Inspiraatio hukassa

Kohta se on sitten uusivuosi. Ja ei .... mä en tee lupauksia. Miksi tehdä lupauksia joita kenties ei pystykkään pitämään ja tuloksena on ainoastaan huono omatunto. Mä tein jo yhden lupauksen aloittaa se elämäntapamuutos osa 2 itselleni viime syksynä ja kuinka niinkuin on sitten mennyt niinkun omasta mielestä....ei sitten yhtään mitenkään.

Mulla on inspiraatio totaalisen hukassa. Ja kaikki tähän johtavat tiet ovat syypäitä tähän hetkiseen surkeaan olotilaan ja ne tiet eivät ole mun kulkemia eikä mun syytä. Se saakelin pahoinvointi jonka takia tankattiin nesteitä Vaasassa 1.-5 marraskuuta joka nosti painoa siitä mihin se oli laskenut. Joo-o, mä tiedän että mä olen kuullut kaikki nämä tekosyyt omasta suustani silloin kun olin vielä juoppo.

Sitä mä tässä sitten mietinkin että onko nämä syyt jotka ovat johtaneet tähän ahdistukseen ja masennukseen, inspiraation puutteeseen ja saamattomaan oloon todellakin mun omia keksintöjäni. Ja mitä pitemmälle mä asiaa ajattelen niin sitä enemmän mä tulen siihen tulokseen että se taho jonka olisi vastuu pitänyt ottaa asioista ei sitä tehnyt ja mut jätettiin asian kanssa täysin yksin. Sen sijaan mä saan kuulla mäkätystä siitä mitä mä olen tehnyt väärin ja missä mä olen tehnyt väärin.

Onko se ihme jos koskaan kukaan ei kiitä eikä sano yhtään hyvää sanaa sulle että se inspiraatiokin jossakin vaiheessa katoaa. Onko se ihme jos mä tunnen oloni su
rkeaksi luuseriksi. Että siitä tästäkin asiasta piti tehdä julkinen. Tää on mun elämääni ja mä olen oppinut sen että salailemalla aioita ei tule mitään muuta kun paska olo ja paska elämä. Mä en jaksa siellä valheessa enää asua. Ehkä mä jaksa sitä paskaa suustani syöltää. Kaikki liittyy kaikkeen ja hoitamalla kokonaisvaltaisesti itseäni. Välittämällä itsestäni mulla on mahdollisuus voida paljon paremmin.

Mä olen herkkä ihminen ja mun sisälläni asuu herkkä sielu. Mä menen liikaa asioihin ja alan pyörittämään niitä liikaa päässäni. Jostakin syystä mun on erittäin vaikeaa sanoa ihmisille suoraan mitä mä niistä ajattelen. Mun on hirveän vaikeaa sanoa että nyt riittää. Siis siinä tapauksessa että mä koen jonkun astuvat luvatta mun omalle tontilleni. Mun tonttini on mun asiani ja mä hoidan asiani niinkuin hoidan ja haluan hoitaa.

Ei teistä kukaan ole kulkenut mun kengissäni joten älkää tuomitko.
Yhä vieläkin mielessäni on se tärkeä oppi jonka kaiketi vien mukanani hamaan tulevaisuuteen eli mikään asia ei ole niin paskasti etteikö sitä saa viinalla entistä paskemmaksi. Eli vaikka mä olen miten ahdistunut ja alamaissa tahansa niin viinaa mun ei tee mieli eikä se ole vaihtiehto.

Kulkekaa vierelläni.
Ei edessä eikä takana.
Kulkekaa kanssani.
Ystävinä
Kulkekaa vierelläni
ystävinä 💗

Jouluisia ja ei niin jouluisia ajatuksia

Se olis sitten taasen joulukin kohta. Tämä on mulle kolmas raitis joulu. Tai siis jos oikein totta puhutaan niin tämähän on vasta toinen raitis joulu. Joulun 2017 mä olin ainoastaan juomatta. Istuin pyörätuolissa nuokkuen ja helvetillisessä flunssassa. Kuvittelin viettäväni ihanaa ja raitista joulua mutta sieluni ja kroppani huusivat viinaa niin saatanasti. 

Raittiuden merkitys mulle aukeni vasta pikkuhiljaa kun aloitin päihdekuntoutuksen helmikuussa 2018. Ja se todellisuus jossa mä olin elänyt edelliset 30 vuotta. Se jatkuva painajainen. Se ajatus siitä että mun elämässäni se korkki ei enää aukene. Se paska on nähty ja kun henki on ollut hilkulla mennä menojaan niin mulla tuskin seuraavalla kerralla olisi yhtä hyvä onni ja tuuri jotta jäisin henkiin.

No onko tää elämä sitten ollut raitistumisen jälkeen ratkiriemukasta, ihanaa ja elämisen arvoista. No siitä ratkiriemukkaasta mä nyt en niinkään tiedä mutta on tämä totta vieköön ollut erilaista. Olen kertonut sairastumisestani johon itse en ollut edes syypää ja henki meinasi lähteä vaikka miten yritin toimia oikein. Kukapa sitä oikeastaan vanhaa juoppoa uskoisi kun hän kipujaan itkee ja kärsii erinäisistäkin alkoholin mukanaan tuomista vaivoista. Vai miltä kuulostaa levottomat jalat jotka saattavat vispata ja vetää rumbaa 4 päivää ja yötä yhtä soittoa ja vieden sut miltei hulluuden partaalle. Siinä sitä sitten voisi miettiä sitä elämän tarkoitusta ja sitä onko tää elämä elämisen arvoista. Ja yöllä on todellakin aikaa miettiä ja itseä parkua helvetein jalkoja ja toivoa jonkinlaista ratkaisua asiaan.

Mulla on koivet olleet oireettomat viimeiset pari kuukautta mutta ei sitä uskalla edes ääneen toivoa että tää olisi pysyvää. Pari kertaa jalkojen värähdellessä ja varpaita kiristäessä on meinannut paniikki iskeä totaalisesti että tässäkö se seuraava painajainen nyt jälleen kerran odottaa.

Mutta kaikesta huolimatta joulu on aina ollut mulle tärkeä ja nyt vielä tärkeämpi ilman viinaa kun näistä jouluista muistaakin jotain. Edelliset joulut viinan kanssa tapasivat tulla ja humpsahtaa ohitse ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä että oliko mulla edes hauskaa tai hyvä olla.

Ja kaikesta huolimatta, mä olen tullut siihen tulokseen että tämä elämä on elämisen arvoista. Eihän mulla muuta mahdollisuutta ole. Se viina on tosiaan nähty ja eletty ja siihen ei paluuta koskaan enää ole. Ja nyt on sentään joulu ... siis ihan kohta....enää muutama tunti niin vuorokausi vaihtuu ja saa luvan kanssa toivottaa viimeinkin että:

HYVÄÄ  JA RAITISTA JOULUA 

Iski pikku hikka

Joskus tuntuu siltä että tekee niin tai näin niin aiva menee väärinpäin.

Tämä mun elämäntaparemontti on hiukkasen tauolla. Tai siis ei ole tauolla vaan tässä tuli matkan varrelle vaan sellainen pikku hikka. Nimittäin mä sairastuin noin puoltoistakuukautta sitten aika vakavasti. Meinasi nimittäin lähteä henki.

Mä olen kertonutkin tässä blogissani tuosta mun erittäin pahasta levottomat jalat oireistostani ja siitä että meinasi käydä huonosti. No mua tankattiin aika rajusti nesteillä Vaasan keskussairaalassa ja siitä lähtien mun kroppa on ollut turvoksissa. Jalat varsinkin turposivat ja on kovat ja kipuja on enemmän kuin tarpeeksi. Kävipä nimittäin niin että paino lähti nousuun ja mä tiedän pidettyäni ruokapäiväkirjaa että syömällä se paino ei ole noussut eikä kyllä juomallakaan. Kahdessa viikossa kun kroppa lisää painoa 10 kiloa ja olo on kun turvonneella pullataikinalla niin johan se mietityttää ja ihmetyttää ei pelkästään mua mutta lääkäriäkin ja koko hoitohenkilökuntaa. 

Ja tokihan se hoitotiimi alkoitti sen syyttävän sormensa heiluttelun mua kohti. Musta kun tuntuu siltä että kun olisin ollut Satu 3 v joka istuu kakka housussa kaikkien syyttävän sormen edessä istuen ja ihmetellen: HYI HYI KUN OLETKIN OLLUT TUHMA. Se ajatus siitä että se turvotus lähtee sillä että kävelee. No ehkä se lähtee mutta miten sitä kävelee jos on niin kipeä ja turvoksissa ettei oikein pysty kunnolla kävelemään. 

Se on niin hemmetin helppoa osoittaa se syyttävä sormi toista ihmistä kohti. Sitä on niin hemmetin helppoa laittaa toiselle ihmiselle tavoitteita tajuamatta sitä että et sä itse ole kävellyt mun kengissäni pätkän pätkää.

Ja löytyihän se lääketieteellinen syykin ongelmaan ja siihen lääkitys joten nyt odotetaan ja katsotaan joskos se lääkitys alkaa tepsimään. Mutta koska mä voin niin mä en syytä kerro. Sanon vaan sen että koittakaa uskoa niihin ihmisiin ja siihen mitä ne sanovat ja mitä ne teille kertovat.

Joten en mä tätä elämäntaparemonttia ole lopettanut. Tässä vaan tuli pikku hikka matkaan ja mä jatkan kunhan mun kroppa antaa myöden ja voi paremmin. Sitä on todellakin niin helppo syyttää toista yhdestä sun toisesta katsomatta kertaakaan sinne peiliin että mitä sieltä itse näkee. Näkyykö sieltä piru vai enkeli.

Kerronko liikaa - rehellisyyden aakkoset

Mä olen tässä reilu kahden vuoden aikana ehtinyt miettiä yhden jos toisenkin kerran sitä että missä menee se yksityisyyden raja. Mun on helppo olla rehellinen ja avoin. Vai onko. Kyllä mä pohdin mitä kirjoittaa etten kirjoita mitä en halua kirjoittaa. Luen aina ensin kirjoitukseni Karviselle ennen julkaisemista.

Mä päätin olla rehellinen itselleni ja kaikelle kun raitistuin. Mä olin kurkkuani myöden täynnä sitä paskaa mitä mä olin 30 vuotta suustani syöltänyt. Mua pelotti olla rehellinen. Mua pelotti sanoa julkisesti että mä olen alkoholisti. Mutta raitistunut alkoholisti. Mua pelotti että kaikkien katseet kääntyvät minuun ja ne syyttävät sormet alkavat osoittaa minua. Joku pian saa tietää että mä olen alkoholisti. Kun muhun iski oikeen kunnolla tuo raittiuden siemen ja se lähti itämään niin paluuta ei entiseen enää ollut. Ja se halu piiloutua jäi koko ajan taaemmaksi ja taaemmaksi.

Muhun tuli se tarve auttaa lähimmäistäni. Auttaa siten miten mä vaan voin. Ja mä tunsin parhaimmaksi tavakseni auttaa tämän mun blogini. Tämä on mulle sitä oikeaa sielun terapiaa  ja kun ihmiset jotka tätä lukevat näkevät että meitä toivottomia tapauksia on muitakin joille ojennettiin se toivon siemen. Se köysi mihin itse tarttua. Juuri se tikkaden alapuola jota pitkin alkaa kiipeämään. Tämä on mun tapani auttaa.

Mua tässä matkallani on auttanut suuresti se rehellinen nainen joka mä päätin olla. Se nainen joka mua katselee peilistä. Ja siksi mä päätin olla rehellinen myös jatkossa eli tässä elämäntaparemonttini osassa 2. Mitä mä siinä menetän. En mitään. Mä ajattelin sen niin että olemalla rehellinen tässäkin asiassa ja kertomalla rehellisesti olostani ja tästä matkastani voisin samalla auttaa muita kanssakulkijoita. Mä itse muistan miten mua olisi aikoinaan helpottanut jos olisi saanut toivoa edes joltakin.

Mutta jos totta puhutaan jos mulle joku olisi sanonut vuosia sitten että se armo ja raittius osuu myös minun kohdalleni niin olisinko moista väitettä uskonut. Tuskimpa vain. Se ajatus siitä raittiudesta tuntui kammottavalle. Kun mä menin päihdekuntoutukseen niin ensimmäinen ajatus oli että kuinka helvetissä mä pärjään ilman viinaa. Mitä ihmettä mä nyt teen perjantaisin ja viikonloppuisin. Mitä mä teen juhlapyhinä ... jouluna tai syntymäpäivänä. Enkö mä sittenkin voisi ihan pikkuisen ottaa. Mutta mitä enemmän mä asiaa ajattelin ja mitä pidemmälle mä päihdekuntoutuksessa etenin niin sitä varmemmin se päihteettömyys iski mun tajuntaani. Sitähän mä olin yrittänyt jo 30 vuotta...leikkiä kohtuukäyttäjää. Mutta mä olen alkoholisti ja ei musta kohtuukäyttäjää tule koskaan. Joten se vanha paska elämä sai jäädä. Raittiina mulla on paljon parempi elämä. Ja paljon paremmat mahdollisuudet elää pidempään ja paljon terveellisempi elämä.

On kuitenkin asioita joita mä en tuo julki. Kuten esimerkiksi mun lääkitykseni. Pillereitä on useita päivässä ja usean värisiä mutta mä en niistä julkisesti puhu. Vaikka mä olen päättänyt olla rehellinen niin jotain mä voin ja saan pitää itselläni. Se rehellisyys ei tarkoita sitä että mä jaan kaiken itsestäni. Lääkitys on sellainen asia josta voidaan helposti olla eri mieltä. Ihmiset siis raittiusväki varsinkin voivat olla hyvinkin kriittisiä mitä tulee PKV (=pääasiallisesti keskushermostoon vaikuttavat) lääkkeisiin. Joten siitä asiasta mä en ala julkisesti "riitelemään". Mä pidän omat mielipiteet itselläni ja annan muiden pitää heidän mielipiteensä. Kukaan ei ole kävellyt mun kengissäni eikä täten voi tuomita mua. Varsinkaan kun en mä aio kertoa onko mulla käytössä kyseisiä lääkkeitä vai ei 😂

Kaiken kaikkiaan mulla on hyvä olla juuri näin ja juuri tällä hetkellä. Se hyvä olo ei tule pullosta eikä pillereistä vaan on oikeaa aitoa hyvän olon tunnetta. Joka aamu kun avaan silmäni ja taistelen itseni sängynlaidalle. Tunnen sen viiltävän kivun joka menee läpi vartaloni. Mä muistan miksi mä olen tässä  ja muistan sen että elämä on kuitenkin elämisen arvoista .... raittiina. 

Blogi 1 vuotias - raitistuneen juopon matkassa

Huomasin juuri että tämä mun blogini on tullut yhden vuoden ikään. Mä aloitin tämän blogin pitämisen omasta tarpeestani ja siksi että mun sisukseni ja sydämeni huusi asioita joita teki mieli tuoda esiin. Asioita joista ei oikeastaan kirjoiteta. Halusin kirjoittaa omaa tuskaani pois ja siitä miltä musta oikeasti tuntuu.  Mulla kun ei ole mitään salattavaa. Kun mä sieltä helvetin porteilta takaisin olen selvinnyt ja jopa kaksi kertaa niin se antaa kummasti uutta näkökulmaa asioihin.

Mun tarpeeni kirjoittaa tätä blogia lähti siitäkin syystä että jos yksikin ihminen joka kamppailee oman päihderiippuvuutensa kanssa löytää blogini ja huomaa että hän ei ole yksin näiden asioiden kanssa. Haluan kertoa heille että sitä toivotonta tapausta ei ole olemassakaan. Sillä mä olin se toivoton tapaus.

Mä olen alkoholisti, mutta raitistunut alkoholisti ja kun mä raitistuin mä päätin olla rehellinen. Se valheessa eläminen kesti 30 vuotta. Asioita piti peitellä ja salata. Se matka juoppona ... mä en ollut koskaan rehelllinen missään asiassa ja viimein uskoin tieten itsekin ne omat valheeni. Mä elin vain seuraavalle ryypylle.

Kaikkein suurin suru mulla on ollut siitä mitä mä tein läheisille ihmisille. Peruin menoja .... valehtelin syyt. Montakohan kertaa mä olin migreenissä tai vatsataudissa. Se mitä mä tein Karviselle... mä olin kammottava ihmisraunio .... alkoholisti ... juoppo. Mutta mä olen pyytänyt anteeksi ja olen saanut anteeksi. Joten mulla ei ole tarvetta enää vatvoa menneitä asioita. Mä kun en voi niitä muuttaa ja miettimällä menneitä ei tule kun paha mieli.

Mä olin juoppo ... mutta tänä päivänä mä olen miljoonien kilometrien päässä siitä ihmisestä joka mä joskus olin.... mä olen eri ihminen ja mä olen viimeinkin kasvanut aikuiseksi. Ja havahduin todellisuuteen vasta näin yli viiskymppisenä että mua katselee peilistä oudot kasvot.... siellä on Satu ... raitistunut Satu ... siellä ei ole enää sitä pöhöttynyttä humalaista Satua.... siellä on aikuinen nainen ... raitis nainen. Hauskinta tässä matkassa on ollut tutustuminen tähän uuteen Satuun. Mahtavinta on ollut se tunne siitä että mä elän ja selviän ilman alkoholia. Mulla ei todellakaan ole minkäänlaista tarvetta palata siihen vanhaan paskaan. 

Tänään mä tiedän että mä olen hyvä ihminen.

Mä olen selviytyjä.

Antabus ja minä

Olen syönyt Antabusta joulukuusta 2017 asti. Olen kertonut aiemmin jo tarinani siitä miten multa meinasi mennä henki. Pelleilin ja läträsin sen viinaperkeleen kanssa niin että todellakin ne helvetinportit olivat jo raollaan. Mutta mä sain jäädä eloon.

Mä olen joutunut opettelemaan mm. kävelemisen uudelleen. Vietin miltei 3 ja puoli kuukautta vuodeosastolla. Ja tuolla osastolla mulle ehdotettiin Antabusta. Puoli tablettia liuotettuna lasilliseen vettä. Olin sen verran sekaisin kaikesta mulle tapahtuneesta että kun mulle ehdotettiin Antabusta niin olin valmis siihen kuten varmaan moneen muuhunkin asiaan.

Olen sittemmin pyytänyt monta kertaa lääkäriltä että saisin lopettaa sen Antabuksen mutta vastaus on aina ollut että katsotaan sitä sitten puolen vuoden kuluttua uudelleen. Jokseenkin ärsyttää se luottamuksen puute mutta toisaalta luottamushan on ansaittava. Mä en tuota lääkäriä kunnolla edes tuntenut kuten en tunne vieläkään. Perusteluna siihen että mulla Antabus jatkuu on se että kun mä juoppona alkoholistina tapasin jättää lääkkeet ottamatta voidakseni juoda tai sitten otin lääkkeitä sekaisin viinan kanssa ja kun en muistanut olinko ottanut niin otin enemmäm kuin olisi pitänyt.

Mutta noi lääkäritahot eivät ymmärrä sitä tärkeää seikkaa että mä en ole se ihminen enää. Mä olen kaukana siitä ihmisestä joka mä joskus olin. En mä tarvitse Antabusta. Söin sitä lähinnä sen takia että lääkäri ja kotisairaanhoitaja olisivat tyytyväisiä.No mutta entä sitten minä. Se raittus lähtee minusta eikä niin että mun  pitää miellyttää muita ihmisiä.

Eilen kirjoitin tuosta armosta jonka sain. Nyt olen päättänyt viimeinkinkin elää tätä elämää ilman antabusta. Mä en enää kuuntele lääkäreitä mitä tulee siihen antabukseen.  Mä en tarvitse sitä antabusta mihinkään. Se tuo toinen kerta helvetin porteilla riitti antamaan mulle voimaa sanoa EI ja voimaa sanoa oman mielipiteeni. Mua ei enää pompoteta eikä jyrätä maanrakoon.

Ei se antabus mua raittiina pidä vaan minä pidän itse itseni raittiina.

Mä olen selviytyjä.
Mä elän tänäänkin.
Ilman Antabusta.

Armo

Mulla on ollut tässä pieni blogitauko.
Yleensä multa tuota tekstiä tulee aiheesta kun aiheesta mutta nyt on ollut pakko hiljentää vauhtia. Nimittäin mä olen ollut sairaana.

Tää koko soppa alkoi siitä kun halusin aloittaa sen elämäntapamuutos osan 2 eli haluan terveellisiin kilomääriin. Sain tukijoukon ympärilleni ja nyt jälkeenpäin ajateltuna tiesikö se tukijoukkokaan mitä tehdä ja missä.

Mun elämänlankani on meinannut katketa jo kaksi kertaa. Eka kerralla olin  asiaan itse syypää kun 30 vuoden juopottelun jälkeen henki meinasi mennä menojaan. Mutta tähän toiseen kertaan en ollut itse syypää. Syypäänä oli se taho jonka piti auttaa mua.

Mulla on erittäin paha levottomat jalat ja ollessani intervallihoidossa......mä käyn siis aina viikon intervallihoidossa ja olen kaksi viikkoa kotona. No mä osastolla valvoin 4 yötä jalkojen takia ja lääkäri päätti lisätä lääkitystä. Tämä lääkitys aiheutti mulle todella pahan pahoinvoinnin. Mulla ei pysynyt mikään sisällä. Ei edes vesi. Oksensin kaiken ulos. Osastolla laitoshuoltaja ja muu henkilökunta vaan tuumasivat että no eikö sillä Satulla taaskaan ole nälkä. No sanoin että mulla on helvetin huono olla. Oksensin hoitajienkin nähden. Mutta ei ne välittäneet kun sanoivat vain että sulla on tuota stressiä. Eivät ne uskoneet. Mua itketti mutta mulla ei enää tullut edes kyyneleitä koska mä olin niin kuivunut ja nestehukka oli niin suuri.

Eipä siinä mitään kun kotiin pääsin niin oksentaminen jatkui ja jatkui. Ja mun kuntoni huononi huononemistaan. Iski kamala jano ja suuta kuivasi. Join ja join vettä mutta kun mikään ei pysynyt sisällä. Vasta tässä vaiheessa kotisairaanhoitaja ottaa kokeita ja lääkäri tekee lähetteen Vaasan Keskussairaalaan. Mun kroppa oli kuivunut todella pahoin ja munuais- ja natrium- sekä kalium arvot olivat vaarallisen korkealla. Mun munuaiset olivat miltei myrkytystilassa. En mä kaukana sieltä kuolemanporteilta ollut. Mä olin niin kipeä ja mulla ei tuosta ajasta ole paljonkaan muistikuvia.

Mä kuvittelin että mä tulen samana iltana kotiin takaisin. No en tullut kun tuo Vaasan reissu venyi 5 päiväiseksi. Kaikki sen väärän lääkeannostuksen takia. Olin tiputuksessa kaikki ne 5 päivää ja vieläkin olo on helevetillisen huono. Mutta ruoka on alkanut taas maistua kun lääkitystä korjattiin oikeaksi ja oksentelu ja paha olo on loppuneet. Painokin on tippunut tähän mennessä 26 kiloa.

No mihin tuo otsikko sitten viittaa. No se viittaa siihen että mä olen jostakin syystä saanut suuren armon kun olen selviytynyt kuolemanporteilta takaisin jo kaksi kertaa. Nyt mä tiedän että mulla on  oma tehtävä tässä elämässä. Mä en ole tässä turhaan. Ja kyllä se elämä, Jumala ja armo johdattavat oikeaan suuntaan. Siitäkin huolimatta että tuo oksentelu ja lääkkeet polttivat mun kurkkuni ja suuni. Ääni on yhä käheä.

En mä syytä ketään. En mä ole sellainen ihminen. En enää.
Mä olen onnellinen voidessani elää.
Mä olen alkoholisti ja kauna ja katkeruus elämässä eivät johda minnekkään.

Kaiken tämän kaaoksen keskellä kaivoin esiin punaisen kirjani joka oli saanut pölyyttyä kirjahylllyssä jo kuukausia ilman että olisin avannut sitä kertaakaan.

"Marraskuun 7
HELLITÄ JA ANNA JUMALAN HOITAA
... rukoillen ainoastaan tietoa Hänen tahdostaan meidän suhteemme ja voimaa sen toteuttamiseen.
KAKSITOISTA ASKELTA JA KAKSITOISTA PERINNETTÄ, s. 104

Kun "hellitän ja annan Jumalan hoitaa", ajattelen selvemmin ja viisaammin. Tarvitsematta edes ajatella sitä, hellitän nopeasti otteeni asioista, jotka aiheuttavat minulle välitöntä tuskaa tai epämukavuutta. Minun on vaikeaa hellittää sellaisista huolestuneista ajatuksista ja asenteista, jotka aiheuttavat minussa välitöntä ahdistusta. Tuollaisina hetkinä minun tarvitsee vain antaa Jumalan, sellaisena kuin Hänet ymmärrän, vapauttaa minut ja siinä paikassa päästän irti ajatuksista, muistoista ja asenteista, jotka vaivaavat minua. Kun saan apua Jumalalta, sellaisena kuin Hänet ymmärrän, voin elää elämääni päivä kerrallaan ja kohdata kaikki haasteet, jotka eteeni tulevat. Vasta silloin voin elää elämää, jossa alkoholi on voitettu, miellyttävässä raittiudessa."

Luettuani tuon tekstin mulle tuli todella ihmeellinen olo.
Miten sopivasti tuo teksi osuikin juuri tähän hetkeen.
Juuri tähän päivään.

Mä olen saanut armon ja elämän.
Mä olen saanut rauhan ja ilon.
Mä olen saanut raittiin elämän.

Riittämättömyyden tunne

6 viikkoa täynnä tämän suuren elämäntapamuutos 2 alkamisesta. Ja mitäs mä nyt sanoisin kun onnistuin jo yhden julkaisemista vailla olevan tekstin poistamaan ihan vahingossa. No en huutanut, en itkenyt enkä raivonnut. Tuumasin vain että no hemmetti ainahan sitä voi kirjoittaa entistä paremman tekstin.

Sitä mä tässä vaan että 6 viikossa painoa on tippunut - 9.8 kiloa. No miksi mulla  on sitten niin surkea olo. Jotenkin tuntuu siltä että plääh ... ei toi ole mitään. Aina olisin voinut tehdä tuonkin paremmin. Jos mä olisin jättänyt sen korvapuustin puolikkaan syömättä. Jos mä olisin jättänyt sen tikkujäätelön  tai sen 50g valkosuklaata syömättä. Olisi se voinut enemmänkin tippua. Tai sitten mä olisin voinut syödä koko puustin, puol litraa jäätelöä ja ison suklaalevyn. Mutten syönyt ... joten ei se niin huonosti mennytkään. Joten turhaa kai sitä on tuollaisia edes pohtia.

En mä mitään fanfaareja tarvitse enkä hurraa huutoja kaipaa. Mä vaan haluaisin että mulla olisi joskus sellainen olo että mä riitän. Olisi edes joskus sellainen olo että mä edes olen joskus tehnyt jossain oikein ja olen edes joskus onnistunut. Mutta muhun on entisen elämän taholta iskostettu niin suuri riittämättömyyden tunne. Moni asia on valjennut mulle vasta raitistuttuani ja pystyttyäni käymään sitä entistä elämää läpi kirkkain ja selvin aivoin. Mä olin siinä liitossa täys idiootti. Joskus se asioiden läpikäyminen menee liiankin tuskalliseksi. Ja seurauksena ei ole kun paha mieli. Mutta jotain on muuttunut. Enää mun ei tarvitse juoda viinaa siihen pahaan olooni. Mun ei tarvitse joka pahan olon sattuessa enää karjaista sitä mulle tyypillisintä lausetta että saatana mä haen viinakaupasta lastin viinaa ja juon pään täyteen. Ihan kuin siitä jotain apua koskaan edes oli. Päinvastoin se pahaan oloon juotu viina vain lisäsi pahaa oloa.

Olisihan sitä monenkin asian voinut elämän varrella tehdä toisin mutta mä tuskin olisin tavannut kaikkia niitä ihania ihmisiä joita mä olen tässä uudessa elämässäni raitistumisen aikana ja sen jälkeen tavannut. Ja mä tuskin olisin tavannut Karvista. Mä olen yhden jos toisenkin kerran kysynyt Karviselta että onko se koskaan katunut sitä että se ylipäätään mut aikoinaan tapasi. Nykyään Karvinen vastaa että kyllä sä tiedät tuohon vastauksen että se on yhäkin se sama en koskaan.

Mutta se oivallus siitä että ei mun tartte olla paras eikä tartte siihen edes tähdätä. Se riittää että mä parhaani teen. Ei joka päivä tarvitse itseään iloiseksi edes tuntea. Kyllä sitä joskus voi olla niitä harmaitakin päiviä. Kunhan muistaa jättä ne sysimustat hetket sinne unholaan. Se muutos joka mussa on tapahtunut on valtava. Se uusi minä ei tarvitse sitä viinaa siihen pahaan oloon.

Ja ne päihdekuntoutuksssa opitut ja sisäistetyt asiat käyvät samalla lailla tähän elämäntapamuutos osa 2 toteutukseen. Hiljaa hyvää tulee. Askel kerrallaan. Mulla ei ole koskaan enää minnekkään kiire.

Mä rakastan

Siellä jossakin

Milloin tahansa

Se viipyvä katse

Hapuileva ilme

Löydettynä mutta hukassa

Turvassa mutta eksynyt

Siellä mutta ei täällä

Minäkin 

Hukassa kukaan ei koskaan löydä

Eksynyt en koskaan pääse turvaan

Olen aina täällä mutten siellä

Pääsenkö sisääsi

Syvälle sielun uumeniin

Kurkistaisinko sydämeen 

Olenko minä yhä siellä

2.10.2019 Karviselle rakkaudella

Ajatuksia AVH ihmisen kanssa elämisestä

©️Satumainen2019

Mä mietin tätä elämäämme pari päivää sitten josta syntyi tuo runo. Miten haastavalta ja hankalalta se toisinaan tuntuukaan. Miten helvetisti se sattuu kun toinen on se sama ihminen johon on rakastunut mutta kuitenkin erilainen. Toisinaan se vanha Karvinen pilkahtaa esille mutta usein hänen aivonsa ikävä kyllä elävät omaa elämäänsä.

Tietääkö se toinen varmasti miten paljon mä rakastan. Olenko minä siellä jossakin hänessä yhä avioinfarktin jälkeenkin. Mitä se toinen tuntee. Tunteeko se yhä niinkuin minäkin. Onko niiden sanojen MINÄ SINUA RAKASTAN takana yhtään mitään. Vai onko ne vain 3 kulunutta sanaa. Menettäneet merkityksensä jo aikoja sitten.

Miksi se nyt tuntuu niin vaikealta. No siksipä siksi että ei mun ole tarvinnut ymmärtää Karvisen sairautta, AVH:ta eikä infarktia. Mä en kestänyt ja mä join. Siinä oli se mun lohtuni. Mä en edes yrittänyt ymmärtää.  Mun oli helppo syyttää omasta juomisestani sitä sairastunutta. Ei tarvinnut koskaan sitä äänen sanoa mutta enköhän mä sen kaikella tavalla antanut ymmärtää muutenkin että en mä välittänyt. Ainoa asia joka kävi mielessä oli että voi helvetti. Kuka mulle nyt käy viinakaupassa. Kuka käy ruokakaupassa. Kuka käy hoitamassa mun asioitani ettei mun itse tarvitse. Ja peilistä mua katseli se helvetin juoppo ja paska akka. Voi helvetin helvetti mun pitää nyt mennä itse viinakauppaan. Voi helvetti minkä se meni tekemään. Aivan kuin Karvinen olisi sairastunut juuri pelkästään mun kiusakseni.

Sitten mä huomasinkin yhtäkkiä että mä pärjään ilman viinaa. Päivä päivältä se tunne vahvistui ja ajattelin että jippii. Mä olen raitistunut nainen. Onneksi Karvinen sairastui että mä pystyin raitistumaan. Kaikki tuo itsekäs paska mitä siellä mun ajatusmaailmassani pyöri. Koko Karvinen oli valjastettu vain siksi että hän voisi palvella mun tarkoitusperiäni. Milloin toimia kokkina, milloin sisäkkönä, milloin autokuskina ja milloin mitäkin.

Mutta enhän mä sitä ymmärtänyt että en mä raitistunut. En mä ymmärtänyt että mä olen alkoholisti ja alkoholisteilla saattaa olla pitkiäkin  juomattomia kausia. En mä tiennyt enkä edes halunnut tietää.

Mua hävettää ajatellakkaan sitä millainen ihminen mä olin. Mua kaduttaa. Mutta mä en enää muistele menneitä sillä mä en ole enää se sama ihminen kuin vuosia sitten. Mä olen alkanut viimeinkin ymmärtää miten aivoinfarktin saaneen ihmisen aivot toimivat. Ne eivät todellakaan toimi laisinkaan niinkuin terveitten aivot. Ja ennen kaikkea mikä on tärkeintä: mä olen pyytänyt anteeksi ja mä olen saanut anteeksi. Vanhojen asioiden vatvominen ei hyödytä mitään.

Tänä päivänä mä olen onnellinen siitä muutoksesta minkä mä näen peilistä. Siellä ei ole hitustakaan siitä juoposta paskasta.  Siitäpä mä sitten mietinkin että voiko ihminen enää onnellisempi olla. Voinko mä oikeasti turvassa tuntea itseni onnelliseksi ja sanoa että mä olen onnellinen ja mä rakastan niin lujaa ja kovasti kun vaan voin. Mä toivon että tämä tunne kestää. Mä tiedän että mä olen siellä Karvisen sielussa ja mielessä ja ajatuksissa. Mä tiedän sen kysymättä ja sanomattakin. 

Mä olen löytänyt oikealla polulle jota vaeltaa.
Mulla on hyvä olla.

Elämäntapamuutos - riemukas perjantai

Mulla on aina ollut niin helvetin huono itsetunto. Mä en usein uskalla edes yrittää mitään kun mä pelkään että mä epäonnistun kaikessa kuitenkin. Ainut mitä mä osaan tehdä on ryypätä, riehua ja lihoa. No ne kaksi ensimmäistä kohtaa on hallinnassa eli ryyppäämisen halut on poissa ja mulla ei ole tarvetta riehumiselle koska se alkoholista luopuminen ja ryyppääminen kadotti mennessään myös halun riehua. Mä olen täysin luonteeltani muuttunut nainen. Ja mä olen onnellinen tästä muutoksesta ja rakastan tätä uutta ihmistä joka musta on tullut.

Perjantai alkoi hieman pelonsekaisesti. Olen nimittäin aloittanut 3 viikkoa sitten tämän suuren elämäntapamuutoksen osan 2. Eli ruokailutottumusten remontointi. Kävin nimittäin vaakalla. Mä en vaakoista perusta sillä mulle OCD ihmisenä se painon tarkkailu menee äkkiä aivoihin ja siitä jatkuvasti vaakalla juoksemisesta tulee äkkiä  pakkomielle. Joten mä en käy vaakalla. Kyllä mä sen lihomisen olen nähnyt ja tuntenut kiristävinä vaatteina ilman vaakaakin. Mutta en ole välittänyt. Mulla on ollut samanlainen kielto päällä tuon syömisen ja sokerin suhteen kuin mulla oli päihdekuntoutusta aloittaessani.

Miten  tuttua se asian kieltäminen onkaan. Ja helpompi kai se on keksiä niitä tekosyitä kuin tehdä asialle jotain. Se on niin helvetin helppo työntää se pää pensaaseen ja joka päivä toivoa että joku pelastaisi tästä helvetistä. Se oikea oivallus  tuli sen alkoholin suhteen että ei mua kukaan muu voi pelastaa kun vain minä itse. Minä olen vastuussa omasta elämästäni ja siitä miten mä haluan sitä elää.

Mun elämässä ei viinalla ole enää sijaa. Se elämä tuli nähtyä ja siihen helvettiin en kaipuuta enkä halua tunne minkäänlaista. Ja meinasi perkele henki lähteä. Ja mä olen vastuussa näistä kilostani. Hyvähän se on jankuttaa sitä samaa virttä että itse mä kiloni kannan. Mutta sekin on vain tapa huijata itseään.

Mä puhun nyt tässä vain itsestäni ja omista tuntemuksistani. Ja en ole äänitorvena kenenkään muun painolle. Mä haluan elää vielä vanhanakin. Nähdä sen raittiin Satu mummelin sieltä peilistä joskus vuosikymmenten päästä. Ja tätä nykyä mun syömisellä ja sokeririippuvuudellani mä en pitkälle elä.

Tällä hetkellä mua ajaa eteenpäin sama tunne ja tahto kuin mua ajoi raitistuttuani. Tarve muuttua ja saavuttaa pysyvä muutos elämässäni. Ja mä teen sen. Mä pystyn tähän. Mä en ole yksin  tämänkään asian kanssa. Mulla on tässä elämänmuutoksessanikin ympärillä vahva tukijoukko. He tukevat ja auttavat mua itse auttamaan itseäni.

Ai niin joo ... meinasi tärkein unohtua. Eli mites se punnitus meni. No aivan mahtavasti. Eli ensimmäiset 3 viikkoa ja olen 5 kiloa kevyempi.

Tästä on hyvä jatkaa.
Mä pystyn tähän.
Askel ja hetki kerrallaan.

Onko homma hoidossa - oma mielenterveys

 Mä saan viimeinkin tarvitsemaani apua ja hoitoa.

Mä käyn juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona 2 kertaa kuussa.

Miten tärkeää se mielenterveyden hoitaminen onkaan. Mä olen aina niin hemmetin varma että mä olen ahdistunut. Kiljaisen harva se päivä että "vittu mä tapan itseni"  sen kummemmin sitä tarkoittamatta. Karvinen sanoo joka kerta että ei noin. Että voisitko lopettaa. Mä en oikeastaan tiedä syytä miksi mä sanon niin. Jotenkin vaan se pääsee mun suustani puolivarkain.

Se toi mun raittius on pysynyt kohdillaan eli mun viinahimot on poissa niin kauan kun mä hoidan itseäni. Mutta se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa. Mä olen niin huono sosiaalisissa suhteissa. Mä en tiedä miksi mutta se ystävien hankkiminen on ollut aina vaikeaa. Mä en tiedä mistä niitä ystäviä saa ja miten niitä hankitaan. Mulla on tasan tarkkaan yksi sydänystävä jonka kanssa tulee puhuttua puhelimessa useinkin ja jonka kanssa voi vuodattaa sydämensä murheet on sitten aiheena mikä tahansa. Paljon olemme yhdessä eläneet ja yhdessä kokeneet. Kiitos sinulle siitä rakas "Runosielu" ystäväni. Kavereitakaan ei juurikaan ole. Mun on vain jostakin syystä vaikeaa puhua ihmisten kanssa. Kun mun kanssa joku alkaa puhumaan niin kyllä mä sitten suuni saan auki mutta mä en juuri koskaan ota kontaktia itse.

Mä olin hetken niin onnellinen siitä uudesta ystävästäni josta kirjoitinkin blogiini muutamaan otteeseen. Mutta se ystävyys särkyi siihen että meillä oli eri käsitys ystävyydestä. Mä luulin että ystävyys on sellaista kuin mun ja "Runosielun" välillä on että voi kaiken oksentaa toiselle ja hän on läsnä. Kuuntelee ja ymmärtää. Itkee yhdessä kanssasi ja nauraa yhdessä kun sen aika on. Mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä se että tämä meidän ystävyys ei hänen kanssaan ollutkaan sillä tasolla ja minä kun avauduin kuin ainakin ystävälle pitäisi voida niin hän toimi niinkuin mun käsityksen mukaan ei pitäisi toimia ystävien kesken. Eli petti mun luottamuksen. Eipä silti mä kaipaan tuota ihmistä yhä. Eli mulla on ikävä. Mitä mun pitäisi tehdä avatakseni yhteyden. Aikaa nyt on välien rikkoutumisesta kulunut useampi kuukausi. Se uudelleen ystävyyden rakentaminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta.

Mä olin eilen taas fysioterapiassa ja mulle tuli täysin hölmistynyt olo siitä miten hyvä olo ja mieli mulle tuli siitä jälkeenpäin. Mä olin niinsanotusti virtaa täynnä ja niin energinen. Eihän sen liikunnan pitänyt hauskaa olla. Ei siitä pitäisi tulla hyvä olo. Ei ainakaan ennen ja niin pitkälle kun mä muistan mua on oksettanut kaikki liikunta ja toi fysioterapia on mennyt aina samaan kategoriaan.  Mutta nyt mä odotan jälleen niin innoissani ensi viikon fyssaria. Eli missä mättää ja mikä. Nää on niin uusia tuntemuksia mulle. Että se liikuntakin voi tuoda hyvän olon.

Kaikki kuuluu kaikkeen. Tarkoitan siis sitä että onhan se helppo ahdistua ja masentua kun istut yksin kotona neljän seinän sisällä tuijottamassa tietokoneen näyttöruutua silti näkemättä mitään. Kun allakassa ei ole mitään menoja. Mä selittelen sitä että en mä ketään tarvitse. En mä mitään tarvitse. Mä tulen vallan mainiosti toimeen itseni kanssa ihan yksin. Mutta se toimettomuus ja yksinäisyys kaihertaa mun sisintäni. Mä olen äärimmäisen ujo ja syrjään vetäytynyt. Mä mietin useinkin että onko mun mahdollista muuttaa vanhoja jo opittuja käytöstapoja. Ehkäpä olisi mahdollista. Askel askeleelta. Sillä se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on osa sitä omaa mielenterveyttä. Ja se omasta mielenterveydestä huolehtiminen on tärkeä juttu. Kun on iloinen mieli niin kroppakin pysyy kunnossa helpommin ja paremmin.

Mulla on paljon kehitettävää tässä omassa käytöksessäni.

Moni asia on muuttunut mutta onneksi poitiivisempaan suuntaan.

Tästä on hyvä jatkaa.

Muistakaa hoitaa sitä mielenterveyttänne ja jos tuntuu pahalta niin se avun hakeminen ei ole häpeä vaan se on oikea tapa toimia. Silloin kun tuntuu siltä että itse ja yksin ei jaksa niin on aika hakea apua.

Mä sain sitä apua ajoissa ja tässä mä nyt olen. Rakennan uutta elämää.

Näin on hyvä olla.

Eteenpäin askel kerrallaan

Se tämä elämä on vaan aika työlästä elää. Joskus tuntuu että miten helvetistä tästä jaksaa jatkaa eteenpäin ja toisinaan menee niin hyvin mukamas ... Ja aina mä odotan sitä kolmatta maailmansotaa... mistä se pommi nyt mun niskaani putoaa. Sitä vaan jotenkin ei jaksa uskoa että kyllä elämä kantaa.

Mä olen erittäin pahasti ruokariippuvainen ja siitä ei se juttu muuksi muutu vaikka miten sitä asiaa yrittää muuksi muuttaa ja ei se asian kaunistelu auta. Mun on pakko muuttaa tätä elämääni parempaan ja terveellisempään suuntaan.

Mulle nyt ei kenenkään tarvitse ruveta kauppaamaan mitään ihmedieettejä. Mä tiedän että se VHH dieetti on olemassa ja sun muutakin konstia ja keinoa mutta mä rakastan liikaa leipää, perunaa ja pastaa eli ei sovi mulle.

Eritoten mua ärsyttää tavattomasti se seikka että kun kerron elämäntapamuutoksestani. Ensin lähti viina ja nyt on aika panna tuo syömispuoli kuntoon ja tarkoitan että tää on elämäntapamuutos niin eiköhän siinä ole yksi sun toinen ehdottelemassa miten mun tulisi syödä ja mitä tehdä.... Kiitos ei.  Mä en ota keneltäkään neuvoja vastaan .... Mä teen tämän omalla tavallani ja mulla on lääkäritaho ja Hra Karvinen tukemassa mua tällä mun matkallani..... joten sanon nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran että mä teen tämän matkani omalla tavallani. Mulla on vahva ja osaava tukijoukko ympärilläni...että kaikki jotka haluavat mulle neuvojaan antaa voivat kääntyä Laihian TK:n puoleen.

Se tuo mun syöminen on ollut täysin sekaisin. Mä kun olen aina ollut sellainen tunne syöjä....aina kun tuntuu pahalle tai ahdistaa niin mä syön. Kumpa se ruoka mitä mä ahdistukseen syön olisi edes terveellistä ruokaa mutta kun mä syön kaikkea sellaista roskaa mikä ei ole terveellistä. Mutta kun se terveellinen ruoka on pahaa ... no eikä ole höpö höpö ... sekin on vain tottumus kysymys. Kaikkeen tottuu. Myös siihen sekä veden juontiinkin . Senkin olen korvannut usein sokerittomilla ja sokerisillakin juomilla. Tää on täysin priorisointi kysymys eli mikä mulle on tärkeä....terveys ja terveellinen elämäntapa vai epäterveellisyys, kuolema ja hauta.

Mä alkoholismin kanssa tulin siihen pisteeseen että mä en katsonut tarpeelliseksi alkoholismiani salata. Mä en nähnyt siihen mitään syytä koska mä olen täysin sinut sen kanssa että mä olen alkoholisti. Ja mä olen sen ajatellut sen niin että jos yksikin mun blogia lukeva saa innostuksen lähteä kuntoutukseen tai saa voimaa ja hyvän mielen niin silloin tämä blogini on oikealla asialla. Ja tämä nyt on lähinnä sitäkin varten että tämä pitää mut järjissäni ja oikealla polulla. Mun on projektiblogini. Olemalla avoin mä haluan osoittaa kaikille kanssakulkijoilleni ja kohtalotovereille että alkoholismi on sairaus ja ei sitä tarvitse hävetä.

Samalla tavalla mä ajattelen että tää ruokariippuvuus on mulle sairaus joka on parannettavissa.... mulla on pitkä tie kuljettavanani niinkuin mulla on alkoholisminkin saralla. Se alkoholismi ei musta koskaan lähde. Mutta hoitamalla itseäni olen saanut sen lukittua tuonne syvälle sielujeni kammioon. Eikä mulla ole aikomustakaan sitä päästää vapaaksi.

Nyt on tullut oikea aika hoitaa tuo mun toinenkin puoli kuntoon.

Mä olen sen arvoinen ja tämä elämä on liian mielenkiintoinen että viitsisin sen hukata syyttä suotta. Sillä mulla on vain tämä elämä.

Kyllä se tästä ... tähänkin voin soveltaa päihdekuntoutuksessa oppimaani elämäntapaa

❤ASKEL KERRALLAAN ❤

Seison jälleen tienhaarassa

On aika muistella. On aika muistaa se mitä tapahtui kaksi vuotta sitten. Ihan vaan sen takia että olen jälleen elämäni taitekohdassa. Seison siinä tienhaarassa ja valittavanani on kaksi tietä. Toinen johtaa kohti helvettiä, hautaa ja kuolemaa ja toinen tienhaara johtaa valoon, elämään ja hyvyyteen. Mitä nyt sitten on tapahtunut. Ei oikeastaan mitään alkoholismin saralla. Täytyy heti tarkentaa että mä olen yhä raitis ja en ole pisaraakaan viinaa juonut sitten kun 19.7.2017 viimeisen kännini vedin.

Kaksi vuotta sitten mä seisoin siinä tienhaarassa ja mä valitsin elämän. Mun juopottelu oli mennyt siihen pisteeseen että olin menettänyt liikuntakykyni. Edelliset kaksi kuukautta olin maannut liikuntakyvyttömänä vuoteessa. En antanut Karvisen soittaa apua eikä hän osannut. Mä olen niin vahva persoona jos nyt vältetään käyttämästä sanaa "pirttihirmu" että kaiketi hän pelkäsi mua ja mun huutamistani ja raivoamistani. Mä tein kuolemaa ja mä tiesin sen itse että enää ei kestäisi kauaa kun mun ei enää tarvitsisi aamulla herätä ja tuntea sitä viinan tuskaa. Mä kun en sairaassa juopon päässäni keksinyt mitään muuta keinoa päästä viinasta eroon kun kuolema. Mun ei tarvistisi enää kärsiä eikä himoita viinaa. Mun ei tarvitsisi yökausia itkeä ja huutaa ja juoda vaikka en halunnut koska kroppa huusi viinaa vaikka sielu sanoi ei enää. Mun ei tarvitsisi täristä viinanhimoissani. Mun ei tarvitsisi tuntea niitä viiltäviä kipuja raahautuessani eteenpäin yhden kyynärsauvan varassa. Mun ei koskaan enää tarvitsisi tunte sitä tunnetta kun mun kroppa alkaa pettää ja alkaa menemään taju ja herätä parin minuutin päästä lattialta ja nöyrtyen soittaa apua palokunnasta nostoavuksi kun mä en itse päässyt ylös.

Se viinapiru oli pitänyt mua otteessaan ja puristanut mua kasaan viimeiset 30 vuotta ja mä en enää jaksanut elää niin. Mä en vaan jaksanut sitä viinan himoa. Mä en jaksanut sitä samaa paskaa mitä mun suuni syölsi ulos ja niitä helvetin selityksiä että miksi mä nyt voin juoda. Aina oli syy juoda. Ja missä mä olin hyvä niin mä olin helvetin hyvä manipuloimaan toisia ihmisiä. Ja mä olen siinä taitava yhä.  Nyt mä olen jälleen siinä elämäni valintatilanteessa.

Mä olen kertoillut tässä blogissani myös mun syömisongelmistani ja paino-ongelmista ennenkin mutta olenko mä oikeastaan ollut koskaan tosissani. Mä olen aina sanonut ja mä olen aina tiennyt että mulla on samanlainen suhde ruokaan kun alkoholisteilla on viinaan. Ja mä olin se sikajuoppo ja kaikki se paska mitä mä syöllän suustani. Kaikki ne sanat ja korulauseet miksi mä nyt voin herkutella jäätelöllä, miksi mä voin ihan hyvin syödä epäterveellisesti....kaikki ne syyt. Ihan kuin mä olisin kuullut niitä syitä jo aiemminkin ...ai niin joo .... mutta mähän olen. Mä olin se juoppo joka niitä syitä sepitteli. Ei ole mitään sellaista mitä mä en olisi omasta suustani jo aiemmin ulos päästänyt.

Nyt mä olen vaan tullut siihen pisteeseen että mä en jaksa tätä paino-ongelmaani enää kantaa. Mä voin henkisesti huonosti. Mä voin fyysisesti huonosti.  Alunpitäen tavoite oli kaksi vuotta sitten viikko ennen jouluaattoa 2017 että mä vielä kävelen joku päivä ja pääsen eroon tästä pyörätuolista. Nyt mä olen sitten jämähtänyt syvemmälle tähän helvetinkapineeseen.  Ehkä mä nyt olen viimeinkin valmis kohtaamaan ne elämän realiteetit ja kasvamaan viimeinkin aikuiseksi. Olen tehnyt lukuisia hyviä päätöksiä ja aloitin fysioterapiankin uudelleen kun sen viime vuoden marraskuussa lopetin. Mä kun en ymmärtänyt mitä hyötyä siitä kerta viikossa fyssarilla käynnistä on mutta nyt mä sen tiedän. Sen tarkoitus on ylläpitää mun kuntoani.

Mä haluan elää vielä 90 vuotiaana muorinakin.

Kiikkustella kiikkustuolissa Karvisen kanssa ja muistella sitä yhteistä ihanaa elämäntaivalta.

Tällä mun nykytavalla se kuolema ei ole niinkään kaukana.

Mä sen helvetin olen kerran nähnyt ja toista kertaa mä en halua sitä nähdä enkä sille puolelle päätyä.

Tää mun elämä on tässä ja nyt!

Täältä mä tulen elämä .... pusken uudella innolla eteenpäin.

Mä selvisin alkoholismista niin mä selviän tästäkin.

Mä selviän ja tulen selviämään kaikesta mitä elämä mun tielleni heittää.

Näin se vaan on. Ja näin sen on oltava.

Lupa juopotella?

Se on sitten kesäkin kohta vietetty. Kesän viimeinen päivä ja muutaman tunnin kuluttua kuukausi vaihtuu syyskuuksi. Mua aina ahdistaa tämä hetki. Mä aina toukokuussa ennen tapasin sanoa että nyt on kesä ja kyllä mä sitten nautin tästä kesästä...teen sitä ja tätä ... meen sinne ja tänne. Eli suunnittelin kesän täyteen ihania juttuja ja menoja. Sitten aina elokuun viimeinen tai viimeistään syyskuun ensimmäinen se ahdistus ja jumalaton masennus iski. Ja sain taas todeta että se sitten kesäkin jäi viettämättä..... itkun kanssa sai miettiä mennyttä kesää ja sitä miten mikään suunnitelluista jutuista ei toiminut eikä toteutunut. Ulkona ei tullut käytyä kertaakaan tai ehkä pari pakollista kertaa ikkunan raosta tuli kurkistettua että sataako vai ei...!  Miten mä olisin voinut mihinkään mennä tai mitään tehdä kun kesä meni nauttiessa kosteasta kesästä. Tuli siis istuttua sen ainoan ystävän kanssa sisällä. Ja tuo ystävä oli se viinapullo. Ainut luottotoveri johon sai aina tukeutua ja jolta sai turvaa  ... tai siis niin mä sen kuvittelin ennenkuin raitistuin  ja ymmärsin sen olevan valheellista viettelystä ja heivasin sen entisen Toveri Viinan helvettiin elämästäni.

Tänään viimeisenä elokuuta olo on aivan toisenlainen. Mua ei ahdista eikä masenna. Mä olen oppinut olemaan sunnittelematta etukäteen mitään enkä juokse enää kilometrien päässä vaan elän kiltisti tätä päivää. Menen sen askeleen kerrallaan ja niin on hyvä elää. Ainoa suunnitelma oli jo maaliskuussa ostetut liput viime perjantaiseen Juha Tapion konserttiin. Ja se oli kyllä sellainen elämys että vieläkin mieleen tulee ajatus että voi WAU miten mahtava esiintyjä se Juha Tapio onkaan.

Tänään siis on virallisesti mökkikauden päättäjäiset. Täällä Pohjanmaalla sitä sanotaan Venetsialaisiksi. Ennen lapsena se oli tärkeä viikonloppu. Paljon ennen kuin musta tuli juoppo. Me mentiin aina venetsialisina mökille Sonamoon. Se sijaitsi Luodon kunnassa. Siellä oli Shauman paperitehtaan mökkikylä työntekijöille ja sieltä ne työntekijät saivat vuokrata mökkejä. Isäni oli Schaumannilla töissä joka siis muuttui jossakin kahdeksankytluvulla Kymmeneksi ja mikä se nyt sitten tänään lieneekään olevan. Mutta  noi lapsuuden kesät olivat tosi ihania ja varsinkin ne vuokramökkiviikonloput ja joskus oltiin viikkokin. Niitä aina odotti mielellään kun sitä omaa kesämökkiä ei meillä ollut.

Se venetsialaisviikonloppu sitten muuttui mun päässäni luvaksi juopotella. Siis kun aikuiseksi kasvoin. Tai siis no siitä nyt voidaan olla erikin mieltä. Itse mä olen ajatellut että mä en koskaan tainnut aikuiseksi kasvaakaan ennenkuin nyt vasta viisikymppisenä. Se viikonloppu kun kiteytyy niihin muistoihin isästä juomassa. Ne riidat isän ja äidin välillä ja se tosiasia että se pelko jäi sinne sieluuni. Mä olin lapsi ja kenenkään lapsen ei pitäisi joutua aikuisten riitelyä kuuntelemaan ei kännisen eikä edes selväpäisen.

En mä omasta juoppoudestani ketään syytä. Itse mä sitä viinaa join. Enkä mä vanhempiani vihaa. Mä rakastan heitä. On mulla niitä onnellisiakin muistoja että ei ne kaikki lapsuuden muistot viinaan liity. Tulvi vaan tästä Venetsialaisviikonlopusta muistoja mieleen ja tajuan miten onnellinen mä tänään olenkaan. Ei sillä menneisyydellä ole merkitystä. Se on elettyä elämää ja eikä sitä kukaan muuttamaan pysty. Mä olen muuttunut täydellisesti ja musta on kasvanut uusi ihminen. Tänään mä olen onnellinen ja raitis. Ei mun tarvitse ajatella enää sitä petollista Toveri Viinaa. Elän ja askellan askeleen ja hetken kerrallaan ja se riittää. 

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille teille ihanille 🧡

Pitäkää toisistanne huolta 🙏

Haleja 🧡

Tässä tänään - enää en häpeä

Toisinaan ajatukset kiirivät menneeseen. Siihen aikaan kun mä vielä join. Ei se takia että mä katuisin tätä raittiutta tai että mä kaipaisin viinaa. Vaan sen takia että on hyvä muistaa se mistä on lähtenyt ja mitä mulla on elämässäni tänään.

Se entinen elämä ... joskus se oli kivaa. Joskus silloin vuosia vuosia sitten kun se viina ei vielä ollut ongelma. Siis hetkinen vain kelataanpas nyt vähän takaisinpäin. Mä en ihan oikeasti muista edes olenko mä koskaan osannut ottaa viinaa silleesti kohtuudella. Ja oliko se edes kivaa. Mun juominen on aina ollut jollakin lailla kieroutunutta. Se ajatus siitä kun otat ensimmäisen ryypyn ja siitä lähtien se onkin kelloon katselua. Paljonko kello on että ehtii vetää mahdollisimman paljon sitä viinaa päähänsä. Ja mitä enemmän kello näytti niin sitä kiivaampaa tahtia mä join.  

Mitä se tarkoittaa sitten että jollakin on hyvä viinapää? No en mä sitä tiennyt ennenkuin raitistuin ja se mulle päihdekuntoutuksessa opetettiin ja kerrottiin. Jos tuntuu siltä että on hyvä viinapää ja niinkuin mulla todella ekstrahypersuperfantastisenbriljantti viinapää niin henkilöllä on jo kohonnut sietokyky alkoholiin nähden. Sillä kaikki ne höpöhöpö selitykset siitä että mulla on iso kroppa, mä olen isompi ihminen niin mun kestää juoda enemmän kuin 50 kiloa mua kevyemmän että se viina ei vaan mene päähän samalla tavalla. 

No siis jos ajatellaan sitäkin seikkaa että viinan pitäisi mennä päähän voidaan puhua jo ongelmallisesta alkoholin käytöstä. Normaalit ihmiset eivät juo viinaa siinä tarkoituksessa että sen pitäisi mennä päähän ja he kaiketi osaavat ottaa sitä viinaa kohtuudella ja usea osaa jopa lopettaa silloin kuin itse haluaa eli kun on hyvä olla ja se ruualle varatun viinipullon pohjalla oleva lasillinen ei korvenna sun mieltä eikä tunnu sielussa asti ahdistavalta kun sun niin tekisi mieli ottaa se viimiennekin lasillinen. Ja viimein otat ja otat sitten muutaman väkevän, pari siideriä tai mitä nyt sattuu olemaan ja jos mitään ei satu olemaan niin se sitten onkin koko yhteiskunnan vika. Se kostetaan ystäville, läheisille tai vaikkapa sille omalle perheelle vittumaisena käytöksenä. Perhehän se meidän hyvän alkavan ilon on pilannutkin en minä. Mä vaan pidän hauskaa. Mua ei vaan kukaan ymmärrä. Mä olen niin masentunut. Mä olen niin ahdistunut. Mulla on takataskussani liuta puolikännissä saatuja diagnooseja joilla siis saisi todellisuudessa pyyhkiä takalistonsa. Mulla oikeasti oli vahva epäilys bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja vakava masennus. Mutta raitistuttuani kaikki oireet loppuivat kuin seinään. Mä tajusin että enhän mä ole masentunut vaan mä olin helvetti saatana täys juoppo.

Ja meitä samanlaisia väärin diagnosoituja on aivan taatusti helvetin paljon. On niitä samanlaisia onnettomia sieluja joidenka pitäisi päästä päihdekuntoutukseen mutta kun sinne on niin vaikea saada sosiaalipuolelta maksaria. Ja kun se maksaa. Monikaan hoitoon haluava ei viinahöyryisessä päässään osaa laskea että paljonko siihen viinaan on mennyt vuosien saatossa rahaa. Minä olen valehtelematta juonut pienen omakotitalon hinnan 30 vuotisen juopon taipaleeni matkalla.

Mulle se kulissien pystyssäpitäminen oli äärimmäisen tärkeää. Mulla ei koskaan ollut ystäviä. Siis tai ei ainakaan montaa. Kaikki ne ystävät olivat laskettavissa yhden käden sormin. Enhän mä voinut päästää ketään lähelleni elämääni koska olisi paljastunut se katkera totuus että he olisivat huomanneet mun hallinnastani aikoja sitten karanneen viinan käyttöni. Joku olisi pian sanonut että sä Satu juot liikaa. Joku sanoikin ja hyvin äkkiä mä hankkiuduin niistä ihmisistä eroon. Sainpas ainakin oikeuden haukkua koko yhteiskuntaa kusipäiksi heidän selkänsä takana kun olivat mua kehdanneet syyttää ihan syyttäsuotta. Tai saatoinhan mä aina haastaa ihmisiä kunnianloukkauksesta käräjille ... kuten liiankin usein uhkasin. Ja entäs se 10 ihmisen "top kymppi tappolista" jolla oli helvetin paljon tunkua kun se tursusi jo alipykälineen liiankin täyttä. Todellisuudessa en mä kellekkään mitään pahaa ole koskaan tehnyt enkä olisi tehnyt...kunhan vaan harrastin sitä juopon elämää omine uhoiluineen että älkää mulle alkako ...!

Tänään mä istun pyörätuolissa ja liikuntakyky on suhtkoht mennyttä. Elämä tuntuu toisinaan raskaalta. Toisinaan mä itken ja kiroilen. Toisinaan masentaa ja ahdistaa. Usein olen onneni kukkuloilla kuten tänään kun Karvinen toi mulle yllärilahjan kauppareissultaan. Miten paljon se pieni huomionosoitus eli tässätapauksessa pieni suklaalevy merkitseekään. Se saa koko sielun väräjämään sillee ihanasti ja sitä oikeasti tietää mitä se rakkaus on. Sitä tietää mitä se elämä tänään on.

Mun elämä on tässä tänään ja enää mä en menneisyyttäni häpeä. Mun ei tarvitse hävetä tunteitani...ei niitä kyyneleitä eikä sitä onnellista naurua. Kaikki ne tunteet kuuluvat siihen normaaliin elämään jota mä olen saanut nyt yli kaksi vuotta elää. Enää mun ei tarvitse ajatella kaikkea viinan ehdoilla. Ja vaikka mä olen tässä pyörätuolissa olen mä siltikin helvetin paljon onnellisempi raajarikkona ja raittiina kun sairaana alkoholistina koskaan olin. Mulla on oikeus olla onnellinen. Ja niin myös sinulla.

Jos sua mietityttää nämä raittusasiat niin ota rohkeasti se ensimmäinen askel ja ota se puhelin kouraan ja soita apua. Minut pelasti vakaa halu raitistua ja päästä siitä 30 vuotisesta viinahelvetistä pois. Mut pelasti vertaistuki ja minnesotahoito. Mut pelasti ihmiset jotka hyväksyivät mut sellaisena kuin olin....juoppona ja alkoholistina. Ja siltikin he halasivat minua joka kerta. He opettivat minulle että mun elämäni on kallis ja arvokas asia. He opettivat minut hoitamaan itseäni ja rakastamaan itseäni. Se paikka oli minulle OIKEAHETKI.  JA niitä toivottomia tapauksia ei ole olemassakaan koska mä olin se toivoton tapaus tai ainakin niin luulin. Ja tänään mä olen viimeinkin raitis ja onnellinen.

Live musaa ja onnen kyyneleitä

Heippa.... kello on nyt taasen jo puol kaksi yöllä mutta sattuneesta syystä nyt ei oikein satu nukuttamaan. Mä olen aivan täpinöissäni ja haltioitunut ja siis jostakin kumman syystä mua ei satu yhtään mistään. Se tämä musiikin vaikutus on mitä ilmeisesti niin vahva että kroppakin voi paremmin. Ainakaan niitä kipuja ei ole tarvinnut ajatella tänään.

Mikä tästä päivästä tekee sen onnellisen ja erityisen ... no se että oltiin Karvisen kanssa katselemassa ja kuuntelemassa Juha Tapiota Ilmajoen oopperaareenalla. Mua alkuun kyllä hirvitti kun se tuo konsertin ajankohta oli näinkin myöhäinen elokuun ilta että mitenköhän sitä taivasalla pärjää. Liput me ostettiin jo viime maaliskuussa ja tää puolivuotta on ollut pitkä aika odotella mutta tuota herkkua kannatti odottaa. Se tuo Juha Tapio on vain niin mahtava show mies. Hyppii ja pomppii lavalla välillä kitaran kanssa ja välistä ilman kitaraa.

Se tunne kun musiikki virtaa läpi sydämen ja sielun ja saa väkisinkin huulet hymyyn ja elämän tuntumaan hyvältä edes hetkiseksi. Se saa uskomaan siihen että tämä juttu onkin ihan ok. On ihan OK tuntea surua silloin kun surettaa, on oikein vihata eteensä tulevia kurjia sattumuksia. On oikein painaa ne kurjuudet unholaan ja katsoa eteenpäin. Seurana onnellisuus, pätkä hyvää musaa, muisto jostakin niin ihanasta kun esimerkiksi yhdessä onnellisena livekonsertissa istuminen. Saman fleesehuovan alla istuskella ja välillä vilkaista rakastaen toista silmiin ja kuunnella kun Juhan Tapio laulaa ..... mä tykkään susta niin että halkeen.

Seurava livehetki onkin jo sitten tiedossa. Ostettiin liput Hectorin keikalle joka on marraskuu lopussa Vaasassa. Voisihan sitä rahansa turhosempaankin laittaa kuten esimerkiksi viinaan. Se pelko ei enää asu meillä eikä sille ole tilaa uudessa elämässämme. On taas ihanaa kun on jotain mitä odottaa. Jännittää Hectorin konserttia. Siitä tulee aivan varmasti aivan huippu juttu. Toi Hecor tuli valittua siksi että kun tulimme kotiin tuolta Juha Tapion keikalta niin ruvettiin heti miettimään seuraavaa konserttia. Tuo Hector nyt sattui olemaan suhteellisen lähellä ja meistä kumpikaan ei ole Hectoria livenä nähnyt.

"Meillä on aikaa vielä"
Aivan niin ... pieniä sanoja sydämestä.
Onnen hetkiä ja pieniä kyyneleitä.
Onnen kyyneleitä suoraan sydämestä.
Näin on hyvä olla.
Kaikkein paras.

Kipuilua

Se on ollut taas semmonen viikko että pois tiehensä. Tiistaina nimittäin iski sellaiset jalanvääntelyt että tuntui siltä että järki lähtee. Mä kun pakko-oireisena OCD ihmisenä pelkään aina sitä järkeni menettämistä ja sitä että mä joudun johonkin hoitolaitokseen. No se hoitolaitokseen joutuminen nyt ei koskaan ole kaukana mun mielestä. Aina kun noi kivut tulevat ja tuntuu että ne ovat miltei sietämättömiä, iskee se pelko siitä että mitä jos mä en jaksa enää vaan se periksi antaminen tuntuisikin houkuttelevammalta. Mä en nyt puhu alkoholista koska mä olen sen tien nähnyt ja olen nähnyt sen tien päänkin tai ainakin vilahduksen siitä minne se johtaa ja mä en niitä helvetin portteja halua olla kolisuttelemassa ikinä enää uudelleen.

Milloin tulee se hetki että nuo kivut muuttuvat sietämättömiksi ja mitä sille asialle sitten tehdään. Kaiketi sillekkin on jotain tehtävissä. Kenenkään kun ei tarvitse sitä kipua sietää. Mä niin pelkään niitä kipuja. Se hetki kun iskee että tuntuu että mitään ei ole tehtävissä ja et kehtaa sanoa että apua muhun sattuu. Makaat hiljaa paikallasi kyynelten virratessa silmistä pitkin poskia ja pelkäät liikahtaa koska pelkäät että silloin taas jostakin paikasta sattuu.

Se vaan tuntuu pahalta kun jokainen lääkäritaho on kilpaa selittelemässä mistä se kipu johtuu tutkimatta kuitenkaan todellisia syitä. No viimein löytyi kuitenkin se todellinen syykin kun kohtasin oikean lääkärin joka vuosien kipuilun jälkeen tarttui haasteeseen ja ei antanut periksi selitellen ummet ja lammet omasta päästään eri teorioita vedoten siihen miten kaikki johtuu ylipainosta. No toi nyt on sitten taas se asia johon mä en viitsi nyt enää mennä koska toi aihe on loputon suo ja jos sille rämeelle astuu niin sieltä ei kovin helpolla pois pääse. Joskus tuntuu siltä että kaikki tiet johtavat ei Roomaan vaan ylipainoon.

Mutta sitten jostain tulee se hetki kun ei yllättäen satu mistään. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja vaikka ollaan kovaa kyytiä menossa kohti syksyä ja talvea niin kuitenkin se tämä elämä on sellaisenaan ihan elämisen arvoista. Niitä hyviä puoliakin kun on.

Mä tunnen suurta iloa aina oppiessani jotain uutta ja kehittyessäni niissä asioissa joita mä teen. Mä koitan ajatella aina että jos mä nyt en jotain asiaa osaa niin ei se maailmaa kaada että mä yritän uudelleen ja joskus tulee se kaunis päivä että asiat onnistuvat. Ja kaikilla asioilla on kuitenkin taipumuksena luonnistua ja mennä parhain päin.  Mä en koskaan ole siihen asiaan uskonut enkä luottanut mutta olen pikkuhiljaa alkanut huomaamaan että niin ne asiat vain menevät omalla painollaan ja asioilla on tapana järjestyä parhain päin.

Nytkin ulkona paistaa aurinko niin kauniisti. On ihana sulkea silmät ja antaa auringon lämmittää. Se on vaan aika metkaa tämä elämä ja ihanaa ja elämisen arvoista kaikesta kipuilusta huolimatta.

Mitä ihmettä mulle oikein on tapahtunut?

Sain aamulla oikein kunnon hepulikohtauksen. Nimittäin mä olen jo pitkään katsonut tuota meidän keittiötä sillä silmällä että se on oikea kaaosmomentti. Tavaraa on vaikka muille jakaa. Liikaa sitä ja liikaa tätä. Mä olen shoppailuaddikti ja olen aina ostanut jos suinkin olen tuntenut että joo tuon jutun mä ehdottomasti tarvitsen. Nyt mä koitan elää sen mukaisesti että kerran addikti aina addikti ja yritän pitää ne addiktiot sivussa. Mietin aina ennen minkään ostamista sitä että tarvitsenko mä sitä juttua todella vai tuleeko se jälleen keittiön koristukseksi joka joko odottaa kokeilemista tai jota on kokeiltu kerran ja todettu tarpeettomaksi kummajaiseksi. Mun addiktioni on se alkoholi ja siinä sivussa musta tuli sokeriholisti ja soppailuaddikti. Mä alkoholistina ja pakko-oireisena OCD ihmisenä saan addiktion milloin millekkin. Yhtäkkiä tuntuu siltä että mun on saatava kaikki tieto Vietnamin sodasta...seuraavat viikot menevät lukiessa aiheesta ja katsellessa filmejä. Mitä tahansa mikä liittyy jollakin lailla aiheeseen. Mulla onkin muutama iso aihe jotka mua kiinnostavat. Nimenomaan tuo Vietnamin sota, 2 maailmansota, Juutalaisuus, Holocaust , Henkilöhistoria ja kaikenlaiset rikosjutut. Nyt mun viimeisin addiktio on suuntautunut  virkkaamiseen. 

Mutta palatakseni siihen keittiön kaaosmomenttiin niin sain hepulikohtauksen aamulla ja herätin Karvisen kahdeksalta aamulla auttamaan. Olikin varmaan niin mieltäylentävä herätys: " Kultaaaa, tuletko auttaan mua tiskaamisessa ja siivoamisessa" ... mutta niinvain hän kiltisti tuli ja aamusta tuli oikein mukava hetki. Kaksi tuntia puursimme järjestellen tiskipöytää ja siitä kaaksesta löytyi monta kadonneeseen mustaanaukkoon joutuneeksi luultuani astiaa. Sillä meillä tuossa tiskipöytäapupöytä systeemissä on sellainen hassu kulmatila joka tulee aina täytettyä jollakin sellaisella että "mä en nyt oikein tiedä mitä mä tuollekin tavaralle teen...ahaa... laitankin sen tuonne nurkkaan odottamaan parempaa sijoituspaikkaa". Ja niitä parempaa sijoituspaikkaa odottavia juttuja onkin kertynyt koko nurkan täydeltä. No saatiin kun saatiinkin nurkka siivottua ja parisen tuntia siinä keittötä raivatessa meni. Me nyt Karvisen kanssa ei sattuneesta syystä olla mitenkään ekstra nopeita toimissamme. Minä kun istun tässä helvetinhäkkyrässä nimeltään pyörätuoli ja Karvisella ei toimi v. 2011 tapahtuneen aivoinfarktin takia kun vain oikea käsi. Niin se tekemisen tahti on sitten sen mukaista eli hidasta. Mutta eipäs meillä mihinkään kiire ole. Ja aamupäivä meni mukavasti siinä samalla musiikkia kuunnellen ja jutellen.

Eli siis palatakseni tuohon otsikkoon että mitä ihmettä mulle on oikein tapahtunut. Nimittäin se tunne. Se euforinen tunne mikä siitä siivoamisesta tuli ja nähdessäni sen omien kätteni jäljen ja sen järjestyksen joka siihen kaaokseen oli luotu ja saatu aikaiseksi. Mua harmittaa vaan erittäin paljon se että mulla ei tullut otettua kuvaa ennen siivoamista. En mä koskaan ole kokenut minkäänlaista onnen tunnetta enkä euroriaa siivoamisesta ja siisteydestä. Tokihan se siisteys on kivan näköistä mutta olen aina antanut lipsua jonkin verran kun me nyt ollaan kaksi tälläistä täydellistä ja omanlaista ihmistä ja jos oikein totta puhutaan niin mua ei ole koskaan siivoaminen kiinnostanut. Pikemminkin inhottanut ja olen aina selitellyt että ei se haittaa se omissa paskoissa uiminen kun se on kerran sitä omaa paskaa mutta musta on mitä ilmeisimmin kehittymässä senkin suhteen uusi ihminen. Mä teen mielelläni ja tunnen iloa siitä tekemisestä aivan toisella tavalla nykyisin kuin koskaan aiemmin olen tuntenut. Ja se suuri tyytyväisyyden tunne joka siitä siisteydestä tulee. Siis se tunne on niin saakelin outo ja omituinen. Mä hetken ajattelin että mikä ihme mua vaivaa kun se suuri tyytyväisyyden tunne tuli siitä puunaamisesta. 

Siinä tuli sitten parn tunnin päikkärit otettua ja ajattelin että onkos se tyytyväisyys ja omituinen riemun tunne jo laantunut. No tässä mä nyt sitten olen ja ei se ole mennyt. Kovasti ajattelin että pitäiskö sitä jatka jostakin päästä ja koittaa käyttää tätä hulluuskohtausta hyväksi. Mutta päätin antaa itselleni ja Karvisellekkin rauhan ja katsoa joskos tämä uusi tunnetila onkin pysyvää. Siis monikaan ns. normi-ihminen tuskin pystyy ymmärtämään miten joku voi olla niin tohkeissaan jostakin niin pienestä kuin oman kodin siisteys. No mä en olekkaan normi-ihminen ja toivottavasti musta ei mitään kaavoihin kangistunutta normi kategoriaan sopivaa ihmistä tulekaan. 

Sitten mä ajattelin että no mutta mä olen syntynyt uudelleen. Koko tämä raittius ja raitistuminen on muuttaneet mua ihmisenä aivan valtavan paljon. Mä en ole enää se sama paskapää juoppo, itsekäs kusipää joka eli viinalla. Kaikki tähtäsi siihen seuraavaan ryyppyyn. Mutta mä en ajattele enää niin. Mun koko maailmani ja ajatustapani ovat  muuttuneet.  Tältäkö se onnellisuus ja tyytyväisyys tuntuvat. Siis se tyytyväisyys siitä että on saavuttanut ja tehnyt jotain hyvää siksi että itsellä olisi parempi elää ja edes yksi keittiön nurkkaus näyttää kerrankin siltä ettei se ole joutunut hurrikaanin kynsiin.

Kyllä vain. 

Mä haluan tämän tunteen säilyvän ja sen innostuksen siirtyvän eteenpäin mun kanssani. 

Kohti uutta päivää ja uusia tuulia.

Mistä tulen, missä olen, minne menen

Joskus sitä tulee hölmöjä pohdittua. Mistä mä oikein tulen, mitä mä olen saanut aikaiseksi elämäni varrella. 52 vuotta tuli täyteen  viikko sitten ja päässä mietityttää että mitä mä olen oikeastaan saanut aikaiseksi. Lapsia ei koskaan siunaantunut. Asia johon mä nyt en palaa kun olen sitä useaan otteeseen käsitellyt. Ei ole ketään jolle jättää parempi tulevaisuus. En mä katkera ole. En tässä uudessa elämässä. Miettimällä liikaa ei tule kun pää ja koko kroppa kipeäksi.

Ainakin kipujen yltyessä tulee hetken sekunnin sadasosan ajan mieleeni että ketä mä yritän huiputtaa että mun olisi pitänyt kuolla sillon 2 vuotta sitten että mä vaan pitkitän tätä omaa kärsimystäni. Mutta onko se ihme että jokaisella ihmisellä tulee joskus niitä epätoivoisiakin ajatuksia mieleen. Silloin on parempi kasata hyvät asiat samaan kasaan ja miettiä niitä hyviä asioita. Ja jos mietit että ei niitä hyviä asioita ole niin olet taatusti väärässä. Se että mä olen raitis tänään on niitä parhaimpia asioita mitä mulle on tapahtunut. Mä olen helkkarin paljon seesteisempi tänään kuin ennen. Mä en jaksa hermostua ja hermoilla asioista joille mä en kertakaikkiaan voi mitään. Eli mä yritän elää tyyneysrukouksen mallisesti. Mä olen oikeastaan onnellinen jos mä asiaa mietin tarkemmin. Mulla noi kivut tulevat ja menevät. Enimmäkseen tulevat ja pysyvät. Mutta sitten sitä taas huomaa että jippii...voiko tämä olla tottakaan että mä en olekaan juuri sillä hetkellä kipeä mistään. Mutta sillä kivun hetkelläkin mieleeni tulee se mitä mä olen saavuttanut kahdessa vuodessa. Mistä mä tulen ja missä mä olen tänään.

Iltaisin on vaikeaa päästä ylös pyörätuolista. Jalat tekevät tenää ja kieltäytyvät tottelemasta mutta mä kuitenkin ponnistan. Ponnistan uudelleen ja uudelleen kunnes pääsen ylös ja rollaattorin kahvoihin kiinni. Illalla jalat tuntuvat elävän vahvasti jo omaa elämäänsä ja kun makuulle pääsee niin pääsee syvä huokaisu suusta että voi että miten ihanaa onkaan maata omassa sängyssä eikä jonkun laitoksen pitkäaikasipotilaana liikuntakyvyttömänä alkoholistina. Alkoholistihan mä olen tääänkin mutta raitistunut sellainen ja hyvin kaukana liikuntakyvyttömästä. Mä liikun omillani niin kauan kun vain mahdollista on koska se tilanne voisi olla helvetin paljon pahempi. Mä voisin olla siellä kirkkomaassa pari metriä multaa mahan päällä. Sillä se liikutakyvyn palautus oli kammottava kokemus. Se asian tajuaminen kun henkilönostimella mut pyörätuoliin 2 viikkoa terveysekeskuksen vuodeosastolla maattuani nostettiin ja fysioterapiassa aloitetiin liikuntaharjoitukset. Alkuun ponnistettiin pyörätuolista takapuolta ylös ja mä itkin ja huusin kun se pehva ei penkistä mihinkään noussut. No miksi olisi noussut kun lihakset olivat ehtineet surkastua. Tätä liikettä tehtiin joka päivä useita kertoja päivässä. Joka kerta mun harjoitukset päättyivät itkuun ja epätoivoon ja ajatukseen siitä että mä en koskaan enää kävele. Mutta se pehva nousi kun nousikin yhtenä päivänä. Ja mä yhä muistan miten riemuissani mä olin siitä pienestä edistysakeleesta. Sillä se loi uskoa tulevaan ja siihen että mä vielä kävelen.

Se kävelemisen opettelu oli sitten toinen lukunsa. Siihen siirryttiin sitten kun saatiin jalkoihin voimaa. Se ensimmäinen kerta Eeva kävelytelineellä oli jotain kammottavaa. Mä oli ihan varma että siitä ei mitään tule ja mua oli tukemassa 3 hoitajaa siinä kävellessäni. No eihän sitä voinut kävelyksi sanoa. Raahasin askeleen toisensa perään...pieniä hipsahduksia ...milli millitä eteenpäin. Jo parin askeleen päästä mä olin ympäriinsä hiessä. Mutta käytävän päähän päästyäni mulla pääsi suustani iso karjaisu: Jumalauta mä kävelen.... ja mä itkin ja nauroin yhteen ääneen. Sitä tunnetta on ihana muistella silloin kun nykyelämässä iskee pohjaton epätoivo että mistään ei tule mitään. Jos tulee tunne että mä en jaksa enää yrittää. Sillä mä en anna periksi. Mä kerran annoin ja meinasi henki lähteä.

Joten jos mietitään mitä mä olen saavuttanut niin mä olen saavuttanut paljonkin. Mä olen saavuttanut ymmärryksen, tajun, raittiuden ja seesteisen rauhallisen elämän. Mä olen oppinut elämään rauhallisesti. Olen oppinut käsittelemään asiat yksinkertaisesti. Miksi tehdä asioista liian monimutkaisia. Ja jos joku asia ei onnistu niin silloin pitää antaa itselleen aikaa ja yrittää uudelleen.

Siinä missä mä tänään olen mä haluankin olla.
Siitä minne mä olen menossa, sitä en halua edes tietää. Se mitä tulee on tullakseen ja elämä menee omalla painollaan eteenpäin juuri sellaisena millaiseksi mä sen itse luon. Tulevaisuus on tästä päivästä kiinni.