Kerronko liikaa - rehellisyyden aakkoset

Mä olen tässä reilu kahden vuoden aikana ehtinyt miettiä yhden jos toisenkin kerran sitä että missä menee se yksityisyyden raja. Mun on helppo olla rehellinen ja avoin. Vai onko. Kyllä mä pohdin mitä kirjoittaa etten kirjoita mitä en halua kirjoittaa. Luen aina ensin kirjoitukseni Karviselle ennen julkaisemista.

Mä päätin olla rehellinen itselleni ja kaikelle kun raitistuin. Mä olin kurkkuani myöden täynnä sitä paskaa mitä mä olin 30 vuotta suustani syöltänyt. Mua pelotti olla rehellinen. Mua pelotti sanoa julkisesti että mä olen alkoholisti. Mutta raitistunut alkoholisti. Mua pelotti että kaikkien katseet kääntyvät minuun ja ne syyttävät sormet alkavat osoittaa minua. Joku pian saa tietää että mä olen alkoholisti. Kun muhun iski oikeen kunnolla tuo raittiuden siemen ja se lähti itämään niin paluuta ei entiseen enää ollut. Ja se halu piiloutua jäi koko ajan taaemmaksi ja taaemmaksi.

Muhun tuli se tarve auttaa lähimmäistäni. Auttaa siten miten mä vaan voin. Ja mä tunsin parhaimmaksi tavakseni auttaa tämän mun blogini. Tämä on mulle sitä oikeaa sielun terapiaa  ja kun ihmiset jotka tätä lukevat näkevät että meitä toivottomia tapauksia on muitakin joille ojennettiin se toivon siemen. Se köysi mihin itse tarttua. Juuri se tikkaden alapuola jota pitkin alkaa kiipeämään. Tämä on mun tapani auttaa.

Mua tässä matkallani on auttanut suuresti se rehellinen nainen joka mä päätin olla. Se nainen joka mua katselee peilistä. Ja siksi mä päätin olla rehellinen myös jatkossa eli tässä elämäntaparemonttini osassa 2. Mitä mä siinä menetän. En mitään. Mä ajattelin sen niin että olemalla rehellinen tässäkin asiassa ja kertomalla rehellisesti olostani ja tästä matkastani voisin samalla auttaa muita kanssakulkijoita. Mä itse muistan miten mua olisi aikoinaan helpottanut jos olisi saanut toivoa edes joltakin.

Mutta jos totta puhutaan jos mulle joku olisi sanonut vuosia sitten että se armo ja raittius osuu myös minun kohdalleni niin olisinko moista väitettä uskonut. Tuskimpa vain. Se ajatus siitä raittiudesta tuntui kammottavalle. Kun mä menin päihdekuntoutukseen niin ensimmäinen ajatus oli että kuinka helvetissä mä pärjään ilman viinaa. Mitä ihmettä mä nyt teen perjantaisin ja viikonloppuisin. Mitä mä teen juhlapyhinä ... jouluna tai syntymäpäivänä. Enkö mä sittenkin voisi ihan pikkuisen ottaa. Mutta mitä enemmän mä asiaa ajattelin ja mitä pidemmälle mä päihdekuntoutuksessa etenin niin sitä varmemmin se päihteettömyys iski mun tajuntaani. Sitähän mä olin yrittänyt jo 30 vuotta...leikkiä kohtuukäyttäjää. Mutta mä olen alkoholisti ja ei musta kohtuukäyttäjää tule koskaan. Joten se vanha paska elämä sai jäädä. Raittiina mulla on paljon parempi elämä. Ja paljon paremmat mahdollisuudet elää pidempään ja paljon terveellisempi elämä.

On kuitenkin asioita joita mä en tuo julki. Kuten esimerkiksi mun lääkitykseni. Pillereitä on useita päivässä ja usean värisiä mutta mä en niistä julkisesti puhu. Vaikka mä olen päättänyt olla rehellinen niin jotain mä voin ja saan pitää itselläni. Se rehellisyys ei tarkoita sitä että mä jaan kaiken itsestäni. Lääkitys on sellainen asia josta voidaan helposti olla eri mieltä. Ihmiset siis raittiusväki varsinkin voivat olla hyvinkin kriittisiä mitä tulee PKV (=pääasiallisesti keskushermostoon vaikuttavat) lääkkeisiin. Joten siitä asiasta mä en ala julkisesti "riitelemään". Mä pidän omat mielipiteet itselläni ja annan muiden pitää heidän mielipiteensä. Kukaan ei ole kävellyt mun kengissäni eikä täten voi tuomita mua. Varsinkaan kun en mä aio kertoa onko mulla käytössä kyseisiä lääkkeitä vai ei 😂

Kaiken kaikkiaan mulla on hyvä olla juuri näin ja juuri tällä hetkellä. Se hyvä olo ei tule pullosta eikä pillereistä vaan on oikeaa aitoa hyvän olon tunnetta. Joka aamu kun avaan silmäni ja taistelen itseni sängynlaidalle. Tunnen sen viiltävän kivun joka menee läpi vartaloni. Mä muistan miksi mä olen tässä  ja muistan sen että elämä on kuitenkin elämisen arvoista .... raittiina. 

Blogi 1 vuotias - raitistuneen juopon matkassa

Huomasin juuri että tämä mun blogini on tullut yhden vuoden ikään. Mä aloitin tämän blogin pitämisen omasta tarpeestani ja siksi että mun sisukseni ja sydämeni huusi asioita joita teki mieli tuoda esiin. Asioita joista ei oikeastaan kirjoiteta. Halusin kirjoittaa omaa tuskaani pois ja siitä miltä musta oikeasti tuntuu.  Mulla kun ei ole mitään salattavaa. Kun mä sieltä helvetin porteilta takaisin olen selvinnyt ja jopa kaksi kertaa niin se antaa kummasti uutta näkökulmaa asioihin.

Mun tarpeeni kirjoittaa tätä blogia lähti siitäkin syystä että jos yksikin ihminen joka kamppailee oman päihderiippuvuutensa kanssa löytää blogini ja huomaa että hän ei ole yksin näiden asioiden kanssa. Haluan kertoa heille että sitä toivotonta tapausta ei ole olemassakaan. Sillä mä olin se toivoton tapaus.

Mä olen alkoholisti, mutta raitistunut alkoholisti ja kun mä raitistuin mä päätin olla rehellinen. Se valheessa eläminen kesti 30 vuotta. Asioita piti peitellä ja salata. Se matka juoppona ... mä en ollut koskaan rehelllinen missään asiassa ja viimein uskoin tieten itsekin ne omat valheeni. Mä elin vain seuraavalle ryypylle.

Kaikkein suurin suru mulla on ollut siitä mitä mä tein läheisille ihmisille. Peruin menoja .... valehtelin syyt. Montakohan kertaa mä olin migreenissä tai vatsataudissa. Se mitä mä tein Karviselle... mä olin kammottava ihmisraunio .... alkoholisti ... juoppo. Mutta mä olen pyytänyt anteeksi ja olen saanut anteeksi. Joten mulla ei ole tarvetta enää vatvoa menneitä asioita. Mä kun en voi niitä muuttaa ja miettimällä menneitä ei tule kun paha mieli.

Mä olin juoppo ... mutta tänä päivänä mä olen miljoonien kilometrien päässä siitä ihmisestä joka mä joskus olin.... mä olen eri ihminen ja mä olen viimeinkin kasvanut aikuiseksi. Ja havahduin todellisuuteen vasta näin yli viiskymppisenä että mua katselee peilistä oudot kasvot.... siellä on Satu ... raitistunut Satu ... siellä ei ole enää sitä pöhöttynyttä humalaista Satua.... siellä on aikuinen nainen ... raitis nainen. Hauskinta tässä matkassa on ollut tutustuminen tähän uuteen Satuun. Mahtavinta on ollut se tunne siitä että mä elän ja selviän ilman alkoholia. Mulla ei todellakaan ole minkäänlaista tarvetta palata siihen vanhaan paskaan. 

Tänään mä tiedän että mä olen hyvä ihminen.

Mä olen selviytyjä.

Antabus ja minä

Olen syönyt Antabusta joulukuusta 2017 asti. Olen kertonut aiemmin jo tarinani siitä miten multa meinasi mennä henki. Pelleilin ja läträsin sen viinaperkeleen kanssa niin että todellakin ne helvetinportit olivat jo raollaan. Mutta mä sain jäädä eloon.

Mä olen joutunut opettelemaan mm. kävelemisen uudelleen. Vietin miltei 3 ja puoli kuukautta vuodeosastolla. Ja tuolla osastolla mulle ehdotettiin Antabusta. Puoli tablettia liuotettuna lasilliseen vettä. Olin sen verran sekaisin kaikesta mulle tapahtuneesta että kun mulle ehdotettiin Antabusta niin olin valmis siihen kuten varmaan moneen muuhunkin asiaan.

Olen sittemmin pyytänyt monta kertaa lääkäriltä että saisin lopettaa sen Antabuksen mutta vastaus on aina ollut että katsotaan sitä sitten puolen vuoden kuluttua uudelleen. Jokseenkin ärsyttää se luottamuksen puute mutta toisaalta luottamushan on ansaittava. Mä en tuota lääkäriä kunnolla edes tuntenut kuten en tunne vieläkään. Perusteluna siihen että mulla Antabus jatkuu on se että kun mä juoppona alkoholistina tapasin jättää lääkkeet ottamatta voidakseni juoda tai sitten otin lääkkeitä sekaisin viinan kanssa ja kun en muistanut olinko ottanut niin otin enemmäm kuin olisi pitänyt.

Mutta noi lääkäritahot eivät ymmärrä sitä tärkeää seikkaa että mä en ole se ihminen enää. Mä olen kaukana siitä ihmisestä joka mä joskus olin. En mä tarvitse Antabusta. Söin sitä lähinnä sen takia että lääkäri ja kotisairaanhoitaja olisivat tyytyväisiä.No mutta entä sitten minä. Se raittus lähtee minusta eikä niin että mun  pitää miellyttää muita ihmisiä.

Eilen kirjoitin tuosta armosta jonka sain. Nyt olen päättänyt viimeinkinkin elää tätä elämää ilman antabusta. Mä en enää kuuntele lääkäreitä mitä tulee siihen antabukseen.  Mä en tarvitse sitä antabusta mihinkään. Se tuo toinen kerta helvetin porteilla riitti antamaan mulle voimaa sanoa EI ja voimaa sanoa oman mielipiteeni. Mua ei enää pompoteta eikä jyrätä maanrakoon.

Ei se antabus mua raittiina pidä vaan minä pidän itse itseni raittiina.

Mä olen selviytyjä.
Mä elän tänäänkin.
Ilman Antabusta.

Armo

Mulla on ollut tässä pieni blogitauko.
Yleensä multa tuota tekstiä tulee aiheesta kun aiheesta mutta nyt on ollut pakko hiljentää vauhtia. Nimittäin mä olen ollut sairaana.

Tää koko soppa alkoi siitä kun halusin aloittaa sen elämäntapamuutos osan 2 eli haluan terveellisiin kilomääriin. Sain tukijoukon ympärilleni ja nyt jälkeenpäin ajateltuna tiesikö se tukijoukkokaan mitä tehdä ja missä.

Mun elämänlankani on meinannut katketa jo kaksi kertaa. Eka kerralla olin  asiaan itse syypää kun 30 vuoden juopottelun jälkeen henki meinasi mennä menojaan. Mutta tähän toiseen kertaan en ollut itse syypää. Syypäänä oli se taho jonka piti auttaa mua.

Mulla on erittäin paha levottomat jalat ja ollessani intervallihoidossa......mä käyn siis aina viikon intervallihoidossa ja olen kaksi viikkoa kotona. No mä osastolla valvoin 4 yötä jalkojen takia ja lääkäri päätti lisätä lääkitystä. Tämä lääkitys aiheutti mulle todella pahan pahoinvoinnin. Mulla ei pysynyt mikään sisällä. Ei edes vesi. Oksensin kaiken ulos. Osastolla laitoshuoltaja ja muu henkilökunta vaan tuumasivat että no eikö sillä Satulla taaskaan ole nälkä. No sanoin että mulla on helvetin huono olla. Oksensin hoitajienkin nähden. Mutta ei ne välittäneet kun sanoivat vain että sulla on tuota stressiä. Eivät ne uskoneet. Mua itketti mutta mulla ei enää tullut edes kyyneleitä koska mä olin niin kuivunut ja nestehukka oli niin suuri.

Eipä siinä mitään kun kotiin pääsin niin oksentaminen jatkui ja jatkui. Ja mun kuntoni huononi huononemistaan. Iski kamala jano ja suuta kuivasi. Join ja join vettä mutta kun mikään ei pysynyt sisällä. Vasta tässä vaiheessa kotisairaanhoitaja ottaa kokeita ja lääkäri tekee lähetteen Vaasan Keskussairaalaan. Mun kroppa oli kuivunut todella pahoin ja munuais- ja natrium- sekä kalium arvot olivat vaarallisen korkealla. Mun munuaiset olivat miltei myrkytystilassa. En mä kaukana sieltä kuolemanporteilta ollut. Mä olin niin kipeä ja mulla ei tuosta ajasta ole paljonkaan muistikuvia.

Mä kuvittelin että mä tulen samana iltana kotiin takaisin. No en tullut kun tuo Vaasan reissu venyi 5 päiväiseksi. Kaikki sen väärän lääkeannostuksen takia. Olin tiputuksessa kaikki ne 5 päivää ja vieläkin olo on helevetillisen huono. Mutta ruoka on alkanut taas maistua kun lääkitystä korjattiin oikeaksi ja oksentelu ja paha olo on loppuneet. Painokin on tippunut tähän mennessä 26 kiloa.

No mihin tuo otsikko sitten viittaa. No se viittaa siihen että mä olen jostakin syystä saanut suuren armon kun olen selviytynyt kuolemanporteilta takaisin jo kaksi kertaa. Nyt mä tiedän että mulla on  oma tehtävä tässä elämässä. Mä en ole tässä turhaan. Ja kyllä se elämä, Jumala ja armo johdattavat oikeaan suuntaan. Siitäkin huolimatta että tuo oksentelu ja lääkkeet polttivat mun kurkkuni ja suuni. Ääni on yhä käheä.

En mä syytä ketään. En mä ole sellainen ihminen. En enää.
Mä olen onnellinen voidessani elää.
Mä olen alkoholisti ja kauna ja katkeruus elämässä eivät johda minnekkään.

Kaiken tämän kaaoksen keskellä kaivoin esiin punaisen kirjani joka oli saanut pölyyttyä kirjahylllyssä jo kuukausia ilman että olisin avannut sitä kertaakaan.

"Marraskuun 7
HELLITÄ JA ANNA JUMALAN HOITAA
... rukoillen ainoastaan tietoa Hänen tahdostaan meidän suhteemme ja voimaa sen toteuttamiseen.
KAKSITOISTA ASKELTA JA KAKSITOISTA PERINNETTÄ, s. 104

Kun "hellitän ja annan Jumalan hoitaa", ajattelen selvemmin ja viisaammin. Tarvitsematta edes ajatella sitä, hellitän nopeasti otteeni asioista, jotka aiheuttavat minulle välitöntä tuskaa tai epämukavuutta. Minun on vaikeaa hellittää sellaisista huolestuneista ajatuksista ja asenteista, jotka aiheuttavat minussa välitöntä ahdistusta. Tuollaisina hetkinä minun tarvitsee vain antaa Jumalan, sellaisena kuin Hänet ymmärrän, vapauttaa minut ja siinä paikassa päästän irti ajatuksista, muistoista ja asenteista, jotka vaivaavat minua. Kun saan apua Jumalalta, sellaisena kuin Hänet ymmärrän, voin elää elämääni päivä kerrallaan ja kohdata kaikki haasteet, jotka eteeni tulevat. Vasta silloin voin elää elämää, jossa alkoholi on voitettu, miellyttävässä raittiudessa."

Luettuani tuon tekstin mulle tuli todella ihmeellinen olo.
Miten sopivasti tuo teksi osuikin juuri tähän hetkeen.
Juuri tähän päivään.

Mä olen saanut armon ja elämän.
Mä olen saanut rauhan ja ilon.
Mä olen saanut raittiin elämän.