi mennä henki. Pelleilin ja läträsin sen viinaperkeleen kanssa niin että todellakin ne helvetinportit olivat jo raollaan. Mutta mä sain jäädä eloon.

Mä olen joutunut opettelemaan mm. kävelemisen uudelleen. Vietin miltei 3 ja puoli kuukautta vuodeosastolla. Ja tuolla osastolla mulle ehdotettiin Antabusta. Puoli tablettia liuotettuna lasilliseen vettä. Olin sen verran sekaisin kaikesta mulle tapahtuneesta että kun mulle ehdotettiin Antabusta niin olin valmis siihen kuten varmaan moneen muuhunkin asiaan.

Olen sittemmin pyytänyt monta kertaa lääkäriltä että saisin lopettaa sen Antabuksen mutta vastaus on aina ollut että katsotaan sitä sitten puolen vuoden kuluttua uudelleen. Jokseenkin ärsyttää se luottamuksen puute mutta toisaalta luottamushan on ansaittava. Mä en tuota lääkäriä kunnolla edes tuntenut kuten en tunne vieläkään. Perusteluna siihen että mulla Antabus jatkuu on se että kun mä juoppona alkoholistina tapasin jättää lääkkeet ottamatta voidakseni juoda tai sitten otin lääkkeitä sekaisin viinan kanssa ja kun en muistanut olinko ottanut niin otin enemmäm kuin olisi pitänyt.

Mutta noi lääkäritahot eivät ymmärrä sitä tärkeää seikkaa että mä en ole se ihminen enää. Mä olen kaukana siitä ihmisestä joka mä joskus olin. En mä tarvitse Antabusta. Söin sitä lähinnä sen takia että lääkäri ja kotisairaanhoitaja olisivat tyytyväisiä.No mutta entä sitten minä. Se raittus lähtee minusta eikä niin että mun  pitää miellyttää muita ihmisiä.

Eilen kirjoitin tuosta armosta jonka sain. Nyt olen päättänyt viimeinkinkin elää tätä elämää ilman antabusta. Mä en enää kuuntele lääkäreitä mitä tulee siihen antabukseen.  Mä en tarvitse sitä antabusta mihinkään. Se tuo toinen kerta helvetin porteilla riitti antamaan mulle voimaa sanoa EI ja voimaa sanoa oman mielipiteeni. Mua ei enää pompoteta eikä jyrätä maanrakoon.

Ei se antabus mua raittiina pidä vaan minä pidän itse itseni raittiina.

Mä olen selviytyjä.
Mä elän tänäänkin.
Ilman Antabusta.

Armo

Mulla on ollut tässä pieni blogitauko.
Yleensä multa tuota tekstiä tulee aiheesta kun aiheesta mutta nyt on ollut pakko hiljentää vauhtia. Nimittäin mä olen ollut sairaana.

Tää koko soppa alkoi siitä kun halusin aloittaa sen elämäntapamuutos osan 2 eli haluan terveellisiin kilomääriin. Sain tukijoukon ympärilleni ja nyt jälkeenpäin ajateltuna tiesikö se tukijoukkokaan mitä tehdä ja missä.

Mun elämänlankani on meinannut katketa jo kaksi kertaa. Eka kerralla olin  asiaan itse syypää kun 30 vuoden juopottelun jälkeen henki meinasi mennä menojaan. Mutta tähän toiseen kertaan en ollut itse syypää. Syypäänä oli se taho jonka piti auttaa mua.

Mulla on erittäin paha levottomat jalat ja ollessani intervallihoidossa......mä käyn siis aina viikon intervallihoidossa ja olen kaksi viikkoa kotona. No mä osastolla valvoin 4 yötä jalkojen takia ja lääkäri päätti lisätä lääkitystä. Tämä lääkitys aiheutti mulle todella pahan pahoinvoinnin. Mulla ei pysynyt mikään sisällä. Ei edes vesi. Oksensin kaiken ulos. Osastolla laitoshuoltaja ja muu henkilökunta vaan tuumasivat että no eikö sillä Satulla taaskaan ole nälkä. No sanoin että mulla on helvetin huono olla. Oksensin hoitajienkin nähden. Mutta ei ne välittäneet kun sanoivat vain että sulla on tuota stressiä. Eivät ne uskoneet. Mua itketti mutta mulla ei enää tullut edes kyyneleitä koska mä olin niin kuivunut ja nestehukka oli niin suuri.

Eipä siinä mitään kun kotiin pääsin niin oksentaminen jatkui ja jatkui. Ja mun kuntoni huononi huononemistaan. Iski kamala jano ja suuta kuivasi. Join ja join vettä mutta kun mikään ei pysynyt sisällä. Vasta tässä vaiheessa kotisairaanhoitaja ottaa kokeita ja lääkäri tekee lähetteen Vaasan Keskussairaalaan. Mun kroppa oli kuivunut todella pahoin ja munuais- ja natrium- sekä kalium arvot olivat vaarallisen korkealla. Mun munuaiset olivat miltei myrkytystilassa. En mä kaukana sieltä kuolemanporteilta ollut. Mä olin niin kipeä ja mulla ei tuosta ajasta ole paljonkaan muistikuvia.

Mä kuvittelin että mä tulen samana iltana kotiin takaisin. No en tullut kun tuo Vaasan reissu venyi 5 päiväiseksi. Kaikki sen väärän lääkeannostuksen takia. Olin tiputuksessa kaikki ne 5 päivää ja vieläkin olo on helevetillisen huono. Mutta ruoka on alkanut taas maistua kun lääkitystä korjattiin oikeaksi ja oksentelu ja paha olo on loppuneet. Painokin on tippunut tähän mennessä 26 kiloa.

No mihin tuo otsikko sitten viittaa. No se viittaa siihen että mä olen jostakin syystä saanut suuren armon kun olen selviytynyt kuolemanporteilta takaisin jo kaksi kertaa. Nyt mä tiedän että mulla on  oma tehtävä tässä elämässä. Mä en ole tässä turhaan. Ja kyllä se elämä, Jumala ja armo johdattavat oikeaan suuntaan. Siitäkin huolimatta että tuo oksentelu ja lääkkeet polttivat mun kurkkuni ja suuni. Ääni on yhä käheä.

En mä syytä ketään. En mä ole sellainen ihminen. En enää.
Mä olen onnellinen voidessani elää.
Mä olen alkoholisti ja kauna ja katkeruus elämässä eivät johda minnekkään.

Kaiken tämän kaaoksen keskellä kaivoin esiin punaisen kirjani joka oli saanut pölyyttyä kirjahylllyssä jo kuukausia ilman että olisin avannut sitä kertaakaan.

"Marraskuun 7
HELLITÄ JA ANNA JUMALAN HOITAA
... rukoillen ainoastaan tietoa Hänen tahdostaan meidän suhteemme ja voimaa sen toteuttamiseen.
KAKSITOISTA ASKELTA JA KAKSITOISTA PERINNETTÄ, s. 104

Kun "hellitän ja annan Jumalan hoitaa", ajattelen selvemmin ja viisaammin. Tarvitsematta edes ajatella sitä, hellitän nopeasti otteeni asioista, jotka aiheuttavat minulle välitöntä tuskaa tai epämukavuutta. Minun on vaikeaa hellittää sellaisista huolestuneista ajatuksista ja asenteista, jotka aiheuttavat minussa välitöntä ahdistusta. Tuollaisina hetkinä minun tarvitsee vain antaa Jumalan, sellaisena kuin Hänet ymmärrän, vapauttaa minut ja siinä paikassa päästän irti ajatuksista, muistoista ja asenteista, jotka vaivaavat minua. Kun saan apua Jumalalta, sellaisena kuin Hänet ymmärrän, voin elää elämääni päivä kerrallaan ja kohdata kaikki haasteet, jotka eteeni tulevat. Vasta silloin voin elää elämää, jossa alkoholi on voitettu, miellyttävässä raittiudessa."

Luettuani tuon tekstin mulle tuli todella ihmeellinen olo.
Miten sopivasti tuo teksi osuikin juuri tähän hetkeen.
Juuri tähän päivään.

Mä olen saanut armon ja elämän.
Mä olen saanut rauhan ja ilon.
Mä olen saanut raittiin elämän.