Kunnes toisin todistetaan

Mua ärsyttää sellainen asia että miksi ihmeessä mun pitää todistaa se että mä olen ihan aikuisten oikeasti kipeä. Miksi se ei riitä että mä sanon niin. Musta se on väärin.

Mä tiedän että mä olen alkoholisti. Mutta tänään mä olen raitistunut alkoholisti. Eikä sen mun juoppo taustan pitäisi vaikuttaa siihen että uskotaanko mua vai ei. Juoppona mä selittelin että mä join koska mä en pystynyt muuten elämään noilta kivuiltani. Mutta enää mulla ei siihen juomiseen syitä ole joten mä yritän elää tätä elämääni niin että mä pärjään mahdollisimman paljon kivuttomana.

Mä en ole kävellyt normalisti 20 vuoteen. Mun jalat alkoivat oireilla 20 vuotta sitten. Ensin ne kipuilivat ja mun alkoi olla oikealla jalalla vaikea kävellä. Jalka vääntyi ajan myötä kuin itsekseen väärään asentoon eli mun jalkaterä kiertyy oikealle ja polvi samoin. Näin olen kävellyt 20 vuotta. Mun uudestaan kävelemään oppiminen tapahtui syksyllä 2017 vuodeosastolla. Tällöin mun piti opetella uudelleen myös oikean jalan oikea asento. Mun pitää siihen kiinnittää huomiota yhä kyynärsauvoilla kevellessä. Se kun helposti kiertyy tuo mun koipi virheasentoon. Tuo asento oli ainut missä mun jalkaa ei särkenyt. Joten uudelleen jalan asennon opettelu 20 vuoden virheasennon jälkeen on todella työlästä. Jalka menee heti väärään asentoon jos en asiaan kiinnitä huomiota.

Mä kävin lääkärissä mutta asialle ei tehty mitään. ainut mitä mulle sanottiin että joo kun sulla on tuota painoa. Olkapäiden kohautus ja kieltäydyttiin edes tutkimasta. No 15 vuotta sitten alkoi oikea polvi menemään lukkoon ja nuljahtelemaan paikoltaan. Kerran se nuljahti sitten niin pahasti että menin ensiapuun kun en pystynyt kävelemään. Jalka kuvattiin ja todettiin että no siinä nyt on alkava kuluma. Rouvalla kun on tuota painoa. Mä kysyin että mitäs siihen pitäs tehdä että se loksahtelee itsestään paikoiltaan ja toisinaan menee lukkoon että ei ole kovin kivaa kävellä ihmisten ilmoilla kun se jalka tekee sen varoittamatta ja tuloksena on se että mä meinaan tuiskahtaa turvalleni.

Lääkäri laittoi lähetteen johkain tukiosastolle. No siellä voivoteltiin jälleen rouvan ylipainoa. Hoitona nimittäin oli että polven tukemiseksi siinä olisi pitänyt käyttää sellaista kuin saranatuki. No tutki kaapit ja mittas mun polven ympärystän. Ja tuumas jälleen että voi voi kun rouvalla on tuota ylipainoa että ei meiltä löydy sopivaa saranatukea. Ei puhettakaan että koipi olisi mitattu ja teetetty mun mittojen mukaan oleva saranatuki. Asia mitä mä en osannut vaatia enkä tiennyt että olisi pitänyt vaatia. Joten koipi jäi hoitamatta.

No 10 vuotta sitten jalka oireili enemmän ja enemmän ja mä keksin oivan syyn juopotella. Mulla kun on niin noita kipuja. No sitä mukaa vuosien myötä unohtui tuo oman itseni hoitaminen. Ja kukaan ei edes voi käsittää sitä kivun määrää mikä siinä ennen loppurysähdystä oli. Ei kukaan voi sitä käsittää muuta kun ne jotka näkivät mun raahautuvan yhden kyynärsauvan varassa eteenpäin.

Kunnes tuli se päivä että viina oli tehnyt tehtävänsä ja sen yhteydessä ne hoitamattomat polvet ja lonkat joihin sain kuulla 20 vuotta että oi voi kun rouvalla on tuota ylipainoa. Aivan kuin mä en sitä tietäisi. Aivan kuin se lause olisi mut pitänyt parantaa. Kunnes mä menetin liikuntakykyni. Ja alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta.

Siis mä olen viimeiset 10 vuotta kävellyt kyynärsauvan avustuksella. Nyt mulla on niitä kaksi. Mutta siis se miksi mä tämän stoorin kerron on se että ihmiset ymmärtäisivät sen että näille vaivoille on olemassa pitempi historia ja lääkäritaho jätti vaivani 20 vuotta hoitamatta vedoten potilaan ylipainoon.

Musta ei tule pikajuoksijaa eikä juoksijaa ollenkaan. Mä en ole tosiaankaan kävellyt ilman tukea 10 vuoteen. Nyt yhtäkkiä mun pitäisi alkaa kävelemään ilman minkäänlaista tukea. Siis se kipu jota mun jaloissa on jokaisella askeleella. Se huimaus ja tasapainottomuus jota tunnen. Siis mihin se päättyy. Sihenkö että mä kaadun ja katkaisen koipeni jolloin lääkäritaho pesee kätensä musta taas sanoen että voi voi rouva hyvä kun teillä on tuota ylipainoa. Edelleenkin ihan kuin mä en sitä tietäisi.

Sitä sanotaan kuntouttamiseksi. Siis mutta kun mua ei kuntouteta mun omien taitojeni mukaisesti ja sen mukaisesti mihin mä pystyn.  Vaan kuntoutetaan niiden muiden ihmisten mukaan jotka kuvittelevat tietävänsä miten mun kuuluisi tämän ikäisenä kävellä jos olisin normaalikokoinen  ja ollut elämäni raittiina.

Se mitä minä sanon tuntuu olevan yhden tekevää.
Mä kaiketi vaan kuvittelen kaiken.

Eli miksi mun pitäisi olla todistamassa kunnostani yhtään mitään.
Mun sanan pitäisi riittää.
Ja oli jalat miten kipeät tahansa niin se ei enää ole syy tarttua pulloon.

Olen miettinyt

Tekisi mieleni kysäistä itseltäni että mitäpä se mun pieni pääni on nyt kehittänyt. Joskus nimittäin tuntuu siltä että mulla on yksinkertaisesti liikaa aikaa ajatella. Usein mä sitten pyörittelen niitä ajatuksia päässäni kunnes ne menee mahdottomaan solmuun ja tuloksena on sitten ahdistus.

Viime yönä heräsin jälleen kerran kipuihin. Napsautin valon yövaloon ja vilkaisin kelloa. No vasta yksi yöllä. Mentyäni kahdeksalta nukkumaan olin saanut nukuttua kuitenkin 5 tuntia ja mä tiedän että jos mä jään sänkyyn pyörimään niin tulen entistä kipeämmäksi ja tulen vihaiseksi ja ahdistuneeksi. Joten nousin suosista ylös. Vessaankin piti mennä ja pyysin Karvisen avuksi. Karvinen auttoi mulle rollaattorin ja nousin rollaattorin avulla ja kipu väänsi oikeaa lonkkaa ja polvea ja suusta pääsi kiljahdus. Köpöttelin vessaan ja tein asiani. Karvinen auttoi mulle housuvaipan jalkaan ja yöleggingsit. Aivan. Luit oikein housuvaippa. En mä häpeä sitä mikä mä tänään olen. Pitkäaikainen alkoholin väärinkäyttö .... HAH aikamoinen vitsi. Voiko sitä alkoholia sitten käyttää oikein. Jos se on mahdollista niin mä en ainakaan koskaan sitä oppinut. 30 vuotta harjoittelin kunnes meinasi mennä henki. Niin se juopottelu, kävelykyvyin menetys sun muut jutut aiheuttivat sen että mun virtsarakon toiminta ei ole palautunut. Mä en tunnista pissahädän tunnetta. Joten mä en ole katsonut sitä housuvaipan käyttöä mitenkään ongelmaksi. Helppoa se on ja tuntuu ihan tavallisilta pikkuhousuilta. Mä olen hyväksynyt senkin osana uutta minääni. Mä olen sen itse aiheuttanut ja mä elän sen kanssa joka päivä mutta mä en anna sen itseäni masentaa enkä estää elämästä. Koska tään kanssa voi elää täysin normaalia elämää eikä se housuvaippa hidasta menoa millään tavalla.

Siinä vessasta tullessani. Mieleeni tuli vuoden takaiset asiat ja ne ajat kun makasin täysin liikuntakyvyttömänä sairaalan vuodeosastolla tietämättä sitä palautuuko mun kuntoni koskaan vai jäänkö mä sellaiseksi liikkumattomaksi patsaaksi. Mä kun en saanut edes päätä käännettyä saati kannateltua. Elämä alkoi alusta. Aloin itkemään. Karvinen tarttui mua ja halaa ja siinä pimeässä eteisen käytävässä me halaamme toisiamme. Hän kysyy että mikä mua itkettää. Sanoin että se suuri kiitollisuus elämää kohtaan. Se suuri kiitollisuus siitä että mä kävelen. Siis että mä kävelen edes näin. Rollaattorin avulla. Mä kävelen ihan omin jaloin. Puoltoista vuotta sitten tilanne oli toinen. Kaikki alkoi alusta. Elämän oli alettava alusta. Oli aloitettava tappelu ja taistelu alkoholia vastaan. ja löydettävä oikea tie raittiuteen.

Siinä viime yönä itkeissäni mä tajusin montakin asiaa. Nimittäin että ei mulla ole kiire sinne Bostonin maratonille. Eikä minnekkään muullekkaan. Vitsinä ollaan Karvisen kanssa naurettu tuota Bostonin maratonia että vielä me se juostaan. Haaveet ja unelmat kun ovat ilmaisia. Niitä ei meiltä kukaan vie pois. Mä tajusin että mä olen yrittänyt elää muiden ihmisten odotusten mukaisesti. Mä olen yrittänyt täyttää muiden odotukset unohtaen siinä samalla sen asian että mitä mä haluan. Moni ihminen on mulle höpöttämässä sitä että mun pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi toimia niin, pitäisi tehdä noin. Haluatko sä jäädä siihen pyörätuoliin. Hittolainen vieköön, tää on mun elämä ja tällä hetkellä raittius menee kaiken edelle. Onko nää mua kiirehtävät ihmiset koskaan ajatelleet miten helvetin ison työn mä olen tehnyt täysin liikuntakyvyttömästä apuvälineiden kanssa käveleväksi ja muutamia askeleita voin ottaa ilman tukeakin kotioloissa. Ovatko he ajatelleet että mä kävelen. Helvetti, kaiken sen tuskan ja niiden kipujen jälkeen mä kävelen ihan itse. Mä en halua enkä aio jäädä tähän pyörätuoliin vaan aion vielä jokupäivä hypätä Benjihypyn, opetella hiihtämään, osallistua likkojen lenkille, pyöräillä, rullaluistella, jahdata perhosia kesäisellä niityllä..... nyt muutaman jutun mainitakseni.

Kaikella on oma aikansa. Mulla on suunnitelmia joita mä uskallan jo ajatella. Tulee vielä aika jumpata ja liikkua enemmän. Harjoitella sitä paremmin kävelemistä. Tulee vielä aika tarttua itseä niskasta kiinni ja tehdä täydellinen elämäntapamuutos. Vielä ei ole täysin sen aika. Mä en viitsi kokoajan vahtia sitä mitä mä suuhuni laitan ja tuntea huonoa omaatuntoa joka puraisulla.  Jos mä haluan sen juustopallopussin syödä tai jos mä haluan sen kermamunkin syödä niin mä syön. Se on kuitenkin helkkarin paljon pienempi paha kuin se viinapullo aikoinaan. Mihin se elämä menisi jos kaiken hyvän itseltään kieltää. Nekin asiat jotka tuovat sitä onnellisuutta mielelle. Suklaa patukka sillon tällöin ei mua perikatoon saata. Enkä mä jaksa sitä että muut ihmiset saavat mut tuntemaan huonoa omaatuntoa jokaisesta herkusta joka on lihottavaa normaali normien mukaan. No mä nyt en ole koskaan ollut mitenkään normaali (Sarkastista naurua) .... ihan hyvällä sanoen. Ja mut tuntevat ihmiset sen kyllä tietävät ja kohta koko maailma.

Joten antakaa mun elää omaa elämääni. Nyt kun mä sen elämän olen löytänyt. Mä elän tätä elämää omaan tahtiini. Mutta raittiudestani huolehteminen menee kaiken edelle. Alkoholismi on sairaus josta mä en koskaan parane mutta hoitamalla sitä sairautena ja ymmärtämällä viimeinkin se sairautena mä olen saanut mahdollisuuden uuteen ja parempaan elämään.

Mä voin sitten jossakin vaiheessa lisätä muita juttuja. Mutta oman tahtoni mukaisesti ei niin kuten muut mun odottavat tekevän. Tästä lähtien mä asetan itse itselleni tavoitteet joita yritän noudattaa. Ei niin että mun on elettävä muiden odotusten mukaisesti. Mä olen kävellyt kuolemanporteilta takaisin elämään. Askel kerrallaan. Omin jaloin. Huutaen kivusta ja itkien kipuja. Mä itken niitä vieläkin mutta elämä on opettanut mulle siukkuutta ja sinnikkyyttä ja se itku ei koskaan tee pahaa.

Mä olen saanut paljon.
Kiitos OIKEAHETKI.
Kiitos siitä että välitätte.
Kiitos siitä työstä jota teette päihdetyön hyväksi.
Mä olen saanut raittiin elämän ja tietoisuuden siitä että koskaan mun ei enää tarvitse olla yksin.
Mä olen oppinut rakastamaan elämää ja itseäni.
Mä olen oppinut hoitamaan sairauttani.
Mä olen onnellinen ja viimeinkin vapaa.

Uusi ajatusmaailma

Miten ihmeessä tämä ajatusmaailma voikaan muuttua niin täydellisesti.
Se miten paljon elämä voikaan muuttua vuodessa.
Se miten ihmeellistä se elämä voikaan olla. Nyt kun sitä katselee raittiina.
Miten ihmeellistä kun voi ajatella viimeinkin selkeästi.

Mä tein uutena vuotena yhden ainoan lupauksen.
Nimittäin sen että mä yritän kasvattaa kärsivällisyyttäni. Juoppona mulla sitä kärsivällisyyttä ei koskaan ollut ja en mä edes tiennyt mitä se tarkoittaa. Mä olen luvannut itselleni olla läsnä. Kuunnella silloin kun mua tarvitaan. Kertoa elämästäni ja tiestäni raittiuteen silloin kun sitä tarvitaan.  Suurin osa mut tuntevista tietää sen asian että minä ja kärsivällisyys emme sovi samaan lauseeseen. Mulla oli aina kiire jonnekkin ja koskaan mulle ei selvinnyt se seikka että mihin ihmeeseen mulla onkaan kiire. Ei se asia ole selvinnyt vieläkään.

Mä yritän elää sen tyyneysrukouksen mukaisesti.
Ainakin se on tähän asti toiminut. Mun on ollut paljon helpompi olla ja elää kun tyynesti hyväksyn asiat joita en voi muuttaa ja rohkeasti koitan muuttaa mitä voin. Monikin asia on sellainen että mä en voi niihin vaikuttaa. Joten ne on vaan hyväksyttävä ja jatkettava elämää. Vie se sitten minne tahansa se elämän tie. Sitä mä en tiedä eikä tiedä kukaan muukaan. Mutta sen mä tiedän että tulevisuus on auki ja mahdollisuuksia täynnä.

Ne omat mahdollisuudet vain pitää tonkia ja kaivaa esille sieltä omasta sielusta ja omasta itsestään. Miettiä mistä minä pidän. Mitä mä haluan tehdä. Mä voin piirtää jos siltä tuntuu vaikkei mulla piirrustuslahjoja olekaan. Mä voin laulaa sieluni kyllyydestä päin honkia vaikkei mulla lauluääntä kunnollista olekaan. Kaikki on kiinni musta itsestäni.

Ystävällisyydellä ja hymyilemällä mä saan ehkä kanssaihmisetkin hymyilemään.

Helvetin pakko-oire helvetti

Siis se elämä niiden pakko-oireiden kanssa.

Se on yhtä helvettiä.

Mulla on lääkitys siihen mutta siis ei ne lääkkeetkään niitä oireita täysin poista

Mä kun olen äärimmäisen pakko-oireinen. Se näkyy kaikessa yhä.

Kirjojen pitää olla tietyllä tavalla ja lehtien myös.

Mun työpöytäni/tietokonepöytäni on ehkä ulkopuolisten silmin helvetillinen kaaos mutta mun päässä se on justiinsa niin kuin pitääkin.  Mä tiedän mitä siinä on ja pitää olla. Ja auta armias jos joku ystävällinen ihminen menee yli-innokkaana sitä mun järjestystäni selvittämään mielestään oikeaan ja siistiin järjestykseen. Mä pimahdan täydellisesti.

Mun päässä kaiken kun pitää olla justiinsa niinkuin mä itse haluan. Ja siinä järjestyksessä että mulla on hyvä olla ja mun mieli ja kroppa on tasapainossa ja mulla on tasapainoinen olo. Se ei auta yhtään vaikka toinen sanoo mitä ja miten hänen mielestään pitäisi olla.  Karvinen tähän mun pakko-oireisuuteen on jo tottunut.

Tänään meinasi pasmat mennä sekaisin täydellisesti. 

Mä kun olin hyvissä ajoin sopinut menemisen neljäksi meidän Vaasan Oikeahetken tiloihin. Mulla oli vetovastuu tämän illan ringistä. No mun pitikin mennä osan matkasta kepeillä kun mun vakiokuski ei ehtinytkään mua viedä ja hetkeksi tuntui siltä että mä en mitenkään selviä siitä kammottavasta tunteesta että ne asiat nyt ei menneetkään niinkuin mä olin niiden kuvitellut menevän ja miten mä olin ajatellut.

Mä siis osaan jo kävellä kepeillä mutta mä pelkään sitä. Mä pelkään kaatumista ja liian usein turvaudun tuohon pyörätuoliin. Mä tiedän sen mutta kun mua pelottaa. Nyt ei pelko autanut kun mä olin lupautunut vetäjäksi niin siitä ei voinut kieltäytyäkään enää. Ja mä en katso sitä pakoksi tai velvollisuudeksi. Mulle se ringin vetäminen on suuri kunniatehtävä ja mä teen sen mielelläni. Se on tehtävä mistä mä en koskaan kieltäydy. En nyt enkä tulevaisuudessa.

Nytkin tuo reissu meni ihan hyvin ja mun pelot osoittautuivat täysin typeriksi.

Mutta hyvähän se näin jälkikäteen on mun itseni viisastella ja tuntea itseni todella typeräksi kun mä silleen pimahdin täydellisesti päivällä. Se OCD tekee mulle sitä ja se aiheuttaa sitä että mä en luota itseeni ja kykyihini selvitä.

Mutta nyt on hyvä mennä hyvillä mielin nukkumaan.

Toivottavasti olisi rauhaisa yö edessä.

Mukavia unia kiitosta vaan.

Hyvää yötä kaikille.

Mitä sulle kuuluu?

Hei kaikille 

Mitä sulle kuuluu?

Kuinka yksinkertainen lause ja vain 3 pientä ja helppoa sanaa.

Sanoja jotka merkitsevät paljon. Ne voivat toiselle merkitä koko elämää. Ne voivat pelastaa paljon.

Se että kysyy toiselta mitä sulle kuuluu ja kuuntelee kanssa mitä sillä toisella on sanottavana. Meitä yksinäisiä sieluja on paljon. Ja usein tuntuu siltä että kukaan ei välitä. Kukaan ei haluakaan välittää. Ihmiset ovat turhan kiireisiä välittääkseen ja kuunnellakseen. Sitten saa lehtien palstoilta lukea ikävää tarinaa itsemurhista ja niistä tilastoista. 

Montakohan kertaa mä olen itkenyt yksinäisyyttäni ja sitä että kukaan ei välitä. Kukaan ei halua välittää. Ja tarttunut siihen ainoaan ystävään joka mulla oli. Se viinapullo. Nyttemmin mä tiedän että se viina ei ole koskaan ollut mun ystäväni. Se on lasiseen kuoreen piiloutunut perkele joka vei kaiken....ystävät, terveyden, rahat ja meinasi mennä vielä se henkikin.

En mä ole nykyisin sen parempi ystävä ja ihminen kuin ennenkään. Harvemmin tulee keneltäkään kysyttyä että hei, mitäs sulle kuuluu? Ihan oikeasti. Mutta jospas mä aloitan uuden elämän. Sen että  näytän että mä oikeasti välitän. Kysyn useammin että mitä sulle kuuluu juuri nyt.

Alkoholi on sellainen asia että se vie loppujen lopuksi kaiken. 

Ei sen varaan voi mitään rakentaa.

Mä aina ennen uskoin että se alkoholi auttaa. Mun ei tarvitse miettiä eikä tuntea mitään. Ei niitä huonoja asioita eikä kyllä niitä hyviäkään. Kaikkeen vaivaan oli valmis ratkaisu. Se viina. Koko elämä perustui siihen seuraavaan ryyppyyn. Mä suunnittelin elämäni sen viinan varaan. Ja nyt kun esirippu on revennyt  ja näytös on ohi  on aika nähdä sen koko ajatusmaailman surkeus ja mahdottomuus. On aika kantaa itsestään vastuu. On aika auttaa muita kanssa ihmisiä.

Mä olen miettinyt kuinka mä voin osaltani auttaa kanssa ongelmaisiani. Tämä blogi on mun tapani kertoa omasta elämästäni niin rehellisesti kuin vaan pystyn. Jakaa ne oikeat ja omat tunteeni tässä taistelussa alkoholismia vastaan. Siitä selvitytymistä ja kertoa kuinka mä hoidan itseäni. Kertoa niistä ajatuksista ja tunteista joita tämän matkani varrella näen, koen ja tunnen.

Mä en koskana tule alkoholismista parantumaan. Se on jossakin koteloituna tuolla syvällä mun sisuksissani mutta hoitamalla itseäni, rakastamalla itseäni ja välittämällä itsestäni tämän alkoholismin kanssa voi elää täysin nautittavaa elämää.

Tämä elämä on tässä ja nyt.

Ja mä rakastan tätä elämää tämmöisenä kuin se on.

Ilman alkoholia.

Ei sen elämän pidäkkään olla helppoa. Sen elämän kuuluu sattua, sen kuuluu tuntua hyvältä, sen kuuluu naurattaa, sen kuuluu itkettää. Siihen kuuluu kaikki ne elämän värit ja tunteet. Kaikki aikanaan. Kaikki omalla painollaan. Se kaikki meidän kuuluu käydä lävitse.

Ilman viinaa.

Raittiina.

Osuvia oivalluksia

Siis olen miettinyt miettimistäni että miten mä voisin muuttaa koko maailman.

Ehkäpä se asia ei niin monimutkainen olekaan. Mun ei tarvitse muuttaa koko maailmaa. Se riittänee että mä muutan itseni ja oman ajattelutapani.

Alkoholistina mä ajattelin että ei mussa mitään vikaa ole vaan se vika on kaikissa muissa ihmisissä. Miksi mun pitäisi muuttua. Muuttukoon muut. Ei käynyt koskaan sitten mielessänikään että maailma odottaa mun muuttumista. Tai että mun pitäisi muuttua. Ketä se nyt pikku ryyppy silloin tällöin haittaa. Se ryyppy kun ei pikkuinen ollut koskaan. Tai jos olikin joskus niin ei se pienoinen ryyppy ollut riittänyt pitkään aikaan. Mä join niin kauan kun oli pisarakin jäljellä.

Sama juttu on useiden muidenkin juttujen kanssa. Mulla on parempi olla kun mun ei tarvitse tapella koko maailmaa vastaan. Juttu on niinkin yksinkertainen että mä voin itse muuttua ja muuttaa ajattelutapaani.

Se oivallus että mun on turha yrittää tapella esim. niitä sossun tätejä vastaan. Ensinnäkin suurin niistä jotka tolle alalle ajautuvat ja hakeutuvat ovat mitä luultavimmin itsekeskeisiä narsisteja. Että mä en todellakaan voi heidän ajatusmaailmaansa ja päänsä sisältöä muuttaa. Mä voin itse muuttua. Olemalla yltiö ystävällinen heitä kohtaan voin paremmin pläsäyttää kuvitteellisella nuijalla päin pläsiä. Hymyillä kun kiukuttaa ja nauraa kun itsettää. Mun ei saa antaa niille sitä tyydytystä enää että mä raivostuisin. Mä kun en voi niille asioille mitään.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin."

Perjantai-iltana löi mielen aika matalalle. Päihderingissä istuessani sain kuulla kahden toverin langenneen. Se vetää aina mielen matalaksi. Mä kun en voi käsittää sitä retkahtamista. Alkuun mä pelkäsin aivan kamalasti sitä retkahtamista mutta nykyään se mun alkoholismini on siinä vaiheessa että se on koteloituna tuolla mun sisälläni. Hoitamalla itseäni se myös pysyy siellä syvällä sisuksissani koteloituna. Mulla ei ole varaa sitä vapaaksi päästää. Tää on mun viimeinen mahdollisuuteni ja se halu onnistua palaa mun sielussani todella voimakkaana. Se tuo alkuaikojen raitistumisen tunne oli lähes uskonnollinen tapahtuma. Mut täytti sellainen riemu ja onnen tunne että musta tuntu että mä haluan raitistaa koko maailman. Mutta äkkiä sitten ymmärsin että mä en pysty siihen. Mä en voi raitistaa ketään muuta kun itseni. Mä en voi olla vastuussa enkä voi hoitaa ketään muuta kuin itseäni. Siinä on työnsarkaa mulle ihan riittämiin.

Se toverin, kanssa rinkiläisen lankeaminen surettaa. Mä en käsitä niitä syitä jotka siihen johtavat. Sellainen teko on aina tietoinen valinta. Ei kukaan vahingossa lankea. Että hupsista keikkaa kun narahti pullo ihan itsestään auki. Ei sellaista tapahdu. Se hetki , se lankeamisen hetki. On ollut alitajunnassa valmisteilla jo hyvän aikaa. Miksi ihmeessä se ihminen päätyy siihen ratkaisuun että kierauttaa sen pullon auki mieluummin kuin käyttää niitä kaikkia mahdollisuuksia ja työkaluja jotka meille on annettu kuntoutuksessa. Mua koskettaa, satuttaa ja järkyttää jokaisen toverin lankeaminen. Mä olen sitä mieltä että jokainen on ansainnut uuden mahdollisuuden mutta uutta mahdollisuutta sen jälkeen ei ole eikä tule. Sen jälkeen mun on pakko tuumata niinkuin eräs terapeutti yhdelle langenneelle tuumasi että hänellä ei ole mitään muuta neuvoa antaa kuin että mene ja juo niin saatanasti että löydät sen pohjan. Tuolloin en tuota asiaa ymmärtänyt, mutta nyt hiukkasen viisaampana ja 1 vuotis syntymäpäivieni  kynnyksellä ymmärrän että se lankeava ihminen ei ole tarpeeksi syvällä vielä käynty. Se pohja ei ole vielä löytynyt. Mä olen oman pohjani löytänyt. Mä olen siinä paskassa rypenyt. Ja mä en takaisin sinne paskaan halua palata.

Mä rukoilen voimia jokaiselle kohtalotoverille joka taistelee samojen tunteiden kanssa. Se tämä elämä muuttuu helpommaksi elää ajan kanssa. Ja se alkoholi väistyy mielestä pyörimästä. Tulee vielä hetki kun se viina ei pyöri enää mielessä eikä pyöritä sun arkea. Se aika tulee että se alkoholismi pysyy koteloituna jossakin tuolla sisuksissa. Mutta vain ja ainoastaan kovalla työllä. Ja itsensä hoitamisella. Se on niin tärkeää että sitä itsensä hoitamista ei saa unohtaa hetkeksikään.

Sillä alkoholismi on erittäin vakava tauti joka hoitamattomana johtaa kuolemaan.

Mä olen siellä reunalla käynyt.

Takaisin mä en halua palata.

Mä olen löytänyt onnen elämääni ja uskallan jälleen kohdata sen oikean minäni joka oli kadoksissa sen 30 vuotta. Mä rakastan jälleen itseäni ja hyväksyn itseni pysyvästi sairaana alkoholistina. Mutta tänä päivänä se mun tautini uinuu piilevänä jossakin mun sisuksissani ja mä en aio sitä vapaaksi päästää. Se tie ei johda muualle kun tuhoon. Mä menettäisin liikaa. Mä menettäisin kaiken.

Näin on hyvä elää.

Vapaana, onnellisena ja raittiina.

Elämä edessä

Pitkälle on tultu. Mulla on kohta edessä 1-vuotis synttärit. Eli reilu 3 viikon päästä mulla tulee vuosi raittiutta täyteen. Jokseenkin sekavat ajatukset ja fiilikset. Siis se että mä olen ottamassa aika suurta askelta elämässäni. Se että mä olen tän ikäinen akka. Juopotellut ja juhlinut viimeiset 30 vuotta. Koskaan mun ei ole tarttenut kantaa huolta kenestäkään. Ei edes itsestäni ja nyt mä olen piakkoin sen edessä että mun pitää ottaa vastuu elämästäni ihan itse. Kukaan muu sitä ei voi mun puolestani tehdä. Ei enää. Ei tällä kertaa. Toki erilaista tällä kertaa on se että enää mä en ole yksin. Mulla on tukiverkko. Ja se miten mä loppuelämäni elän on täysin kiinni musta itsestäni. Mulla ei ole enää pakotetta käydä siellä perjantain päihderingissä mutta tokihan se suotavaa on. Ja niin mä ainon sen ottaa säännölliseksi tavakseni. Sillä ei tämä raittius ole millään muotoa tullut helposti eikä se noin vaan säily kuin sormia napsauttamalla. Tämän taudin kanssa oppii elämään mutta sen kuten minkä muun tahansa taudin kanssa pitää tehdä töitä. Sitä tautia pitää hoitaa jotta se pysyykin poissa. Miten sitä onkaan muuttunut. Niitä alkuaikojen pakottavia kuntoutuskertoja kun kävin ja pikkasen ihmetellen kuunteli niitä "palopuheita" ja "saarnoja" että mitä ihmettä ne nyt oikeen keuhkoaa. Enää ne käynnit eivät ole pakollisia. Eivät ne ole olleet enää pitkään aikaan. Ei mua sinne kukaan ole pakottanut. Vaan mut ajoi sinne se suuri tarve raitistua. Ja se tietoisuus siitä että tää saatanan tauti perkele tappaa mut jos en mä hoida itseäni. Jos en mä lopeta juomista. Ja mulle on annettu kaikki se tuki mikä on mahdollista antaa. Mulle on annettu kaikki ne työkalut käytettäväkseni että mulla on mahdollisuus onnistua. Ja mä helvetti aion onnistua. Nykyään ne viisaampien puheet eivät tunnu enää keuhkoamiselta vaan he tietävät mistä puhuvat. Ja mä imen sitä tietoa itseeni nykyisin aivan toisella tavalla. Ne sanat. NE kovatkin sanat tarkoittavat hyvää ja ovat rakkaudella sanottu. Mun hyväkseni. Ne on tarkoitettu auttamaan mua nyt ja tulevaisuudessa. Mun on turha enää itkeä sitä menetettyä elämää. Niitä menetettyjä viinanhuuruisia vuosia. Mulla on vielä mahtavasti aikaa rakentaa parempi tulevaisuus. Sellainen jota on onnellista elää yhdessä Karvisen kanssa. Mun on turha elää menneisyyttä ja miettiä miksi Jake toimi niinkuin toimi. Miksi se teki niin mua kohtaan kuin teki. Menemättä sen kummemmin asioihin niin tämä jääköön sinne menneisyyteen. Se mitä entisessä elämässä tapahtui jääköön sinne entiseen elämään. Jääköön ne mun ja Jaken välisiksi asioiksi. Mutta jos hän sattuu joskus tätä lukemaan niin haluan kertoa että olen antanut anteeksi kaikki ne vuodet ja kaikki ne teot jotka osaltaan ajoivat mut juomaan. Ehkä me joskus olemme tarpeeksi aikuisia selvittämään välimme. Minulle se sopii koska tahansa. Sillä paljon jäi sanomatta asioita joista ei koskaan saanut puhua. Kaikesta huolimatta mä olin itse se joka sitä viinaa kurkkuuni kaadoin mutta joku sen lumivyörynkin liikkeelle laittaa.

Kun katselette toisten elämää ulkopuolisena. Niin älkää helvetissä koskaan tehkö sitä virhettä että menette arvostelemaan tyyliin että kyllä noillakin on niin hyvä elämä. Kyllä sillä tuolla rouvalla vaan on niin hyvä mies että eikö se tajua miten hyvän miehen se on saanut. Tai toisinpäin että eikös se tuo mies perhana tajua miten hyvän naisen se on rinnalleen saanut. Kaikki ei todellakaan ole ulospäin sitä miltä se näyttää ja ne haavat voivat olla todella syvällä. Montakohan kertaa mullakin tuli entisessä elämässä mieleen että voi helvetti kun tietäisitte. Mutta kuten sanoin niin ne menneet jääköön sinne menneisyyteen.

Näin on hyvä elää.

Raittiina ja onnellisena. Ja tässä hetkessä.

Yöllä on aikaa

No niin on.
Onko tämä sitten nautittavaa vai ei.
No siitä voi olla montaa mieltä.
Nimittäin mulla on tapana nousta ylös jos alkaa liiaksi särkeä.
Kärsin kroonisesta kivusta jolle nyt ei varsinaista selitystä ole löytynyt. Lääkäritaho yrittää etsiä selitystä erinäisillekin mua vaivaaville jutuille.

Joten kun herään siihen särkyyn niin nousen suosista ylös. Sen mä olen oppinut että mä en ala sen kivun kanssa tappelemaan. Se on sellainen vastustaja että mä häviän sille. Ja kun uni ei tule niin nousen siten ylös niin että taas väsyttää tarpeeksi. Tuolloin yleensä se pahin kipukohtauskin on mennyt ohi. Jotta voi taas jatkaa hetken nukkumista ennen seuraavia kipuja.

Mä yritän tulla toimeen näiden kipujen kanssa.
Mä kirjoitin aiemmin siitä Norspanista. Mä kokeilin pienentää sitä mutta eihän siitä mitään tullut. Mä tulin niin helvetillisen kipeäksi. Mun oli pakko tehdä rauha sen norspanin ja itseni välillä. Mä en käytä sitä viihde ja huumaantumis tarkoituksiin vaan todellisen olemassaolevan kivun hoitoon.

Mun ei tarvitse kenellekkään todistella kipujani. Se asia on mun ja mua hoitavien tahojen välinen asia. Mun ei tarvitse kärsiä kivuista sanoo kuka tahansa mitä tahansa. Pitäköön mielipiteensä. Tässä on kyse kuitenkin  loppujen lopuksi mun elämästäni.

Ne nämä lisäkivut ovat ilmaantuneet viimeisen 3 kuukauden aikana ihan pikkuhiljaa. Helpompaa olisi sanoa mistä ei särje kun luetella kaikki ne paikat mistä särkee. Siis joo, itsehän mä olen näihin kipuihini syypää. Eipäs sitä voi paljoa muuta odottaa niiden 30 vuotta kestäneiden juoppopileiden jälkeen. Se vaan että kun niiden kanssa ei nähtävästikään pysty pitkällä tähtäimellä elää niin pakko niille on pystyä jotain tekemään.

Mä olen tiettyyn pisteeseen asti lääkevastainen. Esimerkiksi mä en suostu ottamaan mitään mikä sekoittaisi mun ajatuskykyni. Siis minkäänlaisia mielialalääkkeitä. Vaikka joskus kyllä kieltämättä se ajatus tuntuu houkuttelevalta että ota pilleri ja ole onnellinen loppupäivän. Illalla ota pilleri voidaksesi nukkua. Helppoa kun mikä, mutta en ainakaan mä voi elää sillä tavalla. Siinä sitten turrutetaan lääkkeillä kaikki muutkin tunteet.

Mutta tässä nyt kuitenkin on kyse mun elämästäni.
Ja se miten mä sitä elämääni elän on mun käsissäni.
Ei kenenkään muun.
Mä elän tätä elämääni parhaaksi katsomallani tavalla.
Kukaan ei voi vaatia mua elämään niiden kipujen kanssa.

Koittaisikohan sitä mennä takaisin peittoihin ja kokeilla joskos nämä kivut ovat jo hellittäneet niin että löytyisi edes yksi asento missä voi nukkua ilman että särkee joka paikkaa.
Hyvää ja kivutonta loppuyötä.
Pidetään toisistamme huolta tänäänkin.
Kl. 03.15

Lihava vai lihava vaiko lihava

Mä olen sitten juuriani myöten kyllästynyt siihen että jos mä syön suklaapatukan niin koko helvetin yhteiskunta kantaa huolta siitä että mun ei pitäisi syödä sitä patukkaa. Millä oikeudella joku on koko ajan vahtaamassa ja vaatimassa miten mun pitäisi elää.

Mä olen kulkenut läpi helvetin astellessani tätä matkaani raittiuteen. Mä olen käynyt helvetin porteilla ja palannut sieltä takaisin kertomaan että kuulkaas kaverit ei kannata sinne tähdätä. Liian kuuma ja liian paljon työtä. Se että selviää alkoholismista hengissä antaa aivan toisella tavalla perspektiiviä siihen mikä on elämässä tärkeää ja mikä ei.

Jos et ole yhteiskunnan normien mittainen niin sulla ei muka ole oikeutta olla onnellinen ja elää onnellisena. Koko helvetin yhteiskunta suree mitä laitat suuhusi ja miten paljon. Mä alan olla kurkkuani myöten täynnä sitä saakelin vahtimista.

Mä alan olla sen ikäinen ihminen että mitä helvetin väliä sillä on syönkö mä sen karkkipussin vai en. Jos mä en syö niin mulla on mahdollisuus joku päivä päästä missin mittoihin. Ja jos syön niin mulle mitä luultavimmin povataan äkkikuolemaa ja kurjaa elämää. Been there done that..... mä olen jo kerran meinannut kuolla että siinä ei nyt enää yksi tai pari karkkipussia paljon merkkaa.

Mä olen ollut lihava koko ikäni. Mulla on nää läskit olleet ympärilläni niin kauan kun muistan. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mä olen vuosien varrella laihduttanut satoja ja taas satoja kiloja. Ja ollut onneton niin lihavana kuin laihana. Lapsesta asti olen saanut kuulla olevani liian lihava. Muistan kerran lapsena piirtäneeni itsestäni kuvan. Yksi kaveri tuli siihen viereen ja kysyi että ketäs toi esittää ja kun sanoin että minua niin se sanoo että ei se voi esittää sinua. Sä olet piirtänyt itsesi aivan liian laihaksi. Sä olet paljon lihavampi. Eli mulla on lapsesta asti ollut se vääristynyt minäkuva. Siis ainakin sen kaverin mielestä. Ei se tykännyt mun vastauksestani kun sanoin että mä voin aina laihduttaa mutta sä olet ruma huomennakin.

Mä en jaksa enää olla yhteiskunnan normien mittainen. Tää elämä on liian lyhyt murehdittavaksi. Mä kun kerran olen siellä kuoleman porteilla käynyt niin mä haluan tämän loppuelämäni viettää onnellisena ja tyytyväisenä. Niin kauan kun mä täällä vielä olen. Mä haluan sen karkki pussin syödä ilman huonoa omaa tuntoa siitä mitä se tekee mun vaakani lukemille. Ja olemalla onneton ja tuntevani syyllisyyttä jokaisen karamellin kohdalla.

Mä olen päättänyt olla täydellinen juuri tälläisenä kuin olen. Mä olen jo sen ikäinen että mä olen ansainnut rauhan sydämeeni ja onnellisuuden elämääni. Jos mä en tälläisenä kelpaa ... kaikkine näine läskeineni niin olkoon. Ei mun tarvitse energiaani sellaisiin ihmisiin tuhlata.

Niin ja muuten ..... mä tiedän olevani ylipainoinen.
Luulittekos että en sitä muka tiedä.
No useimmat ilmeisesti luulevat kun katsovat oikeudekseen siitä jatkuvasti huomautella.

Ei millään pahalla.
Mutta jättäkää mut rauhaan ... mä olen onnellinen näin. Juuri tässä ja tänään.
Juuri näin.
Kaikkine mutkineen ja kumpuineen.
Kaikkine kurveineen ja nahkoineen.
Se mitä mieltä sinä olet ei liikuta mua.
Jos mun ystävyys lasketaan kiloissa niin antaa olla.
Vaihtakaa seuraavaan ystävään.
Älkää tuhlatko mun aikaani esittämällä jotain muuta ja vaatimalla jotain muuta.
Mä olen onnellinen näin

Valehteleva pää, huiputtavat aivot

Mä olen joulusta asti kärsinyt aivan hemmetinmoisesta ahdistuksesta ja masennuksesta.
Mikään ei huvita.
Koko ajan väsyttää.
Kaikenhan voi ihan helposti laittaa pimeän kauden syyksi.
Sulla on vaan kaamosmasennusta, kyllä se siitä.
Hei kuule sä vaan kuvittelet.

Montako kertaa mä olen tuonkin lauseen että sä kuvittelet kuullut. Lukuisia kertoja. Karvinen tosin tietää mun oireiston. Se kun asuu mun kanssa päivittäin. Mä olen yrittänyt hakea apua lukuisia kertoja mutta tuntuu siltä että kukaan ei ota tosissaan mua ja mun oireitani ja haluani selvittää että mikä helvetti mua vaivaa. Niinkai ... joo ... mä olen juoppo .... entinen alkoholisti että tartteeko sitä kauempaa syytä etsiä. Helppohan se on vedota siihen kaikkein helpoimpaan ratkaisuun niin kaikki pääsee helpommalla. Ja jättää mut oman onneni nojaan. Siis toisinaan tuntuu siltä että kukaan ei välitä elänkö vai kuolenko. Niin ne on vaan niitä tuntemuksia ja kyllä mä sen tiedän että musta välittäviä ihmisiä on paljon.

Siis että mä tunnistan että mussa on jotain vialla. Onko se merkki siitä että mä olenkin normaali ja mussa ei ole mitään vikaa. Vai voinko mä oikeasti tuntea että mä en ole normaali. No en mä tiedä. Kun noi lääkäritahot ei tunnu välittävän. Viimeksikin lääkäri sanoi että sulla kun on toi epäilys kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. No niin on se epäilys että ketä se haittaa ja ketä se pelottaa että saataisiin se epäilys diagnoosiksi asti. Mua se ei haittaa. Päinvastoin mun elämääni se helpottaisi huomattavasti.

Jouluun asti kolme edellistä kuukautta mä kuljin ylikierroksilla. Tein kaikenlaista. Innostuin kaikesta mahdollisesta. Tunne oli sellainen että kuin olisin vuoren huipulla. Kaikki oli niin niin mahtavaa. Kunnes sitten jouluaattona iski se helvetillinen masennus ja ahdistus ja tunne siitä että mä en vaan jaksa. Mä en jaksa itseäni. Mä en jaksa elämääni. Mä en jaksa Karvista. Mä en jaksa Joulupukkia, Mä en jaksa naapureita, Kas vain postinkantajakin ärsyttää. Ei ole sellaista asiaa etteikö se mua ärsyttäisi juuri nyt. Mä kuvittelen asiat isommaksi kuin ne onkaan ja kärpäsestä syntyy härkänen.  Asiat paisuvat kuin pullataikina.

Kaiken lisäksi ne helvetin känniunet ovat tulleet takaisin. Ei unta eikä nokosia ilman että mä olen juopottelemassa. Kaikkein kamalinta on se että ne unet vakuuttavat mulla että ei kukaan saa tietää vaikka ryyppäätkin. Ei kukaan saa tietää jos pikkasen maistelet. Vain yksi ryyppy. ota se yksi ryyppy....ota ota. Niin että mä viimein ääneen karjasin kurkun täydeltä että jumalauta nyt hiljaa....EN SITTEN VARMASTI OTA.  Joka helvetin kerta kun mulle tulee tää masennuskausi niin ne unet alkaa pyörittämään mun päätäni.

Unessa mulle yksi sun toinen vakuuttaa että on ihan OK juoda viinaa että ei se haittaa. Että kaikki on taas hyvin kun juot. Että kyllä susta voi tulla vielä se kohtuu käyttäjä. Mutta kun mä tiedän paremmin kuin mun paskat aivoni ja paska pää. Ne yrittävät mua huiputtaa. Mä en halua siihen vanhaan paskaan palata. Mä tiedän että musta ei tule ikinä kohtuukäyttäjää. Mä pysyn alkoholistina elämäni loppuun asti. Mä olen sairas eikä se siitä miksikään muutu vaikka mun aivoni ja pääni sanoisivat mitä tahansa.

Mä tiedän että tää tunne helpottaa jälleen siinä vaiheessa kun mun olotila muuttuu maniaksi. Mutta ei näin voi elää. Että taas pelkää sitten etukäteen sitä depressio vaihetta. Mun on pakko hakea apua.

Mutta yksi on varmaa ja pysyy.
Sanoo mun pääni, aivoni ja uneni mulle sitten mitä tahansa.
Ryyppyä mä en ota.
Viina mä en juo.
Mä olen kulkenut kauas siitä mistä aloitin ja jatkan tätä matkaani.
RAITTIINA.

Olen ihme

Hyvää Tammikuun 1 päivää.
Riemukasta uutta vuotta 2019.

Nyt se toivottaminen tuntuu aivan toisenlaiselta kun ennen.
Nimittäin tänään mä voin tehdä sen raittiina ja onnellisena.
Sydän täynnä odotusta uudesta vuodesta.
365 päivää täynnä uusia mahdollisuuksia. Sillä mä en aio tätä elämää elää etukäteen. Mä elän edelleenkin vain sen päivän kerrallaan.

Olen ihme sanotaan punaisen kirjan ensimmäisen päivän tekstissä.
No niinhän minä olen ihme.
On ihme että mä olen tässä tänään.
Mun pitäisi kaiken järjen mukaan olla kuollut mutta mä elän tänäänkin.
Olen onnellinen elämän pienistä asioista.
Löydän iloa joka päivä. Tai jos en löydä niin ainakin yritän löytää.
Se tyytyväisyyskään ei ole itsestään selvä asia. Mulla tulee niitä ahdistus päiviä jolloin tekisi aamulla mieli jäädä sänkyyn makaamaan, vetää peitto huolien ja murheiden ylitse ja nukkua seuraavaan kesään. Aivan kuin karhu omassa pesässään nukkuu talviunta.

Mutta mä en enää pakene elämää. Koska mä tiedän mihin se johtaa. Pienestä purosta kasvaa valtava virta ja viimein joki. Niin niistä pienistä ongelmistakin kasvaa iso ongelma jos niihin ei tartu heti tuoreeltaan. Eli ei muuta kun rohkeasti ongelmia päin. Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa ja rohkeuttaa muuttaa ne jotka voin.

Mulla on aina ollut paha tapa kasata koko maailman murheet päälleni ja pyöritellä niitä niin kauan kunnes mua tukahduttaa ja meinaan tukehtuavsiihen itse hankittuun pahaan oloon.

Vain minä voin elää tätä elämääni parhain päin.
Sillä tänään mä en ole yksin.
Uskon ihmeisiin koska itsekin olen yksi sellainen.