Elämäntapamuutos - riemukas perjantai

Mulla on aina ollut niin helvetin huono itsetunto. Mä en usein uskalla edes yrittää mitään kun mä pelkään että mä epäonnistun kaikessa kuitenkin. Ainut mitä mä osaan tehdä on ryypätä, riehua ja lihoa. No ne kaksi ensimmäistä kohtaa on hallinnassa eli ryyppäämisen halut on poissa ja mulla ei ole tarvetta riehumiselle koska se alkoholista luopuminen ja ryyppääminen kadotti mennessään myös halun riehua. Mä olen täysin luonteeltani muuttunut nainen. Ja mä olen onnellinen tästä muutoksesta ja rakastan tätä uutta ihmistä joka musta on tullut.

Perjantai alkoi hieman pelonsekaisesti. Olen nimittäin aloittanut 3 viikkoa sitten tämän suuren elämäntapamuutoksen osan 2. Eli ruokailutottumusten remontointi. Kävin nimittäin vaakalla. Mä en vaakoista perusta sillä mulle OCD ihmisenä se painon tarkkailu menee äkkiä aivoihin ja siitä jatkuvasti vaakalla juoksemisesta tulee äkkiä  pakkomielle. Joten mä en käy vaakalla. Kyllä mä sen lihomisen olen nähnyt ja tuntenut kiristävinä vaatteina ilman vaakaakin. Mutta en ole välittänyt. Mulla on ollut samanlainen kielto päällä tuon syömisen ja sokerin suhteen kuin mulla oli päihdekuntoutusta aloittaessani.

Miten  tuttua se asian kieltäminen onkaan. Ja helpompi kai se on keksiä niitä tekosyitä kuin tehdä asialle jotain. Se on niin helvetin helppo työntää se pää pensaaseen ja joka päivä toivoa että joku pelastaisi tästä helvetistä. Se oikea oivallus  tuli sen alkoholin suhteen että ei mua kukaan muu voi pelastaa kun vain minä itse. Minä olen vastuussa omasta elämästäni ja siitä miten mä haluan sitä elää.

Mun elämässä ei viinalla ole enää sijaa. Se elämä tuli nähtyä ja siihen helvettiin en kaipuuta enkä halua tunne minkäänlaista. Ja meinasi perkele henki lähteä. Ja mä olen vastuussa näistä kilostani. Hyvähän se on jankuttaa sitä samaa virttä että itse mä kiloni kannan. Mutta sekin on vain tapa huijata itseään.

Mä puhun nyt tässä vain itsestäni ja omista tuntemuksistani. Ja en ole äänitorvena kenenkään muun painolle. Mä haluan elää vielä vanhanakin. Nähdä sen raittiin Satu mummelin sieltä peilistä joskus vuosikymmenten päästä. Ja tätä nykyä mun syömisellä ja sokeririippuvuudellani mä en pitkälle elä.

Tällä hetkellä mua ajaa eteenpäin sama tunne ja tahto kuin mua ajoi raitistuttuani. Tarve muuttua ja saavuttaa pysyvä muutos elämässäni. Ja mä teen sen. Mä pystyn tähän. Mä en ole yksin  tämänkään asian kanssa. Mulla on tässä elämänmuutoksessanikin ympärillä vahva tukijoukko. He tukevat ja auttavat mua itse auttamaan itseäni.

Ai niin joo ... meinasi tärkein unohtua. Eli mites se punnitus meni. No aivan mahtavasti. Eli ensimmäiset 3 viikkoa ja olen 5 kiloa kevyempi.

Tästä on hyvä jatkaa.
Mä pystyn tähän.
Askel ja hetki kerrallaan.