Mikään ei huvita.
Koko ajan väsyttää.
Kaikenhan voi ihan helposti laittaa pimeän kauden syyksi.
Sulla on vaan kaamosmasennusta, kyllä se siitä.
Hei kuule sä vaan kuvittelet.
Montako kertaa mä olen tuonkin lauseen että sä kuvittelet kuullut. Lukuisia kertoja. Karvinen tosin tietää mun oireiston. Se kun asuu mun kanssa päivittäin. Mä olen yrittänyt hakea apua lukuisia kertoja mutta tuntuu siltä että kukaan ei ota tosissaan mua ja mun oireitani ja haluani selvittää että mikä helvetti mua vaivaa. Niinkai ... joo ... mä olen juoppo .... entinen alkoholisti että tartteeko sitä kauempaa syytä etsiä. Helppohan se on vedota siihen kaikkein helpoimpaan ratkaisuun niin kaikki pääsee helpommalla. Ja jättää mut oman onneni nojaan. Siis toisinaan tuntuu siltä että kukaan ei välitä elänkö vai kuolenko. Niin ne on vaan niitä tuntemuksia ja kyllä mä sen tiedän että musta välittäviä ihmisiä on paljon.
Siis että mä tunnistan että mussa on jotain vialla. Onko se merkki siitä että mä olenkin normaali ja mussa ei ole mitään vikaa. Vai voinko mä oikeasti tuntea että mä en ole normaali. No en mä tiedä. Kun noi lääkäritahot ei tunnu välittävän. Viimeksikin lääkäri sanoi että sulla kun on toi epäilys kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. No niin on se epäilys että ketä se haittaa ja ketä se pelottaa että saataisiin se epäilys diagnoosiksi asti. Mua se ei haittaa. Päinvastoin mun elämääni se helpottaisi huomattavasti.
Jouluun asti kolme edellistä kuukautta mä kuljin ylikierroksilla. Tein kaikenlaista. Innostuin kaikesta mahdollisesta. Tunne oli sellainen että kuin olisin vuoren huipulla. Kaikki oli niin niin mahtavaa. Kunnes sitten jouluaattona iski se helvetillinen masennus ja ahdistus ja tunne siitä että mä en vaan jaksa. Mä en jaksa itseäni. Mä en jaksa elämääni. Mä en jaksa Karvista. Mä en jaksa Joulupukkia, Mä en jaksa naapureita, Kas vain postinkantajakin ärsyttää. Ei ole sellaista asiaa etteikö se mua ärsyttäisi juuri nyt. Mä kuvittelen asiat isommaksi kuin ne onkaan ja kärpäsestä syntyy härkänen. Asiat paisuvat kuin pullataikina.
Kaiken lisäksi ne helvetin känniunet ovat tulleet takaisin. Ei unta eikä nokosia ilman että mä olen juopottelemassa. Kaikkein kamalinta on se että ne unet vakuuttavat mulla että ei kukaan saa tietää vaikka ryyppäätkin. Ei kukaan saa tietää jos pikkasen maistelet. Vain yksi ryyppy. ota se yksi ryyppy....ota ota. Niin että mä viimein ääneen karjasin kurkun täydeltä että jumalauta nyt hiljaa....EN SITTEN VARMASTI OTA. Joka helvetin kerta kun mulle tulee tää masennuskausi niin ne unet alkaa pyörittämään mun päätäni.
Unessa mulle yksi sun toinen vakuuttaa että on ihan OK juoda viinaa että ei se haittaa. Että kaikki on taas hyvin kun juot. Että kyllä susta voi tulla vielä se kohtuu käyttäjä. Mutta kun mä tiedän paremmin kuin mun paskat aivoni ja paska pää. Ne yrittävät mua huiputtaa. Mä en halua siihen vanhaan paskaan palata. Mä tiedän että musta ei tule ikinä kohtuukäyttäjää. Mä pysyn alkoholistina elämäni loppuun asti. Mä olen sairas eikä se siitä miksikään muutu vaikka mun aivoni ja pääni sanoisivat mitä tahansa.
Mä tiedän että tää tunne helpottaa jälleen siinä vaiheessa kun mun olotila muuttuu maniaksi. Mutta ei näin voi elää. Että taas pelkää sitten etukäteen sitä depressio vaihetta. Mun on pakko hakea apua.
Mutta yksi on varmaa ja pysyy.
Sanoo mun pääni, aivoni ja uneni mulle sitten mitä tahansa.
Ryyppyä mä en ota.
Viina mä en juo.
Mä olen kulkenut kauas siitä mistä aloitin ja jatkan tätä matkaani.
RAITTIINA.
