Elämän yllätyksellisyys


Joskus tämä elämä vaan tuntuu täysin epäoikeudenmukaiselta.
Siis se että sä lapsesta asti haaveilet jostakin jutusta ja mikään ei menekkään niinkuin itse kuvittelit. Nimittäin musta piti tulla opettaja. Mulle piti tulla lapsia 3; kaksi tyttöä ja yksi poika. Nimetkin oli ajateltuna valmiiksi. Niin vain kävi että ei musta tullut opettajaa, ei äitiä eikä mitään muutakaan. Musta tuli vaan yksi viheliäinen juoppo. Alkoholistin paska. Mutta ehkäpä se on näin että joidenkin ihmisten on vain hakattava sitä päätään männyn kylykeen uudelleen ja uudelleen ennenkuin sitä herää todellisuuteen huomaamaan että ei saatana vieköön. Tästähän tulee tikkuja ohtaan ja pää kipiäksi. Ehkäpä mun vaan oli kohtalo oikusta kuljettava se kivisempi polku.

Karvinen sairastui 2011 aivoinfarktiin ja hän halvaantui vasemmalta puolen. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä tilanne on se että tällä hetkellä hän kävelee kepin avustuksella. Ajaa autoa automaattivaihteisella autolla. Elämä jatkui hänen kohdallaan. Minä heräsin siihen kun hän 7.5.2011 aamulla kello 05.05 tipahti sängystä. Vasen puoli oli mennyt täysin hervottomaksi ja vasen puoli kasvoja roikkui kun sulanut vaha. Mä tiesin heti mistä oli kyse. Hän pyysi nostamaan sänkyyn että väsyttää niin kovasti. Mä soitin ambulanssin. Mä pelkäsin koko ajan että jos Karvinen alkaa nukkumaan niin hän ei enää herää joten mä pidin hänet väkisin hereillä. Mä aloin laulamaan. Siinä hädän hetkellä ei tullut mitään muuta kappaletta mieleen kun Hektorin Piironginjalka. Joten mä laulaa hoilotin sitä kurkkuni täydeltä ja rummuttelin käsilläni hellästi Karvisen vatsaan.  Ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Mä soitin kolmesti hätäkeskukseen ja se ambulanssin tulo kesti peräti 25 pitkää minuuttia. En sitten tiedä mistä asti ne sitten tulivat.

Tuolloinkin mä olin edellisenä päivänä juonut. Ja yöllä olin kömpinyt sänkyyn joskus kahden aikoja. Ja mulla kun on tapana nukkua korvatulpilla. Sattumalta vain heräsin siihen rymähdykseen ja kolahdukseen kun Karvinen rysähti sängystä lattiaan. Hänellä oli ollut pää kipeä useamman päivän. Tuolloin siis oli lauantai ja edellisenä torstaina hänelle oli tulleet näköhäiriöt. Mä tiesin ne kaikki muut infarktin oireet mutta en tuota että siinä voi esiintyä myös näköhäiriöitä. Mä sanoin perjantaina että lähdetään lääkäriin että mä ajan. Mutta sanoi menevänsä sitten ensi maantaina. Kun piti työkaverin kanssa kimppakyydillä mennä ja Karvisen autolla vuoro mennä. Torstainakin oli ollut valtavan huono olo ja hänellä oli meinannut oksennus tulla aamukahvia töissä juodessaan. Käskin mennä lääkäriin heti. Mutta ei kun työkaveri ei sitten pääse töistä kotiin.

Liika tunnollisuus ja uskollisuus ihmisiä kohtaan kostautui niin että se infarkti sitten kerkesi tulla ja tilanne kerkesi mennä äärimmäisen vakavaksi. Tuolloin mä vannoin että mä lopetan juopottelun. Mä olin ihan varma että mä nyt onnistun kun se Karvisen kuolema oli ollut niin lähellä. Mä syytin siitä infarktista itseäni hyvin pitkään. Ja siten annoin itselleni oikeuden juoda. Niinpä niin. Alkoholisti keksii ne syyt juomiseen vaikka mistä. Mä tajusin vasta Oikeahetkessä että syy ei ollut minun ja se ei anna mulle oikeutta juoda. Ei mikään anna. Kaikki syyt olivat tekosyitä.

Miten mun raittiuden sitten kävi. No mä olin puoli vuotta juomatta. Siis en raittiina. Nyt mä sen tiedän että mä en ole päivääkään ollut raittiina sitten kun viinan makuun kerran pääsin. Nimittäin Oikeahetkessä selvisi sekin että sn aivan eri asia olla juomatta kun olla raittiina. Puoli vuotta meni kituuttaen ja uskotellen itselleni että tämähän on helppoa ja mulla menee hyvin. Ja sitten mä päätin että eihän tässä mitään että kyllähän mä nyt voin lasillisen perjantai-iltana viiniä ottaa omaksi ilokseni. Karvisella oli aina väsy ja 4 kuukauden kuntoutuksen jälkeen kotiin palattuaan hän oli niin kamalan väsynyt ja mä tunsin itseni yksinäiseksi. Niinpä niin .... niitä iänikuisia selityksiä ja tekosyitä. Ja kuten arvata saattaa se oli sitten sitä myöten selvä ja mulla pikkuhiljaa lipesi koko juominen hallinnasta. Viina määrät lisääntyivät ja juomistahti kiihtyi. Kunto huononi huononemistaan. Viimeaikoina mun oli vaikea liikkua yhtään mihinkään eli mä elin lähinnä tietokonepöydän ääressä. Nukuin, söin silloin kun satuin muistamaan ja join. Ennenkaikkea mä join.

Joten tämä elämä selvänä ja raittiina on kaikin osin uudelleen opettelua myös Karvisen suhteen. Tämä on uusi tilanne meille molemmille. Se että mä näen Karvisen sairauden nyt vasta raitistuttuani osana häntä ja miten se on häntä muuttanut. Mä tiedän että se Karvinen johon mä tutustuin ja johon rakastuin on yhä hänen sisällään mutta se elämä ei aina suju todellakaan niinkuin kuvittelee. Karvisella on vaikea neurologinen vamma joten hänen puheensa sattaa kuulostaa vaikeaselkoiselta, hänellä on huono kärsivällisyys ja lyhyt lähimuisti. Jonkin asian selittäminen hänelle vaatii joskus aikaa ja siltikin hän saattaa kysyä että MITÄ? Kun hän ei enää muista jonkin ajan kuluttua mitään mistä oli puhuttu. Huonon muistinsa takia hän saattaa kertoa ja puhua samoja asioita uudelleen ja uudelleen.

Mun ei tarvitse enää juoda.
Mä en käytä enää Karvisen sairautta syynä juomiseen.
Mulla ei ole enää mitään syytä uhriutua.
Näytös on loppunut ja esirippu laskeutunut ja me;
Minä ja Karvinen olemme astelleet uudelle kaudelle. Opettelemme elämään
tätä uutta ja ihmeellistä elämää uusin silmin. Puhtain sydämin ja puhtain mielin.
Elämä on tässä ja nyt!




Blogin uusi logo ja muuta pohdintaa


Heippa kaikille ja hyvää perjantaita!

Puliraitis blogi sai tänään uuden logon josta saan kiittää rakasta sisareni tyttöä Hannaa.
Hannan taidetta on nähtävissä instagramissa:

Käykäähän painamassa seuraa nappulaa ja tykkäämässä tästä hyvästä taiteilijasta.

Tuohon blogin otsakkeeseen pyysin apua tuossa joulukuussa ja heittelin ideoita ja annoin Hannalle vapaat kädet ja todella hyvin mua ja blogiani kuvaava otsake siitä tuli.

Tuo surusta, tuskasta ja kyyneleisestä elämästä tie on johtanut iloon ja hymyyn.

Blogissa pohdintaa ja juttua arkisesta elämästämme.

Mietteitäni alkoholismista, juoposta elämästä ja siitä suuresta muutoksesta jonka olen läpikäynyt ja jota käyn läpi joka päivä.


Elämä on ihmeitä täynnä.
Mä olen yksi niistä suurista ihmeistä.
Mun ei pitäisi olla tässä.Mun ei pitänyt koskaan selvitä.
Mä en uskonut eikä kukaan muukaan varmaankaan. Väärin!!!!! Oli ihmisiä jotka siihen muutokseen uskoivat. Oli ihmisiä jotka sanoivat heti ensimmäisenä päivänä että luottaa 100% siihen asti kun se korkki pysyy kiinni. Oikeahetkessä muhun uskottiin ja muhun luotettiin ja annettiin ne selviämisen ja raitistumisen avaimet käteen. Oli mun itseni työ selvittää se mitä mä noilla avaimilla teen. Avaanko ovia, kipeitäkin ovia ja selvitän menneisyyteni voidakseni raitistua ja elää raitista elämää nyt.

Mä päätin ottaa sen avun vastaan. Mä päätin kuunnella. Mä imin tietoa ja oppeja itseeni kuin entisaikaan kaiken viinan. Entisestä viinasieposta tuli oppija ja kuuntelija. Mutta myös puhuja. Mä olen saanut puhua sen kaiken paskan pois sisältäni ja tämän raitistumisen myötä mä olen myös aloittanut lokakuussa 2018 tämän projektini puliraitis. Jatkan tämän kirjoittamista ja tarinaa tulee aina silloin kun musta tuntuu hyvältä kirjoittaa.

Joten mulle on kenenkään turha tulla sanomaan että on toivoton tapaus mitä tulee siihen raitistumiseen. Mä olin se toivoton tapaus ja tässä mä olen tänään:
Onnellinen, tyytyväinen, seesteinen ja raitis nainen.
Mä en muistele menneitä enkä elä tulevassa.
Mulle elämä on tässä ja nyt.
Hetki kerrallansa.
Päivä kerrallansa.

Mutta jos sittenkin ...


Ei Ei Ei ja vielä kerran iso EI

Mä yritin 30 vuotta olla kohtuukäyttäjä ja katsokaa mitä se yrittäminen mulle teki. Se vei liikuntakyvyn, se vei hampaat, se vei terveyden ja se meinasi lopulta viedä multa hengen. Joten mä en alistu sille pirulle vaikka se lupaa mulle mitä. Mä olen vannonut satoja kertoja. Tehnyt tuhansia tyhjiä lupauksia. Mä en tee enää yhtään tyhjää lupausta enkä vanno.

Mä en petä sitä luottamusta jonka mä itse itselleni olen antanut.
Mä en petä niitä ihmisiä jotka muhun uskovat.
Mä menettäisin liikaa. 

 Mä menettäisin kaiken.


On aika taasen tarkistaa ja ravistaa tuota tyhjää pääkalloa ja ravistaa sieltä ne pahat asiat pois.
Silloin kun se viina alkaa tuntua mahdollisuudelta on aika tehdä siitä jälleen mahdotonta. 
Ja tämä asiasta kirjoittaminen auttaa mulla. Kun mä puran sen sanoiksi miltä musta tuntuu mä pysyn oikealla polulla.

Ne noi mun unet tekee mulle temppuja. Viime yönäkin mä olin unessani menossa juhannusjuhlille. Olin käynyt hyvissä ajoin piilottelemassa viinapulloja sinne tänne että kukaan ei saa tietää että mä ryypiskelen. 

Monesti ne nuo mun unet uskottelee mulle ja houkuttelee ajatuksella että ei se mitään että musta voi tulla kohtuukäyttäjä taas. Että koita. Anna periksi halulle. Ei se mitään. Ihminen on heikko. Ne unet lupailee mulle että mä voin ottaa lasillisen viiniä että ei se haittaa.

Mä olen heikko mutta niin heikko mä en enää koskaan ole että mä antaisin sille viinapaskalle periksi. Mä en siihen entiseen helvettiin halua takaisin palata. Mä rakastan tätä uutta raitista elämää niin paljon että mua ei mitkään unimaailman houkutukset ja lupailut hetkauta.

Noiden painajaismaisten unien jälkeen on ihanaa herätä aurinkoiseen ja raittiiseen aamuun ja tajuta kaiken olleen vaan pahaa unta. Huokaista helpotuksesta nähdessään selvät kasvonsa peilistä. Mutta pitää mielessä se tärkeä seikka että mä olen alkoholisti kuolemaani asti ja mikään ei mua siitä sairaudesta paranna. Mä pystyn sen pitämään koteloituna sisälläni ja mä en sitä petoa halua ulos vankilastaan päästää. Hoitamalla itseäni mä pidän sen pedon vankilassa ja kurissa.

Haluanko mä palata siihen samaan vanhaan paskaan.
En todellakaan halua.

Elämä on viimeinkin elämisen arvoista.
Mä olen viimeinkin onnellinen.
Ja ennen kaikkea mä olen
tänään RAITIS.


Onnen askeleet - miten olla MINÄ

Mä olen miettinyt nykyisin useinkin sitä mistä se onni ja onnellisuus muodostuvat.
Mikä tekee mulle onnellisen olon ja saa mut hymyilemään.
Nykyään monikikin asia.
Jos joku asia tekee mut onnelliseksi niin mä muistan sen asian jatkossakin mutta sitten on niitä asioita jotka tekevät mut onnettomaksi ja surulliseksi. Yksi niistä suurista asioista on paino.

Mä olen ollut ylipainoinen koko elämäni.
Kaikki terveysoppineet: lääkärit sun muut asiasta jotain tietävät tai kuvittelevat tietävänsä ovat aina tienneet miten mun pitäisi elää ainakin viimeiset 40 vuotta. Ei päivääkään etten mä olisi tuntenut suurta pahoinvointia ajatellessani sitä mitä mä suuhuni laitan, oli se sitten porkkana taikka tikkari.

Kyllä mä tiedän olevani ylipainoinen. Mutta mä en jaksa enää ajatella koko asiaa. Ne terveysintoilijat povaavat mulle kurjaa ja ennenaikaista kuolemaa ylipainoni takia. Se että mä olen meinannut kerran jo kuolla. Been there done that! Olen käynyt niin likellä niitä helvetin portteja ennenkuin mut vetastiin takaisin elämään että se antaa kummasti uutta perspektiiviä asioihin. Kuten nyt tähän painoasiaankin. 

Se ennenaikaisella kuolemalla pelottelu alkoi kun mä olin 13 vuotias. Tuolloin ne mun  laihdutus yritykset alkoivat terveydenhoitajan toimesta. Mut yritettiin väkisin laittaa samaan muottiin toisten ihmisten kanssa. Ja siitä eteenpäin joka paikassa se painolla pelottelu ja ennenaikaisen kuoleman käry oli aina läsnä. Mun oma pappani karjui mulle kun mä olin 20 vuotias että sä et elä yli nelikymppiseksi. No sen kummemmin siihen riitaan menemättä se ehdittiin papan kanssa sopia kauan ennen pappani kuolemaan. Ja mä olen yhä täällä. Kovasti elämässä kiinni. Kaikkine kiloineni.

Mä olen useaankin otteeseen ollut sairaalassa osastolla ja mua on yritetty laihduttaa ja jälleen tunkea samaan muottiin kaikkien laihojen kanssa. Vuonna 1991 mulle tehtiin  laihdutusleikkaus joka oli niitä ensimmäisiä laihdutusleikkauksia ja se nyt ei ihan nappiin mennyt. Mut jätettiin sen asian kanssa yksin. Lyötiin nippu papereita naaman eteen että elä noin tästä lähtien.

Kaikista povailuista ennenaikaisista kuolemista huolimatta mä olen 51 vuotias ja mä olen yhä täällä. Vaikka mun piti lääkäreiden mukaan kuolla ylipainon aiheuttamiin komplikaatioihin vuosikymmeniä sitten. Ja mä olen tuntenut itseni ja oloni kurjaksi kaikki nämä vuodet. Yrittänyt mahduttaa itseni siihen toisten ihmisten luomaan muottiin. Koskaan täysin mahtumatta. Koskaan täysin kelpaamatta. Aina pursuaa yli jostakin paikasta. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä enkä tarpeeksi laiha. Aina on ollut parannettavaa.

Se todennäköisyys että mä joku päivä kuolen on yhä olemassa. Aivan yhtä samoin kuin kellä tahansa ihmisellä. Ei meistä kukaan tänne ole ikuista elämää jäänyt elämään. Mun henki meinasi lähteä. Meinasin juoda itseni ennenaikaiseen hautaan. Kun mä sieltä itseni ylös kampesin ja tein elämän muutoksen niin mä päätin samalla että mä en jaksa enää tuntea itseäni surkeaksi epäonnistujaksi kun mä en olekkaan saman painoinen kuin kaikki muut ihmiset.

Se mitä mä olen oppinut tässä raitistumisen myötä on se että mä rakastan itseäni tälläisenä kuin olen. Mä pidän siitä ihmisestä joka mua katsoo peilistä takaisin. Voiko sitä enempää vaatia. Se että mä en ole onnistunut siinä tavoitteessa minkä lääkäritaho mulle on asettanut eli laihtua terveellisemmäksi. Ei se mua oikeastaan haittaa. Mua ainoastaan haittaa se kurja olo miksi se asia saa mut tuntemaan. Että mun on koko elämäni ajan pitänyt mahtua johonkin tiettyyn muottiin ja mä en halua sitä enää. Mä en jaksa enää tunkea itseäni yhtään mihinkään.

Mä haluan olla onnellinen.
Mä haluan elää onnellisena.
Ja mä olen yhä täällä.

Vatsataudissa


Olen eilisestä asti ollut vatsataudissa.
Ei paljoa uskalla nauraa hekotella, aivastaa saati yskiä kun muutoin on löysät housuissa.
Kerrankin näistä housuvaipoista, joita käytän virtsan karkailun takia, on jotain hyötyä. Mutta edelleenkin jotain on muuttunut. Nimittäin tämä vatsatauti on ensimmäinen näin raittiina. Ja vaikkei tämä olekkaan hauskaa laisinkaan niin tämä on siedettävämpää.

Karvinen oli aina huolissaan mun vatsani toiminnasta. Silloin kun vielä sitä viinaa meni kurkusta alas. Mulla nimittäin oli vatsa pysyvästi sekaisin. Hän aina sanoi että se ei ole normaalia että ihmisellä on aina vatsa löysällä. Mutta enhän mä mikään normaali ollutkaan vaan alkoholisti. Mä en vaan sitä tiennyt ja vaikka epäilin niin en uskonut. Karvinen tiesi muttei uskaltanut asiasta puhua. Sillä sen kotirauhan säilyttäminen oli tärkeämpää kuin iso riita viinasta ja mun juomisestani. Karvinen oli pahasti läheisriippuvainen ja se mahdollistaja sille mun juomiselleni. Se että Karvinen haki sitä viinaa oli parempi ratkaisu kun se iso riita ja huutaminen. Meillä nimittäin muutamaan otteeseen kävi poliisit ovella kun me "keskusteltiin" niin äänekkäästi ja joku naapuri oli huolestuneena soittanut poliisit paikalle. Karvinenhan siinä syyt sai häiriköinnistä niskoilleen. Minä olin sen verran uskottava itkijä ja valittaja. Nyttemmin meillä ei enää poliiseja tarvita. Olemme oikeasti onnellisia. Minä olen raitistunut alkoholisti ja Karvinen toipuva läheisriippuvainen.

Juoppoaikoina mulle oli ihan selvää että mun vatsa eli omaa elämäänsä. Ja se vatsan toimiminen alkoi aina silloin kun nukuin sitä kännisen sammunutta unta. Ja mä tietenkin heräsin vasta siinä vaiheessa kun ne löysät jo huuteli peräluukulla. No tuolloin mä nukuin aina alasti. Mun lämmönsäätelykyky oli niin sekaisin että mä palelin aina. Nukuin alastomana neljän täkin alla. Ja ennenkuin mä sain sen täkkivuoren kammettua päältäni oli vatsa jo pyörähtänyt parikin kertaa.

Mä olin hyvin huono jalkainen jo tuolloin ja mä lähinnä raahauduin kyynärsauvan varassa eteenpäin.  No se oli aivan tavallista että raahautuessani eteenpäin se kura alkoi peräpäästä lentää jo makuuhuoneen ovella ja mä en voinut sitä kuran tuloa mitenkään estää. No ennenkuin pääsin vessaan oli kulkuni jättänyt selkeän kuraläikkävanan. Enhän mä kyennyt niitä jälkiä siivoamaan kun en huonojen jalkojeni ja tasapainoni takia kyennyt alas kumartumaan. Se siivominen jäi aina Karviselle.  Joten kaikki se rakkaus kestää. Tai siis eikai sitä rakkautta enää viimeaikona paljoakaan ollut jäljellä. Oli jäljellä vaan muistot entisestä joskus paremmasti eletystä elämästä. Ennenkuin viinan juonti riistäytyi hallinnasta lopullisesti. Jos se nyt mun hallinnassa koskaan edes oli sen ensimmäisen ryypyn otettuani. 

Saatanan sika se sanoi .... Karvinen haukkui saatanan siaksi ja siitäkin mä sain otettettua hyväkseni kaiken minkä halusinkin. Päällepäin olin loukkaantunut . itkin ja itkin ja olin murheisen näköinen mutta tosiasiassa se haukkuminen saatanan siaksi ei haitannut koska mä jo suunnittelin miten käyttää sitä hyväksi saadakseni Karvisen hakemaan itselleni lisää viinaa seuraavana päivänä.

Kyllä vain. Se elämä voi olla ja onkin juuri niin kamalaa alkoholistilla kuten joku arvelee salaa. Mikäs sitä salamaan. Se että mä avoimesti sanon sen tänään. Puhun sieluni puhtaaksi ja kerron miten alas alkoholisti voi vajota. Mutta mä en ole enää se sama ihminen kuin silloin. Mä olen tänään raitistunut ja miljoona kertaa parempi ihminen. Mä olen syntynyt uudelleen. Se että mä rehellisesti asioista kerron saa mun sieluni puhdistumaan ja se saa mut pysymään oikealla polulla.

Kiitos Karvinen että jaksoit kaikki nämä vuodet ❤️
Kiitos että olet ❤️
Minä sinua rakastan ❤️

Soppailuaddiktiko?


Mä havahduin jälleen  eilen siihen tosiasiaan että mulla on taas ryöstäytymässä tuo shoppailunhimo hallinnasta. Mutta hyvä niin että mä itse olen siitä huolissani ja huomaan sen olevan ongelma. On nimittäin taas tullut viimeaikoina shoppailtua. Mutta ei niinkään mitään turhaa niinkuin ennen.

Kiinakaupasta tuli aikoinaan ostettua pahimpaan himoon yhtä sun toista ja tänä päivänä suurin osa noista tilatuista härpäkkeistä on täyttämässä kaappeja ja kaapin hyllyillä pölyyntymässä. Velka klarnalle toki on olemassa mutta se taas kuuluu niihin asioihin joille mä en tänä päivänä voi mitään muuta kun sen että en kasvata sitä olemassa olevaa velkamäärää.

Mä lohduttelen itseäni että en mä mitään turhaa ole ostanut. Mutta siis tarvitsenko mä oikeasti niin paljon kenkiä. Ennen mulla oli vain yhdet kengät. Vuonna 2006 ostetut vaelluskengät. Mä menin kenkäkauppaan ostamaan nättejä kenkiä mutta ostin sitten rumat vaelluskengät. Ne kun oli tajouksessa ja ainoat mitkä mun turvonneeseen ankan räpylään sattuivat menemään. Ja mä ajattelin että mitäs väliä sillä on millaiset kengät mulla on kun enhän mä missään koskaan käy vaan juopottelen kotona niin mihinkäs mä nättejä kenkiä tarvitsisin.

Mutta mä oikeasti nautin nykyisin noista näteistä, kauniista ja värikkäistä kengistä. Ennen mulle meni jalkaan vain 42 numeroinen mutta mun hämmennyksekseni turvotus jaloissa on lakannut raitistumisen jälkeen ja jalkaan menee 40-41 numeron kenkä. Joten valikoima ja mahdollisuus saada nättejä itselle mieluisia kenkiä on kasvanut melkoisesti.

Ostin myös uuden selfietikun. mulla on tarvetta sille mutta siis oliko siitä pakko maksaa lähes seitsämänkymppiä. Mulla yksi kiinakaupan vekotin oli ja ei se mitään kestänyt. Joten mulla on sille tarvetta. Tosin se on ollut mulla nyt 3 viikkoa ja vielä mä en sitä tarvetta ole löytänyt. Mutta ehkä se tulee sitten kun tulee.

Mä olen alkoholisti ja se mun vinanhimo on muuttanut muotoaan ja siirtynyt kaiken makean himoon ja tuohon shoppailuun. Mutta mä kovasti yritän tosiaan itseäni lohduttaa että nykyisin mä en enää osta mitään tarpeetonta. Mutta siis oikeasti voisi ajatella että tarvitseeko ihminen oikeasti 9 paria kenkiä. Joku voisi siihen sanoa että no ei tarvitse. Mä taas ajattelen sen niin että mulla ei ole koskaan elämässäni kovinkaan montaa kenkäparia ollut. Mä olen talsinut ne kenkäni aina siihen kuntoon että vaihdettu on kenkiä vasta kun on ollut ehdoton pakko. Nyt musta on ihanaa kun voi vapaasti valita mieleisensä kengät mielialan ja tunteiden perusteella.

Joten jos mä ostan kengät niin mä ostan mikäli ne miellyttää mun silmää ja ei maksa aivan kamalan paljon. Kalleimmat kengät jotka mä viime viikolla ostin on Pomarin kengät jotka oikeasti maksaa 145 euroa mutta oli alennusmyynnissä 65 % alennuksella. Että ei ne oikeasti meidän taloutta kaataneet.

Mulle se uusi värimaailma on tuonut paljon iloa elämään.
Joten jos mä katson tarvitsevani jotain uutta niin mä ostan sen kanssa.
Mä lohdutan itseäni sillä ajatuksella että ennen mulla ei ollut varaa kun kaikki raha meni kurkusta viinana alas. Mä en juo viinaa enää niin mä voin ostaa itselleni jotain mukavaa jos mä niin haluan.

Mukavaa viikonloppua kaikille teille ihanille siellä jossakin 💗


Huono päivä tai ei niinkään huono

Ennen mä en juurikaan osannut itkeä.
Siis osasin kyllä mutta se oli sellaista säälikää kaikki mua. Mä olen niin kipeä. Mä olen niin raihnainen. Mua ahdistaa. Mua masentaa. Ja ainoa parannuskeino siihen oli se että juot viinaa. Mä juopon aivoilla ajattelin että se viina parantaa kaikki mun ongelmat.

Nykyään mä osaan jälleen itkeä. Tällä kertaa se itku tulee pahasta olosta. Pahasta tunteesta. mutta tässäkin itkussa on oma positiivinen piirteensä. Siis se mikä on muuttunut on siinä että nykyisin mulla ahdistuksen ja masennuksen kanssa ei yhtäaikaa enää iske viinanhimo. Ennen mä join siksi että masennus loppuisi. Ja sitten piti jatkaa juomista niin ettei tulisi se masennus takaisin. Loppu aikoina mulla ei ollut mitään syytä enää sille juomiselle. Mä join koska mä en voinut olla juomatta. Loppuaikoina mulla oli vahva epäilys siitä että tässä ei hyvin tule käymään. Mä olin ihan täysillä vakuuttunut siitä että kaikkien kannalta se että mulla lähtee henki olisi kaikkein paras ratkaisu. Se hengen lähteminenkin ja sen ajattelu ja siihen valmistautuminen tapahtui täysin itsekkäistä syistä. Saavat sitten katua kun mua ei enää ole. HAH HAH ....mä en ketään kaipaa. Mä näytän kaikille. Juopon viimeinen kosto kaikille läheisille olisi ollut se mun kuolemani. Samaan aikaan mä itkin juopon aivoillani sitä että ei mua kuitenkaan kukaan kaipaisi. Ja täten annoin itselleni suostumuksen käytökselleni ja juomiselleni.

Se että mulle iskee joskus paha olo. Toisinaan masentaa ja ahdistaa. Mä en edelleenkään tiedä siihen syytä, mutta jotain on oleellisesti toisin kuin ennen. Mun viinanhimoni on poissa. Mulla ei ole enää syytä juomiseen. Mun juomiseltani on pudonnut pohja pois. Mä olen oppinut analysoimaan itseäni ja tekemisiäni. Mä olen pystynyt käsittelemään elämääni toisella tavalla. Sillä tavalla että mä olen alkoholisti ja alkoholismi on sairaus. Mulle on muistunut mieleeni monia tukahdutettuja muistoja entisen elämäni varrelta. Kipeitä ja kurjia juttuja jotka osaltaan ajoivat juomaan ja joiden takia mä annoin luvan itselleni unohtaa viinan voimalla. Mä pystyn vanhoja asioita käsittelemään ja analysoimaan ilman viinaa eikä se entinen elämä laukase mun viinan himoani. 

Mä purskahdin tuossa itkuun ja Karvinen kyseli että mikä sua itkettää. Sanoin että mä vaan jotenkin tunnen itseni täysin turhaksi, saamattomaksi ja tyhjäksi ihmiseksi. Pahaksi ja kurjaksi ihmiseksi. Ihan samat fiilikset kun ne minkä takia mä join. Mutta nyt mun ei tee mieli viinaa. Karvinen sanoi mulle että jokaiselle ihmiselle tulee niitä huonojakin hetkiä että ei se elämä yhtä iloa ole päivästä toiseen. 

No siitä mulle taas sitten tuli ajatus että jos musta tuntuu pahalta ja itkettää niin ei se tee musta pahaa ja kurjaa ja ikävää ihmistä. Se on vaan merkki siitä että mä olen normaali ihminen. Ihmisillä on tunteet....niillä on huonoja päiviä ja ihania ja onnellisia päiviä. Ei se elämä ole koko aikaa ruusuilla tanssimista. 

Mä vaan olen suuresti hämmentynyt näistä tunnetiloista joita nykyisin pystyn käsittelemään raittiina ja selvillä aivoilla. Ja puhumalla asioista mä pääsen niistä kurjista olotiloista helpommin eroon. Nykyelämäni kun perustuu rehellisyyteen. Se että mä jatkan niiden asioiden vatvomista. Asioiden jotka saa mut itkemään ja tuntemaan oloni kurjaksi. Sen sijaan mä puhun niistä. Mä puhun ja puhun ja puhun. Mä en enää painolastia ja taakkaa suostu sydämelläni ja mielessäni kantamaan. Ja tämä kirjoittaminen on mulle terapiaa. Tämä saa mun aivoni ja sydämeni puhdistumaan. 

Kai se sitten on sitä. 
Sattui vaan huonompi hetki.
Kyllä tämä tästä .... raittiina eteenpäin.
Päivä kerrallaan.

Elämälläni on tarkoitus



Mä olen koko tähän astisen elämäni ajan tuntenut elämäni täysin tyhjäksi.
Mä olen tuntenut että mä olen turha ihminen.
Mä olen juonut yksinäisyyteen ja huutanut yöllä pimeyteen. 

Mä olen aina kaivannut jotain. Jotain muuta kuin sen viinan. Mutta mä en ole osannut mitään muuta kun juoda. Se viina kun on ollut aina liian helppo ratkaisu. Sillä saa koko elämän unholaan....vai saako .... ei se oikein onnistunut sillä kännissä ne kaikki ikävät mietteet saapuivat ja se ainainen itku ja marina ja ne kysymykset elämän tarkoituksesta ja kysymykset mun elämän tarkoituksesta.

Mä olen löytänyt itseni. Mä olen löytänyt tarkoituksen elämälleni. Tämä blogi on yksi niistä tarkoituksista. Sillä se että yksikin ihminen tarinani myötä löytää uuden, raittiin ja tarkoituksen mukaisen elämän niin silloin mun blogini ja avoimmuuteni ja tarinani on tehnyt tehtävänsä. Sillä toivotonta tapausta ei ole olemassakaan. Mä nimittäin olin se toivoton tapaus tai niin mä ainakin luulin suurimman osan elämästäni. Mä epäilin että mun tieni johtaa hautaan ennemmin tai myöhemmin. Ja likellä kävi. Liian likellä. Nyt mun tulevaisuuteni on täysin avoinna. Avoinna kuin kirjoittamaton päiväkirjan sivu. Ja kun joskus se mun aikani on täynnä niin tällä kertaa se kuolema ei tule viinan takia. Eikä mun tarvitse pelätä elämää.


Entinen Satu olisi antanut toisen munuaisensa vain siitä että joku olisi sanonut rakastavansa mua, joku olisi sanonut välittävänsä musta, siitä hyvästä että joku olisi sanonut jotain kaunista mulle, olisi ollut ystäväni. Nyt mä tiedän että mun ei tarvitse ostaa ystävyyttä. Ei mun tarvitse anoa rakkautta. Niitä ihmisiä on jotka rakastavat mua tälläisenä kuin tänään olen. Osa teistä on tuntenut mut silloin kun olin se puliakka-Satu. Osa teistä tuntee mut tänään sinä Satuna joka musta syntyi raitistumisen myötä. 

Mun elämällä on viimeinkin tarkoitus. Sillä on ollut tarkoitus koko mun elämäni ajan. Mun piti vaan astella pitempi, kivisempi ja vaikeampi tie löytääkseni sen tarkoituksen elämälleni. Entinen Satu ei olisi antanut mitään toiselle. Ei hyvää varsinkaan. Mä olin itsekäs, omahyväinen, ilkeä, pisteliäs, ivallinen ja sain riemuni toisten kärsimyksestä. Kaikki tähtäsi siihen mikä on mun. Mulle kaikki nyt ja heti.


Nykyään mä tunnen suurta riemua ja iloa sydämessäni siitä jos voin toisen saada hyvälle mielelle, onnelliseksi, iloiseksi ja hymyilemään. Tää elämä on liian lyhyt murehtimiselle ja negatiivisuudelle. Se toiselle hyvän tekeminen... se että laittaa hyvän kiertämään ei ole multa pois. Mä en tunne pahaa oloa tai ahdistusta antaessani jotain itseltäni toiselle. Tänään... muuttuneen ja uudesti syntyneenä se saa mut onnelliseksi ja hyvälle mielelle. Se saa mut hymyilemään. Hyvää mieltä ja onnellisuutta kun ei voi mitata rahassa.

Mä olen ymmärtänyt viimeinkin sen onnellisuuden salaisuuden. Mä olen ymmärtänyt sen että ei kaikkien tarvitse musta tykätä eikä mun tarvitse koko maailmaa saada puolelleni. Se riittää jos mä saan yhdenkin ihmisen hymyilemään.

Mun elämälläni on tarkoitus.
Mun elämäni on tärkeä.
Mä olen tärkeä.