Olenko mä nyt sitten onnellinen?

Olen pahoillani jos palaan yhä uudelleen ja uudelleen samoihin asioihin ja kirjoitan sanoista asioista. Oikeastaan mä en ole pahoillani sillä minä kaiketi olen se paras sanomaan mistä mä haluan kirjoittaa. Vaikka se nyt sitten olisi tuhat kertaa siitä mitä on olla onnellinen.

Mä en mitään muuta koskaan ole halunnut olla kun onnellinen. Olen etsinyt sitä onnea useasta paikasta koskaan oikeastaan löytämättä sitä todellista onnea. Toiko se alkoholi sitten onnen. Mä useita vuosia luulin niin. Mä kuvittelin olevani onnellinen.

Alkuun mä odottelin aina viikonloppua ja perjantaita että pääsisi juomaan. Jotenkin mulla vielä tuolloin oli päässä se ajatus että jos mä vain juon viikonloppuisin ja silloinkin vain perjantaina niin se erottaa mut alkoholistista. Se ajatus siitä viikonloppujuomisesta sai mut tuntemaan oloni hyväksi ja pirteäksi. Se sai jotenkin jaksamaan ne arjen typerät päivät.

Jos mä vaan pysyttelen perjantaijuomisessa. Ja sitten se lipsahti lauantaihinkin, mutta haitanneeko tuo sitten jos mä juon lauantainakin. Perjantai ja lauantai on vapaapäiviä ja kuuluvat viikonloppuun joten ei se haittaa jos mä juon molempina päivinä. Viis siitä oliko sitä rahaa vai ei. Aina sitä rahaa löytyi viinaan. Ihme kyllä.

Nyttemmin pohdiskelen asioita joissa paloi selvästi se merkki otsassa että mun juomiseni oli lipsahtanut alkoholismin puolelle aikoja ennen kun mä edes itse sitä asiaa tajusin. Ja se ihme mistä sitä rahaa riittikään. Jos ei riittänyt niin sitten sitä juotiin velaksi. Ja aina se juomisen rahoittaja löytyi jostakin.

Mä olen lopettanut anteeksi pyytämisen. Mä olen anteeksi pyytänyt ja saanut heiltä joita olen juomisellani loukannut. Olen yrittänyt pyytää anteeksi entisen elämäni ihmisiltä mutta en katso asiaa enää tarpeelliseksi. Ihminen joka ei halua kanssani olla tekemisessä niin mä annan hänelle sen vapauden. Ilmeisesti mun selittelyni entisessä elämässä menivät aina niin pitkälle että hän ei enää halua uskoa muhun.

Ja eipä sillä oikeastaan ole väliäkään enää. Mä olen saanut rauhan raitistumisen myötä ja mä olen ansainnut tämän onnenen tunteen jota mä kannan sisälläni. Mä olen raitis ja se riittää. Ei mun tarvitse itseäni ja asioitani kenellekkään todistaa.

Mä olen onnellinen ja se riittää.

Olenko tien päässä?

Joskus musta vaan tuntuu siltä että tässäkö tämä sitten oli. Aloitin blogin pitämisen omasta tarpeestani ja pikkuhiljaa huomasin että mulla on jopa lukijoita. Ihmiset kiittelivät teksteistä ja siitä että pystyivät samaistumaan niihin ja saivat jonkunlaista lohtua siitä että mä tiedän miltä niistä tuntuu.

Tuntuu vaan siltä että mä olen sanonut kaiken mitä pitäisi sanoa. Ehkä tää tunne johtuu vaan siitä masennuksesta jota mä käyn lävitse. Tuntuu siltä että koko ajan väsyttää ja tuntuu siltä että kaikki se teksti jota mä nykyisin syöllän ulos on tekopyhää paskaa..... että mä nyt vaan kirjoitan siksi että pakko-oireisena tuntuu että on pakko. En siksi että mä haluaisin kirjoittaa tai että mä tuntisin samanlaista iloa tästä kirjoittamisesta kuin ennen.

Jos siis venähtää pitempi aika ettei tekstiä synny niin mä ahdistun ja masennun siitä että mä olisin huono ihminen. Mä tiedän että ne kaikki ajatukset ovat vain tuolla omassa päässä. Jotenkin vain on vaikeaa keksiä asioita joista olisi onnellinen.

Ei .....en mä ole lopettamassa tätä blogia.
Kyllä mä jatkan ja vaikka tuntuu siltä että jopkus meneekin kauemmin aikaa ettei saa mitään kirjoitetuksi. Niin mä olen vain ihminen. En sen huonompi kuin kukaan muukaan.

Näin helmikuun lopussa on mukavaa kääntää ajatukset ensi kesään ja niihin lämpöisiin päiviin. Huokaista hiljaa ja tuntea se onnellisuuden tunne tuolla sisimmässä ja huomata että olen mä silti aika onnellinen nainen. Onnellinen ja raitis. Raitis huolimatta ahdistuksesta ja masennuksen tunteesta. Ne nyt ovat vaan niitä tunteita ja aina on olemassa huominen päivä. Jos tänään ahdistaa niin huomenna asiat voikin olla jo huomattavasti paremmin.

Kyllä tämä tästä suttaantuu. Mä olen niin pitkän tien kulkenut päästäkseni vapaaksi viinan kiroista niin mä aion tästä elämästä nauttia. Mutta kuten sanottu mä olen vain ihminen ja haavoittuvainen ja huomenna voikin olla jo paljon parempi olla.

Kaksi vuotta sitten

On kulunut 2 vuotta siitä kun astelin elämäni tärkeimpään tapahtumaan. Kyseessä oli päihdekuntoutus minnesotamallin mukaan paikassa nimeltä OIKEAHETKI. Mä muistan tuon tilanteen. Ihmettelin suuresti matkalla sitä mihin ihmeeseen tuo oikein johtaa.

Oikeastaan en astellut sillä taksikuski työnsi minut pyörätuolissa sisään.  Heti ovella mua vastaana asteli onnellisen näköinen mies joka otti ja halasi minua. Siis oikeasti. Miksi ihmeessä hän halasi minua. Minähän olin vain pahainen alkoholisti. En mä ollut mikään tärkeä. En mä edes halunnut olla tuolla. Kunhan yritin sumuttaa kaikkia että saisin jatkaa juomista. Se viina kun kaiversi ja pyöri päässä, mielessä ja sielussa. Se ajoi mut tähän tilanteeseen.....se 30 vuotta sitä kosteaa ja märkää elämää. Ja siltikin mä olisin mieluummin halunnut ja valinnut sen pullon kuin tuon tilaisuuden.

Olin saanut maksusitoumuksen oman kuntani sosiaalipuoleleta sekä kyyditykset invataksilla. Olin luvannut yrittää ja antaa tuolle raitistumiselle mahdollisuuden. No montako kertaa mä olin luvannut aiemmin ja mikään mitä mä suustani ulos päästin ei ollut paskankaan arvoista. Mä olin alkoholisti. Mä tiesin että mun juominen johtaa mut hautaan mutta mä valitsin aina sen viinan ja olisin valinnut tuollakin hetkellä kunhan vaan maailma olisi jättänyt mut rauhaan ja yksin.

Mutta mä olin luvannut yrittää vaikka sillä mun lupauksellani nyt ei todellakaan mitään pohjaa ollut. Mä olin pudonnut sinne pohjattoman kaivon pohjalle. Mä löysin sen oman pisteeni, sen oman pohjani jolloin elämä seisahtui paikoilleen. Sillä syy miksi mä istuin tuossa pyörätuolissa oli viina. Mä join niin kauaan että menetin liikuntakykyni. Jouduin aloittamaan kaiken alusta. Jouduin opettelemaan kävelemisen uudelleen. Jouduin opettelemaan elämään uudelleen ilman viinaa.

Mutta tuolla hetkelläkin kun istuin pyörätuolissa vaiti katsellen noita muita rinkliläisiä. Noita muita päihdeongelmaisia. Mun sieluni huusi viinaa. Mä olin päättänyt sumuttaa kaikkia. Mä olin päättänyt käydä muutaman kerran jotta kaikki luulisivat mun olevan raitistumassa ja sitten voisin jälleen jatkaa juomista. Mistä ne muut mitään tiesivät. Kyllä mä pystyisin olemaan raittiina. Olinhan mä ollut jo omin voimin 5 kuukautta ilman viinaa. Nyt mä pystyisin viimeinkin olemaan kohtuukäyttäjä. Kaikki nuo ajatukset pyörivät mun päässäni. Mulla oli suunnitelma. Mutta se mun  suunnitelma mureni murenemistaan kerta toisensa jälkeen kun istuin siinä ringissä muiden päihdeongelmaisten kanssa. Mä pidin siitä tunteesta. Mä rakastin sitä tunnetta että mä viimeinkin o
lin omieni parissa. Mut hyväksyttiin viimeinkin sellaisena mikä mä olin. Ja mä pystyin viimeinkin sanomaan sen tärkeän asian suustani jota en ollut voinut sanoa 30 vuoteen. Kaikki ne vuodet jotka olin valehdellut itselleni ja kaikille läheisilleni.

Miten hyvältä se totuus tuntuikaan. Miten hienolta se tuntui. Miten upeaa oli olla rehellinen. Ja tuosta hetkestä alkoi minun tieni kohti raitistumista. Ilman tuota minnesotamallin mukaista päihdekuntoutusta mä en olisi tässä. Ilman OIKEAHETKEÄ mä en olisi tässä. Tuosta hetkestä on kaksi vuotta. Mä olen viimeinkin vapaa ja raitis. Mä teen töitä joka päivä voidakseni säilyttää tämän raittiuden. Mä muistan joka aamu katsoessani itseäni peilistä mistä mä olen tullut ja miten hienoa on että mä en enää odota kuolemaa ja miten ihanaa on että mun tulevaisuuteni on auki. Miten ihanaa onkaan olla viimeinkin vapaa ja onnellinen.

Mä voin viimeinkin sanoa ilman häpeän tunnetta:

"HEI MÄ OLEN SATU JA MÄ OLEN RAITISTUNUT ALKOHOLISTI."