Kerronko liikaa - rehellisyyden aakkoset

Mä olen tässä reilu kahden vuoden aikana ehtinyt miettiä yhden jos toisenkin kerran sitä että missä menee se yksityisyyden raja. Mun on helppo olla rehellinen ja avoin. Vai onko. Kyllä mä pohdin mitä kirjoittaa etten kirjoita mitä en halua kirjoittaa. Luen aina ensin kirjoitukseni Karviselle ennen julkaisemista.

Mä päätin olla rehellinen itselleni ja kaikelle kun raitistuin. Mä olin kurkkuani myöden täynnä sitä paskaa mitä mä olin 30 vuotta suustani syöltänyt. Mua pelotti olla rehellinen. Mua pelotti sanoa julkisesti että mä olen alkoholisti. Mutta raitistunut alkoholisti. Mua pelotti että kaikkien katseet kääntyvät minuun ja ne syyttävät sormet alkavat osoittaa minua. Joku pian saa tietää että mä olen alkoholisti. Kun muhun iski oikeen kunnolla tuo raittiuden siemen ja se lähti itämään niin paluuta ei entiseen enää ollut. Ja se halu piiloutua jäi koko ajan taaemmaksi ja taaemmaksi.

Muhun tuli se tarve auttaa lähimmäistäni. Auttaa siten miten mä vaan voin. Ja mä tunsin parhaimmaksi tavakseni auttaa tämän mun blogini. Tämä on mulle sitä oikeaa sielun terapiaa  ja kun ihmiset jotka tätä lukevat näkevät että meitä toivottomia tapauksia on muitakin joille ojennettiin se toivon siemen. Se köysi mihin itse tarttua. Juuri se tikkaden alapuola jota pitkin alkaa kiipeämään. Tämä on mun tapani auttaa.

Mua tässä matkallani on auttanut suuresti se rehellinen nainen joka mä päätin olla. Se nainen joka mua katselee peilistä. Ja siksi mä päätin olla rehellinen myös jatkossa eli tässä elämäntaparemonttini osassa 2. Mitä mä siinä menetän. En mitään. Mä ajattelin sen niin että olemalla rehellinen tässäkin asiassa ja kertomalla rehellisesti olostani ja tästä matkastani voisin samalla auttaa muita kanssakulkijoita. Mä itse muistan miten mua olisi aikoinaan helpottanut jos olisi saanut toivoa edes joltakin.

Mutta jos totta puhutaan jos mulle joku olisi sanonut vuosia sitten että se armo ja raittius osuu myös minun kohdalleni niin olisinko moista väitettä uskonut. Tuskimpa vain. Se ajatus siitä raittiudesta tuntui kammottavalle. Kun mä menin päihdekuntoutukseen niin ensimmäinen ajatus oli että kuinka helvetissä mä pärjään ilman viinaa. Mitä ihmettä mä nyt teen perjantaisin ja viikonloppuisin. Mitä mä teen juhlapyhinä ... jouluna tai syntymäpäivänä. Enkö mä sittenkin voisi ihan pikkuisen ottaa. Mutta mitä enemmän mä asiaa ajattelin ja mitä pidemmälle mä päihdekuntoutuksessa etenin niin sitä varmemmin se päihteettömyys iski mun tajuntaani. Sitähän mä olin yrittänyt jo 30 vuotta...leikkiä kohtuukäyttäjää. Mutta mä olen alkoholisti ja ei musta kohtuukäyttäjää tule koskaan. Joten se vanha paska elämä sai jäädä. Raittiina mulla on paljon parempi elämä. Ja paljon paremmat mahdollisuudet elää pidempään ja paljon terveellisempi elämä.

On kuitenkin asioita joita mä en tuo julki. Kuten esimerkiksi mun lääkitykseni. Pillereitä on useita päivässä ja usean värisiä mutta mä en niistä julkisesti puhu. Vaikka mä olen päättänyt olla rehellinen niin jotain mä voin ja saan pitää itselläni. Se rehellisyys ei tarkoita sitä että mä jaan kaiken itsestäni. Lääkitys on sellainen asia josta voidaan helposti olla eri mieltä. Ihmiset siis raittiusväki varsinkin voivat olla hyvinkin kriittisiä mitä tulee PKV (=pääasiallisesti keskushermostoon vaikuttavat) lääkkeisiin. Joten siitä asiasta mä en ala julkisesti "riitelemään". Mä pidän omat mielipiteet itselläni ja annan muiden pitää heidän mielipiteensä. Kukaan ei ole kävellyt mun kengissäni eikä täten voi tuomita mua. Varsinkaan kun en mä aio kertoa onko mulla käytössä kyseisiä lääkkeitä vai ei 😂

Kaiken kaikkiaan mulla on hyvä olla juuri näin ja juuri tällä hetkellä. Se hyvä olo ei tule pullosta eikä pillereistä vaan on oikeaa aitoa hyvän olon tunnetta. Joka aamu kun avaan silmäni ja taistelen itseni sängynlaidalle. Tunnen sen viiltävän kivun joka menee läpi vartaloni. Mä muistan miksi mä olen tässä  ja muistan sen että elämä on kuitenkin elämisen arvoista .... raittiina.