Riittämättömyyden tunne

6 viikkoa täynnä tämän suuren elämäntapamuutos 2 alkamisesta. Ja mitäs mä nyt sanoisin kun onnistuin jo yhden julkaisemista vailla olevan tekstin poistamaan ihan vahingossa. No en huutanut, en itkenyt enkä raivonnut. Tuumasin vain että no hemmetti ainahan sitä voi kirjoittaa entistä paremman tekstin.

Sitä mä tässä vaan että 6 viikossa painoa on tippunut - 9.8 kiloa. No miksi mulla  on sitten niin surkea olo. Jotenkin tuntuu siltä että plääh ... ei toi ole mitään. Aina olisin voinut tehdä tuonkin paremmin. Jos mä olisin jättänyt sen korvapuustin puolikkaan syömättä. Jos mä olisin jättänyt sen tikkujäätelön  tai sen 50g valkosuklaata syömättä. Olisi se voinut enemmänkin tippua. Tai sitten mä olisin voinut syödä koko puustin, puol litraa jäätelöä ja ison suklaalevyn. Mutten syönyt ... joten ei se niin huonosti mennytkään. Joten turhaa kai sitä on tuollaisia edes pohtia.

En mä mitään fanfaareja tarvitse enkä hurraa huutoja kaipaa. Mä vaan haluaisin että mulla olisi joskus sellainen olo että mä riitän. Olisi edes joskus sellainen olo että mä edes olen joskus tehnyt jossain oikein ja olen edes joskus onnistunut. Mutta muhun on entisen elämän taholta iskostettu niin suuri riittämättömyyden tunne. Moni asia on valjennut mulle vasta raitistuttuani ja pystyttyäni käymään sitä entistä elämää läpi kirkkain ja selvin aivoin. Mä olin siinä liitossa täys idiootti. Joskus se asioiden läpikäyminen menee liiankin tuskalliseksi. Ja seurauksena ei ole kun paha mieli. Mutta jotain on muuttunut. Enää mun ei tarvitse juoda viinaa siihen pahaan olooni. Mun ei tarvitse joka pahan olon sattuessa enää karjaista sitä mulle tyypillisintä lausetta että saatana mä haen viinakaupasta lastin viinaa ja juon pään täyteen. Ihan kuin siitä jotain apua koskaan edes oli. Päinvastoin se pahaan oloon juotu viina vain lisäsi pahaa oloa.

Olisihan sitä monenkin asian voinut elämän varrella tehdä toisin mutta mä tuskin olisin tavannut kaikkia niitä ihania ihmisiä joita mä olen tässä uudessa elämässäni raitistumisen aikana ja sen jälkeen tavannut. Ja mä tuskin olisin tavannut Karvista. Mä olen yhden jos toisenkin kerran kysynyt Karviselta että onko se koskaan katunut sitä että se ylipäätään mut aikoinaan tapasi. Nykyään Karvinen vastaa että kyllä sä tiedät tuohon vastauksen että se on yhäkin se sama en koskaan.

Mutta se oivallus siitä että ei mun tartte olla paras eikä tartte siihen edes tähdätä. Se riittää että mä parhaani teen. Ei joka päivä tarvitse itseään iloiseksi edes tuntea. Kyllä sitä joskus voi olla niitä harmaitakin päiviä. Kunhan muistaa jättä ne sysimustat hetket sinne unholaan. Se muutos joka mussa on tapahtunut on valtava. Se uusi minä ei tarvitse sitä viinaa siihen pahaan oloon.

Ja ne päihdekuntoutuksssa opitut ja sisäistetyt asiat käyvät samalla lailla tähän elämäntapamuutos osa 2 toteutukseen. Hiljaa hyvää tulee. Askel kerrallaan. Mulla ei ole koskaan enää minnekkään kiire.

Mä rakastan

Siellä jossakin

Milloin tahansa

Se viipyvä katse

Hapuileva ilme

Löydettynä mutta hukassa

Turvassa mutta eksynyt

Siellä mutta ei täällä

Minäkin 

Hukassa kukaan ei koskaan löydä

Eksynyt en koskaan pääse turvaan

Olen aina täällä mutten siellä

Pääsenkö sisääsi

Syvälle sielun uumeniin

Kurkistaisinko sydämeen 

Olenko minä yhä siellä

2.10.2019 Karviselle rakkaudella

Ajatuksia AVH ihmisen kanssa elämisestä

©️Satumainen2019

Mä mietin tätä elämäämme pari päivää sitten josta syntyi tuo runo. Miten haastavalta ja hankalalta se toisinaan tuntuukaan. Miten helvetisti se sattuu kun toinen on se sama ihminen johon on rakastunut mutta kuitenkin erilainen. Toisinaan se vanha Karvinen pilkahtaa esille mutta usein hänen aivonsa ikävä kyllä elävät omaa elämäänsä.

Tietääkö se toinen varmasti miten paljon mä rakastan. Olenko minä siellä jossakin hänessä yhä avioinfarktin jälkeenkin. Mitä se toinen tuntee. Tunteeko se yhä niinkuin minäkin. Onko niiden sanojen MINÄ SINUA RAKASTAN takana yhtään mitään. Vai onko ne vain 3 kulunutta sanaa. Menettäneet merkityksensä jo aikoja sitten.

Miksi se nyt tuntuu niin vaikealta. No siksipä siksi että ei mun ole tarvinnut ymmärtää Karvisen sairautta, AVH:ta eikä infarktia. Mä en kestänyt ja mä join. Siinä oli se mun lohtuni. Mä en edes yrittänyt ymmärtää.  Mun oli helppo syyttää omasta juomisestani sitä sairastunutta. Ei tarvinnut koskaan sitä äänen sanoa mutta enköhän mä sen kaikella tavalla antanut ymmärtää muutenkin että en mä välittänyt. Ainoa asia joka kävi mielessä oli että voi helvetti. Kuka mulle nyt käy viinakaupassa. Kuka käy ruokakaupassa. Kuka käy hoitamassa mun asioitani ettei mun itse tarvitse. Ja peilistä mua katseli se helvetin juoppo ja paska akka. Voi helvetin helvetti mun pitää nyt mennä itse viinakauppaan. Voi helvetti minkä se meni tekemään. Aivan kuin Karvinen olisi sairastunut juuri pelkästään mun kiusakseni.

Sitten mä huomasinkin yhtäkkiä että mä pärjään ilman viinaa. Päivä päivältä se tunne vahvistui ja ajattelin että jippii. Mä olen raitistunut nainen. Onneksi Karvinen sairastui että mä pystyin raitistumaan. Kaikki tuo itsekäs paska mitä siellä mun ajatusmaailmassani pyöri. Koko Karvinen oli valjastettu vain siksi että hän voisi palvella mun tarkoitusperiäni. Milloin toimia kokkina, milloin sisäkkönä, milloin autokuskina ja milloin mitäkin.

Mutta enhän mä sitä ymmärtänyt että en mä raitistunut. En mä ymmärtänyt että mä olen alkoholisti ja alkoholisteilla saattaa olla pitkiäkin  juomattomia kausia. En mä tiennyt enkä edes halunnut tietää.

Mua hävettää ajatellakkaan sitä millainen ihminen mä olin. Mua kaduttaa. Mutta mä en enää muistele menneitä sillä mä en ole enää se sama ihminen kuin vuosia sitten. Mä olen alkanut viimeinkin ymmärtää miten aivoinfarktin saaneen ihmisen aivot toimivat. Ne eivät todellakaan toimi laisinkaan niinkuin terveitten aivot. Ja ennen kaikkea mikä on tärkeintä: mä olen pyytänyt anteeksi ja mä olen saanut anteeksi. Vanhojen asioiden vatvominen ei hyödytä mitään.

Tänä päivänä mä olen onnellinen siitä muutoksesta minkä mä näen peilistä. Siellä ei ole hitustakaan siitä juoposta paskasta.  Siitäpä mä sitten mietinkin että voiko ihminen enää onnellisempi olla. Voinko mä oikeasti turvassa tuntea itseni onnelliseksi ja sanoa että mä olen onnellinen ja mä rakastan niin lujaa ja kovasti kun vaan voin. Mä toivon että tämä tunne kestää. Mä tiedän että mä olen siellä Karvisen sielussa ja mielessä ja ajatuksissa. Mä tiedän sen kysymättä ja sanomattakin. 

Mä olen löytänyt oikealla polulle jota vaeltaa.
Mulla on hyvä olla.