Sitä mä tässä vaan että 6 viikossa painoa on tippunut - 9.8 kiloa. No miksi mulla on sitten niin surkea olo. Jotenkin tuntuu siltä että plääh ... ei toi ole mitään. Aina olisin voinut tehdä tuonkin paremmin. Jos mä olisin jättänyt sen korvapuustin puolikkaan syömättä. Jos mä olisin jättänyt sen tikkujäätelön tai sen 50g valkosuklaata syömättä. Olisi se voinut enemmänkin tippua. Tai sitten mä olisin voinut syödä koko puustin, puol litraa jäätelöä ja ison suklaalevyn. Mutten syönyt ... joten ei se niin huonosti mennytkään. Joten turhaa kai sitä on tuollaisia edes pohtia.
En mä mitään fanfaareja tarvitse enkä hurraa huutoja kaipaa. Mä vaan haluaisin että mulla olisi joskus sellainen olo että mä riitän. Olisi edes joskus sellainen olo että mä edes olen joskus tehnyt jossain oikein ja olen edes joskus onnistunut. Mutta muhun on entisen elämän taholta iskostettu niin suuri riittämättömyyden tunne. Moni asia on valjennut mulle vasta raitistuttuani ja pystyttyäni käymään sitä entistä elämää läpi kirkkain ja selvin aivoin. Mä olin siinä liitossa täys idiootti. Joskus se asioiden läpikäyminen menee liiankin tuskalliseksi. Ja seurauksena ei ole kun paha mieli. Mutta jotain on muuttunut. Enää mun ei tarvitse juoda viinaa siihen pahaan olooni. Mun ei tarvitse joka pahan olon sattuessa enää karjaista sitä mulle tyypillisintä lausetta että saatana mä haen viinakaupasta lastin viinaa ja juon pään täyteen. Ihan kuin siitä jotain apua koskaan edes oli. Päinvastoin se pahaan oloon juotu viina vain lisäsi pahaa oloa.
Olisihan sitä monenkin asian voinut elämän varrella tehdä toisin mutta mä tuskin olisin tavannut kaikkia niitä ihania ihmisiä joita mä olen tässä uudessa elämässäni raitistumisen aikana ja sen jälkeen tavannut. Ja mä tuskin olisin tavannut Karvista. Mä olen yhden jos toisenkin kerran kysynyt Karviselta että onko se koskaan katunut sitä että se ylipäätään mut aikoinaan tapasi. Nykyään Karvinen vastaa että kyllä sä tiedät tuohon vastauksen että se on yhäkin se sama en koskaan.
Mutta se oivallus siitä että ei mun tartte olla paras eikä tartte siihen edes tähdätä. Se riittää että mä parhaani teen. Ei joka päivä tarvitse itseään iloiseksi edes tuntea. Kyllä sitä joskus voi olla niitä harmaitakin päiviä. Kunhan muistaa jättä ne sysimustat hetket sinne unholaan. Se muutos joka mussa on tapahtunut on valtava. Se uusi minä ei tarvitse sitä viinaa siihen pahaan oloon.
Ja ne päihdekuntoutuksssa opitut ja sisäistetyt asiat käyvät samalla lailla tähän elämäntapamuutos osa 2 toteutukseen. Hiljaa hyvää tulee. Askel kerrallaan. Mulla ei ole koskaan enää minnekkään kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti