Siellä jossakin
Milloin tahansa
Se viipyvä katse
Hapuileva ilme
Turvassa mutta eksynyt
Siellä mutta ei täällä
Minäkin
Hukassa kukaan ei koskaan löydä
Eksynyt en koskaan pääse turvaan
Olen aina täällä mutten siellä
Pääsenkö sisääsi
Syvälle sielun uumeniin
Kurkistaisinko sydämeen
Olenko minä yhä siellä
2.10.2019 Karviselle rakkaudella
Ajatuksia AVH ihmisen kanssa elämisestä
©️Satumainen2019
Mä mietin tätä elämäämme pari päivää sitten josta syntyi tuo runo. Miten haastavalta ja hankalalta se toisinaan tuntuukaan. Miten helvetisti se sattuu kun toinen on se sama ihminen johon on rakastunut mutta kuitenkin erilainen. Toisinaan se vanha Karvinen pilkahtaa esille mutta usein hänen aivonsa ikävä kyllä elävät omaa elämäänsä.
Tietääkö se toinen varmasti miten paljon mä rakastan. Olenko minä siellä jossakin hänessä yhä avioinfarktin jälkeenkin. Mitä se toinen tuntee. Tunteeko se yhä niinkuin minäkin. Onko niiden sanojen MINÄ SINUA RAKASTAN takana yhtään mitään. Vai onko ne vain 3 kulunutta sanaa. Menettäneet merkityksensä jo aikoja sitten.
Mä mietin tätä elämäämme pari päivää sitten josta syntyi tuo runo. Miten haastavalta ja hankalalta se toisinaan tuntuukaan. Miten helvetisti se sattuu kun toinen on se sama ihminen johon on rakastunut mutta kuitenkin erilainen. Toisinaan se vanha Karvinen pilkahtaa esille mutta usein hänen aivonsa ikävä kyllä elävät omaa elämäänsä.
Tietääkö se toinen varmasti miten paljon mä rakastan. Olenko minä siellä jossakin hänessä yhä avioinfarktin jälkeenkin. Mitä se toinen tuntee. Tunteeko se yhä niinkuin minäkin. Onko niiden sanojen MINÄ SINUA RAKASTAN takana yhtään mitään. Vai onko ne vain 3 kulunutta sanaa. Menettäneet merkityksensä jo aikoja sitten.
Miksi se nyt tuntuu niin vaikealta. No siksipä siksi että ei mun ole tarvinnut ymmärtää Karvisen sairautta, AVH:ta eikä infarktia. Mä en kestänyt ja mä join. Siinä oli se mun lohtuni. Mä en edes yrittänyt ymmärtää. Mun oli helppo syyttää omasta juomisestani sitä sairastunutta. Ei tarvinnut koskaan sitä äänen sanoa mutta enköhän mä sen kaikella tavalla antanut ymmärtää muutenkin että en mä välittänyt. Ainoa asia joka kävi mielessä oli että voi helvetti. Kuka mulle nyt käy viinakaupassa. Kuka käy ruokakaupassa. Kuka käy hoitamassa mun asioitani ettei mun itse tarvitse. Ja peilistä mua katseli se helvetin juoppo ja paska akka. Voi helvetin helvetti mun pitää nyt mennä itse viinakauppaan. Voi helvetti minkä se meni tekemään. Aivan kuin Karvinen olisi sairastunut juuri pelkästään mun kiusakseni.
Sitten mä huomasinkin yhtäkkiä että mä pärjään ilman viinaa. Päivä päivältä se tunne vahvistui ja ajattelin että jippii. Mä olen raitistunut nainen. Onneksi Karvinen sairastui että mä pystyin raitistumaan. Kaikki tuo itsekäs paska mitä siellä mun ajatusmaailmassani pyöri. Koko Karvinen oli valjastettu vain siksi että hän voisi palvella mun tarkoitusperiäni. Milloin toimia kokkina, milloin sisäkkönä, milloin autokuskina ja milloin mitäkin.
Mutta enhän mä sitä ymmärtänyt että en mä raitistunut. En mä ymmärtänyt että mä olen alkoholisti ja alkoholisteilla saattaa olla pitkiäkin juomattomia kausia. En mä tiennyt enkä edes halunnut tietää.
Mua hävettää ajatellakkaan sitä millainen ihminen mä olin. Mua kaduttaa. Mutta mä en enää muistele menneitä sillä mä en ole enää se sama ihminen kuin vuosia sitten. Mä olen alkanut viimeinkin ymmärtää miten aivoinfarktin saaneen ihmisen aivot toimivat. Ne eivät todellakaan toimi laisinkaan niinkuin terveitten aivot. Ja ennen kaikkea mikä on tärkeintä: mä olen pyytänyt anteeksi ja mä olen saanut anteeksi. Vanhojen asioiden vatvominen ei hyödytä mitään.
Tänä päivänä mä olen onnellinen siitä muutoksesta minkä mä näen peilistä. Siellä ei ole hitustakaan siitä juoposta paskasta. Siitäpä mä sitten mietinkin että voiko ihminen enää onnellisempi olla. Voinko mä oikeasti turvassa tuntea itseni onnelliseksi ja sanoa että mä olen onnellinen ja mä rakastan niin lujaa ja kovasti kun vaan voin. Mä toivon että tämä tunne kestää. Mä tiedän että mä olen siellä Karvisen sielussa ja mielessä ja ajatuksissa. Mä tiedän sen kysymättä ja sanomattakin.
Sitten mä huomasinkin yhtäkkiä että mä pärjään ilman viinaa. Päivä päivältä se tunne vahvistui ja ajattelin että jippii. Mä olen raitistunut nainen. Onneksi Karvinen sairastui että mä pystyin raitistumaan. Kaikki tuo itsekäs paska mitä siellä mun ajatusmaailmassani pyöri. Koko Karvinen oli valjastettu vain siksi että hän voisi palvella mun tarkoitusperiäni. Milloin toimia kokkina, milloin sisäkkönä, milloin autokuskina ja milloin mitäkin.
Mutta enhän mä sitä ymmärtänyt että en mä raitistunut. En mä ymmärtänyt että mä olen alkoholisti ja alkoholisteilla saattaa olla pitkiäkin juomattomia kausia. En mä tiennyt enkä edes halunnut tietää.
Mua hävettää ajatellakkaan sitä millainen ihminen mä olin. Mua kaduttaa. Mutta mä en enää muistele menneitä sillä mä en ole enää se sama ihminen kuin vuosia sitten. Mä olen alkanut viimeinkin ymmärtää miten aivoinfarktin saaneen ihmisen aivot toimivat. Ne eivät todellakaan toimi laisinkaan niinkuin terveitten aivot. Ja ennen kaikkea mikä on tärkeintä: mä olen pyytänyt anteeksi ja mä olen saanut anteeksi. Vanhojen asioiden vatvominen ei hyödytä mitään.
Tänä päivänä mä olen onnellinen siitä muutoksesta minkä mä näen peilistä. Siellä ei ole hitustakaan siitä juoposta paskasta. Siitäpä mä sitten mietinkin että voiko ihminen enää onnellisempi olla. Voinko mä oikeasti turvassa tuntea itseni onnelliseksi ja sanoa että mä olen onnellinen ja mä rakastan niin lujaa ja kovasti kun vaan voin. Mä toivon että tämä tunne kestää. Mä tiedän että mä olen siellä Karvisen sielussa ja mielessä ja ajatuksissa. Mä tiedän sen kysymättä ja sanomattakin.
Mä olen löytänyt oikealla polulle jota vaeltaa.
Mulla on hyvä olla.
Mulla on hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti