Olenko tien päässä?

Joskus musta vaan tuntuu siltä että tässäkö tämä sitten oli. Aloitin blogin pitämisen omasta tarpeestani ja pikkuhiljaa huomasin että mulla on jopa lukijoita. Ihmiset kiittelivät teksteistä ja siitä että pystyivät samaistumaan niihin ja saivat jonkunlaista lohtua siitä että mä tiedän miltä niistä tuntuu.

Tuntuu vaan siltä että mä olen sanonut kaiken mitä pitäisi sanoa. Ehkä tää tunne johtuu vaan siitä masennuksesta jota mä käyn lävitse. Tuntuu siltä että koko ajan väsyttää ja tuntuu siltä että kaikki se teksti jota mä nykyisin syöllän ulos on tekopyhää paskaa..... että mä nyt vaan kirjoitan siksi että pakko-oireisena tuntuu että on pakko. En siksi että mä haluaisin kirjoittaa tai että mä tuntisin samanlaista iloa tästä kirjoittamisesta kuin ennen.

Jos siis venähtää pitempi aika ettei tekstiä synny niin mä ahdistun ja masennun siitä että mä olisin huono ihminen. Mä tiedän että ne kaikki ajatukset ovat vain tuolla omassa päässä. Jotenkin vain on vaikeaa keksiä asioita joista olisi onnellinen.

Ei .....en mä ole lopettamassa tätä blogia.
Kyllä mä jatkan ja vaikka tuntuu siltä että jopkus meneekin kauemmin aikaa ettei saa mitään kirjoitetuksi. Niin mä olen vain ihminen. En sen huonompi kuin kukaan muukaan.

Näin helmikuun lopussa on mukavaa kääntää ajatukset ensi kesään ja niihin lämpöisiin päiviin. Huokaista hiljaa ja tuntea se onnellisuuden tunne tuolla sisimmässä ja huomata että olen mä silti aika onnellinen nainen. Onnellinen ja raitis. Raitis huolimatta ahdistuksesta ja masennuksen tunteesta. Ne nyt ovat vaan niitä tunteita ja aina on olemassa huominen päivä. Jos tänään ahdistaa niin huomenna asiat voikin olla jo huomattavasti paremmin.

Kyllä tämä tästä suttaantuu. Mä olen niin pitkän tien kulkenut päästäkseni vapaaksi viinan kiroista niin mä aion tästä elämästä nauttia. Mutta kuten sanottu mä olen vain ihminen ja haavoittuvainen ja huomenna voikin olla jo paljon parempi olla.