Kauna ei kauas kanna



Heippa kaikki ihanat kanssakulkijani ja mukavaa maanantaita ja ihanaa viikonalkua. Olin eilen taas Oikeahetkessä vertaistukiringissä. Oli niin ihanaa nähdä kaikki vanhat tutut ja ne uudetkin tutut. Ja ennekaikkea oli ihanaa nähdä se ystävä josta se välirikko tuli sillon kolmisen viikkoa sitten. Ei sille ollutkaan kasvanut pirunsarvia päähän vaikka mä olin niin niin varma asiasta. Ja mä olin kasvattanut sydämessäni niin suuren peikon että se alkoi tukahduttamaan mun sieluani. Se kaunan kantaminen vei hirveästi mun energiani. Se turhautti ja ahdisti mua ja taatusti aiheutti melkoisen stressipiikin sillä mun seborrea joka ilmenee toisinaan stressin yhteydessä puhkesi oikeaan kulmakarvaan aika ikävästi ja mä en mitenkään keksinyt syytä että miksi kun se raitistumisen myötä on ollut niin pitkään poissa. Siis voi vitsi mikä oivallus. Se kaunan kantaminen ei tee hyvää sielulle eikä sydämelle. Miksi mun pitäisi olla jästipää tässä elämässä kun mä oli tupla "asshole" edellisessä elämässä.


Mitä sitten vaikka se kaunis delfiini kertoili mun asioita. Jotenkin se mun kauna sydämessä ja sielussani sumensi mun arvostelukykyni. Kumpa vaan mä voisin ottaa kaiken takaisin ja voisin halata ja sanoa että anna anteeksi. Mitä sitten vaikka mä tunsin itseni syyttömäksi. Sen kaunan kanssa eläminen ei todellakaan ole hauskaa ja yksi läheinen vertaistukihenkilö sanoikin että alkoholistille se kaunan kanstaminen on erittäin vaarallista että se helposti laukaisee juomishimot.


Mutta mä en saa tehtyä tekemättömäksi enkä mä saa sanottua sanomattomaksi. Mä en voi mitään muuta kun olla aidosti pahoillani ja katua tekemääni ja sanomaani ja jatkaa elämää. Unohtaa koko episodi ja elää ja antaa elää.


Mä olen aina ollut säikky ja arka. Ja melkoinen jästipää. Mä olen ollut sitä jo lapsena. Mulla oli tapana sanoa heti pienestä pitäen että "tatu itte" eli halusin itse tehdä kaiken. Puskea päätä myöden itseni suohon jos siltä tuntui. Ja mä olen oppinut olemaan varuillani ihmisten suhteen. Olen niin monta kertaa joutunut pettymään ihmisiin että elämä on opettanut varovaiseksi mutta musta tuntuu että mä olen tämän raitistumisprosessin myötä kasvanut ihmisenä. Kasvanut niin että mun on pakko riisua sitä muuria jonka mä olen ympärilleni rakentanut sillä ne muurit saivat mut osittain juomaan.

Voi elämä mikä oivallusten aamu.
Mulla on taas niin hyvä olla kun tajusin miten pahasti se kauna oli mun arvostelukykyni sumentanut. Miten pahasti mä olin vinksallaan. Miten mä ihan tietoisesti halusin saada toisen kärsimään ja itkemään. Miten kovasti mä halusin saada kostettua kaiken sen kuvitteeellisen paskan mitä mulle oli tehty. Minä kun en edes ole varma enää mitä tapahtui ja miksi. Mutta sillä ei enää ole väliä koska mä olen noussut sen ylitse ja tajunnut katsoa erittäin tarkasti sinne peiliin ja hetkeen mä en todellakaan pitänyt siitä mitä mä sieltä näin.
Elä ja anna elää
Unohda kauna ja katkeruus
Rakasta elämää
Kohtele ihmisiä niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan
Anna niiden kokemiesi vääryyksien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos
Ole hellä iteäsi ja muita kohtaan 
Ja ennen kaikkea
ANNA ANTEEKSI

Hyväksyntää etsimässä


Mulla on ollut aina huono itsetunto. Mä en ole koskaan oikeastaan luottanut itseeni, pitänyt itsestäni enkä liioin arvostanut itseäni. Jotenkin mulla on sellainen tunne että minä vastaan koko muu maailma. Toki tämä on ajanut mut sietämään sen ainoan asian minkä mä osasin kunnolla eli juomaan viinaa. Alkoholistilla on aina omat syynsä juoda. Jokaisella omansa ja erilaisensa ja aina ne kuulostavat aina yhtä uskomattomilta mutta tosia ne ovat siellä alkoholistin päässä. Niin myös mun päässäni.

Jotenkin musta olisi tuntunut paremmalta jos joku olisi joskus kehunut että oletpas sä hyvä. Siis edes jossakin hyvä. Miksi yrittää yhtään mitään jos kukaan ei koskaan kehu. Kyllä meistä jokainen on ansainnut joskus sitä hyväksyntää ja kehumista. Mua ei tietenkään tarvitse kehua juomisesta. Mä osasin sen itseni kehumisen kyllä aivan riittävän hyvin. Niin hyvin että se itsekehu kyllä jo haisi jos ei muuten niin ainakin niinä viikkoina kun ei huvittanut vaivautua pesulle. Ei viitsinyt ei jaksanut ja ei se mua haitannut. Ei mulla oikein tuo hajuaistikaan toiminut tai sitten mun nenäni oli jo turtunut siihen omaan paskanhajuuni. Hyvinhän se peittyi kun suhautteli hajuvettä sinne ja tänne ja deodoranttia tänne ja sinne. Nykyään kun joku tuoksuu liikaa deodorantille tai hajuvesille mulla väistämättä nousee pieni hymy huulille ja mieleen nousee se että mitähän tuokin yrittää tuolla hajuvesien lonttaamisella oikein piilottaa.


Entisessä liitossa oli ihan tyypillistä että tein mä mitä tahansa niin mun olisi pitänyt tehdä sekin paremmin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. En kotitöissä enkä edes sängyssä. Exmieheni mielestä tuntui kun olisi tynnyrin päällä maannut. En mä voi kun mulla on sun takiasi niin suuret suorituspaineet. En mä voi kun .... En mä voi sitä ... en mä voi tätä .... Olisinpas vaan tiennyt tuolloin että syy oli ehkä kuitenkin suurimmaksi osaksi siinä että se vehje oli vaan niin helvetillisen lyhyt ja esinahkaakin riitti enemmän kuin itse vehkeen pituus oli. No missäs mä niitä miesten vehkehiä olisin nähnyt että millaiset ne oikesti ovat kun menin yhteen ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja sitä yhteiselämää kestikin sitten 21 vuotta. Ja osansa antoi se möhömaha jonka se omisti. Mutta tokihan sitä omaa itsetuntoaan voi aina näppärästi kohottaa moittimalla toista ja sysäämällä kaikki syyt sen toisen niskoille. Kaiken senkin mistä ei koskaan saa puhua. No ehkä mä puhun suuni puhtaaksi jahka mä oikein tämän tosiasioiden putken saan auki. Sillä mikään ei ole niin saakelin surkean kamalaa kun joutua niitä omia vuosikymmeniä kestäneitä painajaisia salailla vielä vaikka ollaan erottukkin exän kanssa 13 vuotta sitten. Mä nimittäin olen alkanut ymmärtää sen että sen häpeä ei ollut koskaan mun häpeäni. Täytyy kuitenkin myöntää että oli meillä siinä 21 vuoden aikana niitä hyviäkin hetkiä. Ja siis oliko. Tokihan mä olen miettinyt miettimistä päästyäni että oliko nekin onnelliset ja hyvät hetket vain peiteltyjä valeita ja sumuveroa koska mä en vaan nähnyt tarpeeksi hyvin niiden vaaleanpunaisten lasien läpi ja uskoin aina hyvää kaikista ihmisitä. Mä uskon yhä hyvää ihmisistä ja ehkä mä siksi olen turhankin lapsellinen ja ehkä mun ystävällisyyttäni sen vuoksi on helppo käyttää hyväksi. Ehkä mä sen takia petyn joka kerta ihmisiin kun huomaan niiden olevan useinkin pelkkää tyhjää sisältä.

No ehkäpä tässä tuli valitusta yhden lauantaipäivän osalle.
Elämä on kuitenkin aika hauskaa nykyään kun ei tarvitse käyttää aikaansa viinalla läträilyyn.

Oman elämäni sivuroolissa?




Olen miettinyt kyseistä asiaa siitä asti kun rakas ystävättäreni jonka kanssa olemme jakaneet ilot ja surut jo vuosia ja vuosia kertoi tuntevansa kuin hän olisi oman elämänsä sivuroolissa. Aika ei riitä itselle ollenkaan vaan on koko ajan täytettävä jonkun toisen toiveet ja saappaat. Heti kun istahtaa aloilleen niin ne vaatimukset alkavat ulkoiselta taholta.

Mulla on vähän samanlaiset fiilikset. Siis mun kohdalla ei toki että mulla olisi liikaa tekemistä toisten ihmisten taholta. Ei vaan musta tuntuu siltä että mulla ei ole koskaan ollut aikaa puhua tarpeksi ja siten että joku olisi oikeasti kuunnellut. No joo, tämä ei koske rakasta ystävääni. Hänellä on melkein aina aikaa.... siis silloin kun hän ei juoksentele tekemässä muiden ihmisten hänelle asettamia hommia.

Mulla on ollut aina sellainen olo että sanon mä mitä tahansa niin mä olen aina muiden mielestä väärässä. Kuinka mä voin olla väärässä sanoessani miltä musta tuntuu ja kertoessani asioista oman mielipiteeni. Ihan kun mun pitäisi pyytää hyväksyntä toisten taholta siitä että saanko mä elää ja hengittää. Ja se lyttyyn painettu tunne.  Se että joku toinen sanelee mikä mun elämässäni on oikein ja mikä väärin ja miten mun pitää tätä elämääni elää. Se miten mä elämääni elän ei tietenkään riitä. Ja sitten kun sanot toiselle suorat sanat siitä toisen elämästä käykin niin että oletkin suuri syntisäkki hakeaksesi oikeutta itsemääräämiseen. Siis siihen perusoikeuteen että tää on mun elämää ja mä elän sitä nyt näin. Ja se että mä elän sitä näin on mun tapani selviytyä. Mun tapani olla onnellinen. Se etten mä tanssikkaan kaverin pillin mukaan ei tee siitä mun elämästä väärää. Ja kun se toinen ei suostu näkemään eikä katsomaan sinne peiliin että mitä siellä näkyy. Enkai mä siinä tapauksessa voi muuta kun nostaa kädet pystyyn ja sanoa että terve menoa sinne minne olet menossa. 

Vaikka sanotaan niin että on hyvä elää tässä hetkessä niin olisi todella mielenkiintoista nähdä esimerkiksi viiden vuoden päähän ja nähdä missä me olemme silloin. Koska sillä asenteella joka sillä ihmisellä on ei kyllä kauaa raittiina olla eikä olla mitään muutakaan. Se ettei suostu kuuntelemaan ketään muuta kuin vaan sitä oman sisimpänsä kieroutunutta ääntä ei johda mihinkään hyvään. Mutta mulle sille ei oikeastaan ole väliä. Mä pyyhein tuon ihmisen elämästäni sillä sekunnilla kun mä tajusin hänen pettäneen mun luottamukseni erittäin pahasti. Mulla on ihan täydellisen hyvä olo. Olen onnellinen ja ahdistus on haihtunut kun ei mun tekemisiä ole kukaan kyttäämässä ja ei mua ole kukaan moittimassa missä asiassa mä nyt teen väärin. Mä elän omaa elämääni. Ja niin elää jokainen toipuva alkoholisti. Ja mä ajattelen hyvin pitkälle itseäni jo raitistuneeksi alkoholistiksi. Sillä se viina ei pyöritä mun elämääni enää. Ja se että mä puhun siitä alkoholista on mun tapani selvitä. 

Miksi mun pitäisi olla mainitsematta sitä sanaa ihan kuin jossakin tosielämän Harry Potterissa että jos mä sanon sen sanan mitä ei saa sanoa niin mä retkahdan välittömästi. VIINA .... V I I I I I I I N A ... ALKOHOLI ....A L K O H O L I ... no niin siinä se tuli mä kirjoitin sen ja sanoin eikä mistään tullut suurtaa kouraa eikä pahaa perkelettä joka väkisin kaataisi mun kurkkuuni viinaa. Mun ei ruvennut tekemään mieli viinaa. Eli siinä se... tämä on mun elämääni ja mun tapani elää ja toimia ja selvitä ja onhan se hittolainen jos mun pitäisi sitä pyydellä anteeksi. Mä en omaa elämääni ja omaa tapaani elää elämääni keneltäkään pyydä anteeksi. 

Mä olen avosydäminen, lämminsydäminen ja hyväsydäminen  nainen ja olen monesti aivan ihmeissäni löytäessäni itsestäni sellaisia tunteita joita en tiennyt mussa olevankaan. Eli mä olen parantumisen tiellä. Ja tokihan mä tiedän että mä en tästä sairaudestani parane koskaan mutta olen hyvin saanut koteloitua tämän syvälle sieluni vankilaan. Siellä se saa pysyäkkin. 
Mä olen onnellinen näin.
Istuessani tässä juuri näin ... katsellen ikkunasta ulos pimenevään iltaan ja sieluni hymyillessä. 
Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika vinkeän jänskää ja aika elettävän arvoista.

Mun elämäni - mun tonttini - mun sääntöni!



Mä olen niin pettynyt.
Mä olen pettynyt itseeni ja tähän kroppaani kun mä joudun näihin uusiin mulle outoihin tilanteisiin ja mä en tiedä kuinka niissä toimia. Jos mä toimin jonkun mielestä väärin niin mua osoittaa sitten se syyttäjän vasara kun mä olen omasta mielestäni toiminut ainoalla oikealla tavalla jonka mä voin mahdolliseksi tässä uudessa raittiissa elämässä tietää tai kuvittelen tietäväni miten toimia.

Nimittäin viimeviikonloppuinen välirikko siitä ystävästä jonka mä luulin olevan ystävä on painanut mieltäni. Ei silti että mä sen ihmisen perään itkisin koska se toimi mua kohtaan todella vastenmielisesti ja petti mun luottamukseni täysin.

Entisen elämän Satu. Se alkoholisti juoppo oli niin vainoharhainen että se ei päästänyt ketään elämäänsä. Se ei luottanut keneenkään ja vain harva ihminen pääsi näkemään sinne todellisen Satun sieluun ja sydämeen. Elämä oli opettanut varovaiseksi ja mä en halunnut kenenkään tietävän että mulla oli alkoholiongelma.

Se nykyinen Satu yrittää toimia toisin. Se tämä uusi Satu opettelee tätä uutta elämää ja on päästänyt ihmisiä lähelleen ja  nyt mä vaan ihmettelen ja soimaan itseäni siitä että se mun sisäinen varoituskelloni ei ilmeisestikkään toimi enää. Onko se huono asia että musta on tullut ystävällinen, avoin, avulias, iloinen, ihmisläheinen, halailija ja kaikenpuolin täysin erilainen ihminen kun se Alkoholistijuoppo Satu koskaan oli. Mutta siis se entinen Satu ei olisi päästänyt ihmistä lähelleen eikä olisi antanut ystävyydelle mahdollisuutta.

Mä päätin antaa mahdollisuuden sille uudelle ystävyydelle ja täysin uudelle tilanteelle. Mutta ilmeisestikkin mun olisi pitänyt jatkaa samalla vainoharhaisella linjalla kuin ennenkin sillä ei ole kivaa tajuta että sun luottamukselliset asiasi leviävät pitkin ja poikin sen ystäväksi kuvittelemasi ihmisen taholta.

Ja se että meillä kuntoutuksessa puhuttiin erittäin paljon siitä oman tontin siisteyden merkityksestä. Eli siitä että jokainen pitää huolen siitä omasta raittiudestaan. Mä olen pitänyt huolen omastani ja samalla saan kuulla jatkuvaa "naputusta" sivusta miten hänen mielestään mun pitäisi raittiuttani hoitaa. Kun hän puhaltaa pilliin niin mun olisi pitänyt pompata ja tanssia sen toisen pillin tahdissa. Mitään mitä mä tein raittiuteni eteen ei riittänyt vaan mun olisi pitänyt se raittiuteni hoitaminen tehdä sen toisen määräämällä tavalla.

Mä en vaan jaksanut siinä ruuvipuristimen otteessa enää kun se ystävyys alkoi tuntua siltä että mä kohta tukehdun siihen omalle tontilleni ja kun yritin pitää tontistani huolta niin sain kuulla aina hoitavani sitä väärin. Kuulin liikaakin sanan kuivahumala. Se sana pääsi aina toisen suusta kun en toiminut hänen määrystensä mukaan. Ja kun mä vihdoin viimein sain tarpeksi voimaa puolustaa itseäni ja jaksoin nousta sieltä epätoivon suosta mihin se toinen oli mut polkenut. Niin se toinen osapuoli käyttäytyy juuri kuten odottaa saattaa eli unohtaa katsoa sinne peiliin että minkälainen mahtoi olla se oma kuivahumalan ja käytöksen taso. Ja todella aikuismaista käytöstä ihmiseltä bannata mut kaikissa medioissa. Siis se asia on ihan ok mulle kun mua pelkästään huvittaa koko episodi miten alas ja lapselliseksi aikuisen ihmisen käytös voi mennä. No me ollaan raitistuneita juoppoja ....tai siis ainakin minä olen. Siitä toisesta mä en enää tiedä mikä se on. Enkä taida enää välittääkään. Joten hänen käytöksestään tiedän että se entinen riippuvuusajattelu pyörittää ja pahasti. Ei tarvitse ottaa tekemisistään vastuuta kun sen voi niin näppärästi sysätä toisen harteille. Osoittaa ensimmäisenä sormella ja heittää ensimmäisenä se kivi.

Mun sydämeni on puhdas.
Se on yhä avoin uusille ystäville ja uusille ihmisille sillä mä en anna tämän episodin turruttaa mua ja tehdä musta kyynikkoa. Mä rakastan elämää ja mä toivon elämän rakastavan mua.

Kaikkea hyvää teille kaikille.
Nautittaan tästä kesän lämmöstä.

Kaikkea hyvää myös sille kauniille ja sulavalle "delfiinille 🐟"
En mä voi muuta sanoa kuin että kuinka ihmeessä tässä näin kävi.





RLS eli Restless Leg Syndrome ja sen aiheuttama univaje


Mä olen 7 viimeisen päivän aikana nukkunut yhteensä ehkä sellaiset 18 tuntia. Ja mikä tämän maanpäällisen helvetin aiheutti. No sen aiheutti puhtaasti lääkärin tekemä virhe lääkkeiden vaihdossa.

Eli mä kärsin sellaisesta kamalasta vaivasta kun levottomat jalat syndrooma. Tämä vaiva tuli mulle noin puolta vuotta ennen kuin lopetin juomisen ja meinasi henki lähteä. Siis se tunne kun jalat ovat jatkuvasti liikkeellä. Päällepäin sitä ei huomaa mutta mä huomaan sen itse kun jalkoja on hakattava lattiaan, heiluteltava kokoaijan. Niissä on polte ja kihelmöinti. Niitä pistelee ja kaikki tämä tapahtuu samanaikaisesti. Tunnetta on vaikea kuvailla mutta en toivoisi sitä pahimmalle vihamiehellenikään.

Viikko sitten olin lääkärissä. Mulla on tuohon RLS vaivaan sellainen lääke kun Pramipexole ja se on viime talveen asti auttanut kokonaisvaltaisesti mutta viime talvena alkoi noi kohtaukset palaamaan. Niitä kohtauksia tuli ajoittain mutta siis vain ajoittain ja kestivät noin 2-4 tuntia. Lääkäri päätti vaihtaa lääkkeen sellaiseen kun Gababentiini ja otettiin se prami pois. No tiistai-iltana otin ensimmäisen Gaban ja siitä se riemu sitten repesikin. Nimittäin yhdeksältä illalla alkoi se helvetillinen rumba noiden jalkojeni kanssa. Se tuska oli kammottava kun se oli kokoaikaista ja mun jalat eivät rauhoittuneet hetkeksikään ja vaiva oli ympärivuorokautista. Ja tätä rumbaa kesti aina tiistaiaamuun asti. Sain lääkäriä kiinni manantai iltana joka tuumasi että sitä Pramia ei olisi saanut ottaa pois vaan se gaba olisi pitänyt ottaa siihen rinnalle ja ottaa nämä kaksi lääkettä yhdistelmänä. Ja töppäilyllään se edellinen lääkäri aiheutti mulle ja miehelleni viikon kestävän maanpäällisen helvetin.

Eilen illalla sain sitten sen praminkin ja ah mikä autuus koitti viime yönä. Sain nukuttua 13 tuntia yhteen soittoon ja ah miten onnellinen sitä ihminen voikaan olla kunnolla nukutun yön jälkeen. Ja mun jalkani ovat rauhoittuneet lopultakin. Se kuumotus ja nipistely, repiminen ja pistely on poissa.

Mä olen aina lähinnä naureskellut niille toisten kertomille univajeen aiheuttamille hallusinaatioille. Mutta enpä muuten naura enää. Sillä nyt mä tiedän millainen se erittäin paha univaje voi pahimmillaan olla. Mä aloin hourailemaan ja puhumaan omituisia sunnuntaiyönä. Sunnuntaiyöltä on kaksi tuntia kokonaan hukassa. Mä istuin pyörätuolissa ja väsytti niin kamalasti. Mutta heti kun menin sänkyyn maate niin ne jalat aloitti sen kahta kauheamman rumbansa ja nukkumisesta ei tullut mitään. Alkoi tulla sellaista narkolepisan oireita että mä menin pariksi kolmeksi sekunniksi uneen ja säpähdin hereille kun meinasin pudota pyörätuolista. Jalat eivät meinanneet kantaa. Karvinen soitti kotipalvelulle maanantaitavasten yöllä kun mä näin näkyjä ja puhuin sekavia. Se kotipalvelu sitten tilasikin ambulanssin. Eivät ottaneet verenpainetta, eivät tutkineet mitenkään. Ainoastaan haastattelivat ja soittivat lääkärille joka tuumasi että ei aihetta viedä minnekkään. Mun olisi pitänyt mennä taksilla Vaasaan päivystykseen joka nyt ei todellakaan sillä huteralla olotilalla ja niillä jaloilla onnistunut. Joten jäin kotiin kärsimään. Siinä sitten päätin että on ihan turha tähän vaivaan lanssia tilata vaikka univaje olisi millainen tahansa.

Siis ne näyt.... mä pitelin vasemmassa kädessäni karkkipussia ja taputtelin sitä oikean käden etusormenpäällä. Karvinen katselee ja kysyy että mitä sä teet...sanoin että pelaan angry birdsiä ... mä jatkan naputtelua ja päätän lopettaa ja ihan selvästi näen sen koneen ja kannen ja yritän laittaa kantta kiinni ja mun käsi menee sen lävitse. Yritin pariin kolmeen kertaan ja aina sama juttu. Sanon Karviselle että autatko sä mua että kun mä en ymmärrä miksi mä en saa kantta kiinni. Karvinen katsoo mua erittäin huolestunena ja tuumaa että nyt Satu kyllä tilataan ambulanssi että ei siinä sun kädessäsi ole kun tyhjä karkki pussi. No vilkaisen kättäni ja todentotta mä näen nyt siinä vain sen karkkipussin. Järkytyin niin että alkoin itkemään. Mä näin useaan otteeseen mustan kissan juoksentelevan ja mustapukuisen hahmon useaan kertaan. Erittäin pelottava kokemus jota en kyllä halua kokea ikinä enää.

Mistä tietää sen tosi rakkauden. Nyt mä sen tiedän. Karvinen nimittäin valvoi mun kanssa ne pahimmat hetket. Istui mun vierelläni ja otti mut hellästi siihen ainoan toimivan kätensä oikean käden kainaloon, kietoi käden ympärilleni ja sanoi: itke vain siinä ja huuda. Mä olen tässä enkä pois lähde. Ja mä olen miettinyt yhden sun toisenkin kerran miksi me ollaan yhdessä. Enää ei tarvitse miettiä se vastaus on todella selvä: RAKKAUDESTA. 

Mutta ilokseni mun täytyy todeta että entinen Satu on poissa. Kertaakaan viikon aikana ei tullut viina mieleen. Mä tiedän että se vanha Satu olisi tarttunut pulloon saadakseen nukutuksi. Mä ajattelin koko ajan että tämäkin menee ohi....tämäkin menee ohi. Jos mä pystyn raitistumaan 30 vuoden juomisen jälkeen niin tämä on pikku juttu siihen verrattuna. Ihan hetken häivähdys ja tämäkin menee ohi ja mä selviän siitäkin kuten muistakin haasteista mitä elämä meidän tielle saattaa.

Luottamus



Mikä on se sellainen asia jonka luomiseen menee todella kauan mutta jonka menettäminen tapahtuu pienessä hetkessä. No se on tietenkin luottamus.

Mulla on aina ollut äärimmäisen vaikeaa luottaa ihmisiin johtuen osittain tuosta mun OCD:stä eli pakko-oireisesta häiriöstä. Mä olen joskus ihmetellyt että vedänkö mä jotenkin puoleeni vääränlaisia ihmisiä. Itse kun yrität olla viimeiseen asti rehellinen ja ystävällinen ja juuri sellainen kuin toinen haluaa sun olevan. 

Onko se siis ystävyyttä jos sun pitää olla kokoajan varuillasi mitä voit toiselle sanoa ettei toinen vaan loukkaanu tai käsitä sua väärin. Nämä on juuri sellaisia seikkoja miksi mä elän mieluummin ilman ystäviä kuin ikinä luottaisin keneenkään.

Mun oma vika tietysti että mä haluan uskoa kaikista ihmisistä hyvää. Mä haluan ja toivon että ne ns ystävät  ovat yhtä rehellisiä ja uskollisia kuin itsekin pyrin olemaan. Mä en siedä minkäänlaista vääristynyttä käytöstä eikä mun tarvitse. Siis sellaista että se ystävä muuttuu hallitsevaksi elementiksi sun elämässäsi ja pyrkii toimillaan hallitsemaan sun jokapäiväistä elämää. Yritän viimeiseen saakka välttää kaikenlaista konfliktiä mutta mun on pakko viimein sanoa suorat sanat ja koittaa välttää oma loukkaantumiseni siinä ystävyysprosessissa joka on yhtäkkiä muuttunut sitovaksi kahleksi.

Ja yhtenä päivänä heräät ja tajuat tämän ns. ystävän levittelevän kaikenlaista vääristynyttä tietoa susta ympäriinsä vaikka kaiken piti olla luottamuksellista. Ja ollaksesi ystävä sun on tanssittava sen toisen pillin tahdissa. Pönkittää sen toisen kieroutunutta egoa koko ajan. Ei kiitos.

Mä olen helvetin paljon mieluummin yksin ilman ystäviä kun tuollaisen ihmisen ystävä joka ei koskaan mikään todellinen ystävä ollutkaan.

Ehkäpä joku joka tätä lukee tuntee omantunnon pistoksen sielussaan. 
Hyvä niin on tarkoituskin.
Sillä mua ei tarvitse määrittää eikä analysoida.
Mun tekemisiä ei tartte laskea eikä analysoida.
Mun sanomisia ei tarvitse vääristellä eikä analysoida.
Mahdollisuus osua harhaan siinä millainen ihminen ja kuka mä tänä päivänä olen on todella suuri.

Tämä tapaus miksi tämän kirjoituksen kirjoitin sai mut vakuuttuneeksi entistä enemmän siitä että luottamus on ansaittava ja se henkilö joka tänään poltti sillat takanaan saa olla siellä sillan toisella puolella. Mä olen täysin tyytyväinen ja onnellinen näinkin. Ilman sitä ystävää joka ei koskaan ystävä ollutkaan.

Väärä tapa


Mulla on aina ollut kieroutunut tuo ajatusmaailma.
Psykologin tapaamisessa psykologi arveli että mulla olisi jonkin sortin persoonallisuushäiriö mutta asiaa ei tutkittu sen kummemmin. Mä olen pyytänyt ja pyytänyt mutta on vain tullut että ehkä on ehkä ei. Ja mua ei paljoa se ehkä pakko-oireisena ihmisenä kiinnosta.

Karvinen lähti käyttämään automme katsastuksessa. Vaikka Karvinen on halvaantunut vasemmalta puolelta niin hänellä on ajo lupa kunhan vain on automaattivaihteinen auto ja erinäisetkin vimpainvempaimet jotka mahdollistavat yhdellä kädellä ajamisen. Karvinen on taitava kuski ja mua ei ole koskaan pelottanut hänen kyydissään. Ei ennen aivoinfarktia eikä sen jälkeenkään. 

Hän soitti tuossa äskettäin ja kertoi ilouutisen että auto meni katsastuksesta läpi noin vain. Sanoi alkuun että menee ensin hakemaan korjauslistan mutta meidän pikku NEO (Hyundai Matrix) on ollut loistava hankinta ja hyvä auto. Mutta huollattaa se täytyy siitä huolimatta säännöllisesti. Ja sen aika on aina näin toukokuun tienoilla. Joten kävi tilaamassa siihen vuosihuollonkin.

No mulla heti tuli siinä sellainen ihan hetkisen kestävä eufoorinen tunne että jees nyt mä voin palkita itseni. No miten mä palkitsin itseäni päivästä toiseen toisesta kolmanteen niin että meinasi loppujen lopuksi henki lähteä. No viinallapa tietenkin. Se on ollut aina viina tai ruoka. Nytkin mulle tuli sellainen outo tunne ja väristys ihan millisekunnin ajaksi että jees viinaa. Mutta mulle iski sellainen ahaa elämys ja ällistys että oksat pois. Siis mä ihan oikasti olen palkinnut itseäni viinalla ja ruualla. Siis kun mä olen ollut laihiksella niin olen saattanut palkita itseni kilojen tippumisesta isolla ja mehevällä pitsalla. Siis täh helvetti ja ihan oikeasti saatana. Voiko ihminen tyhmempi olla. Jos lapsesta asti ajatusmaailma on nuljahtanut nurinperin niin onko se ihme että mä olen syönyt itseni tähän kuntoon ja juonut itseni alkoholistiksi ja viittä vaille hautaan. 

Ja se viina ... kun joku asia on onnistunut niin mä saan ja voin palkita itseni viinalla. Se on tarpeeksi hyvä syy juomiseen. Sitä täytyy juhlistaa. Onko näin? No aina se ennen oli niin ja samaa tapaa mä olen käyttänyt 30 vuotta. Kas vain mä sain tapettua ensi iskulla kärpäsen ....jeee palkitsempas itseni viinalla. Tätä on syytä juhlistaa. Jeee ... mä sain uuden ja vaikean kudontamallin opeteteltua ... jeee mä voin palkita itseni viinalla. Tätä on syytä juhlistaa. Oi oi  oi Paino on pudonnut viime kerrasta peräti 2,9 kiloa. No niin ... jeeeee nyt mä voin palkita itseni viinalla ja pitsalla ja kermamunkeilla ja ja ja .... tätä on syytä juhlistaa. Ja tämä mun listani jatkuu loputtomiin.

Joo.... mä tiedän. Ei kovinkaan fiksua toimintaa Eikä viisasta. Mutta hyvä että mä saan näitä elämän mittaisia lukkoja aukeamaan. Se antaa uusia mahdollisuuksia selvitä ja parantaa käyttäytymistä sillä se mun palkitsemisrituaalini on ollut täysin väärää ja sairasta. Ei ihmisen tarvitse olla itseään joka käänteessä palkitsemassa. Ei todellakaan. Se onnistumisesta tuleva riemun ja hyvänolontunteen pitäisi riittää.

Siis ne elämän realiteetit kun iskevät voimalla päin pläsiä niin ei voi muuta kun rukoilla ja kiittää Korkeinta Voimaa että mä olen vielä hengissä. Ehkäpä näiden oivallusten myötä mun on ehkä helpompi elää itseni kanssa. Mä kun olen aina miettinyt miksi mä olen tälläinen "kieroonkasvanut" paskiainen. No toki se paskiainen on vain mun omassa päässäni ja tiedän että ne ajatukset että mä olen huonompi kuin kaikki muut ihmiset ja ihmiset ei tykkää musta on vain mun omassa päässäni. 

Ja ne pahimmat viholliseni ovat mun korvieni välissä. 

Simaton vappu


Hauskaa vappua 

Tuli sitten simaton vappu jälleen kerran.
Kävi nimittäin jälleen kerran niin tavallisen tavallinen juttu kaupassa että siihen törmää joka tilanteessa.

Nimittäin alkoholistin täytyy olla tarkkana eri tuotteiden suhteen. Mä olen totaalikieltäytyjä ja mä en kaada suustani alas enkä käytä muutoinkaan mitään sellaisia tuotteita jotka sisältävät pikkiriikkisen määränkin alkoholia. Tälläisiä tuotteita kyllä löytyy.

Karviselle simaa ja mulle vadelmalimpsaa
Karvinen lähti avustajan kanssa eilen kauppaan ja mä sanoin sille avustajalle vielä lähtiessä että tarkistaa ja katsoa että siinä simassa jota kaupasta ostavat ei saa olla yhtään alkoholia. No olivat katsoneet ja tuli heillä ostettua kaksi pulloa  marlin alkoholitonta simaa. Noooooooot ... siis rupesimme munkeilla herkutelemaan ja avasin pullon ja olin jo kaatamassa lasiini sitä kun mieleeni välähti että tarkistanpas nyt kuitenkin vielä kerran. No niinhän siinä kävi että perhana soikoon siinä oli kuin olikin alkoholia. Tuoteselosteessa luki että sisältää 0,8 alkoholia.

Nyt sitten kohtuukäyttäjät voivat ajatella että no jo on typerää nillittää noin pienestä määrästä alkoholia. No mä nillitän. Sillä kyse on mun elämästäni ja mun nykyhetkestäni ja tulevaisuudestani. Eikä kukaan tai mikään ole oikeutettu varastamaan multa mun raitista elämääni. Mä nimittäin yritin 30 vuotta olla kohtuukäyttäjä onnistumatta siinä. Mä yritin raitistua 30 vuotta onnistumatta siinä ja nyt vihdoin viimein minnesotahoidon avulla raitistuttuani mä haluan pysyäkin raittiina.

Tosiasiahan on se että mä olen täysin löyhäpäinen mitä tulee viinaan. Mä en pysty sitä juomaan en edes maistamaan ilman että se sortaa mun raittiudelle rakennetun perustan.  Mun elämäni perusta on kerran jo murtunut ja mä olen sen joutunut pala palalta uudelleen rakentamaan ja mä en todellakaan halua niitä mun perustojani viinalla lantrata. Se entinen elämä ei houkuttele. Eikä se ensimmäinen ryyppy kiinnosta. Mä menettäisin liian paljon. Mä menettäisin kaiken. Ja kun jo kerran olen siellä kuoleman portteilla käynyt niin takaisn en halua mennä.

Joten mä olen ihan tyytyväinen ilman simaa ja muita mukamuka tuotteita. On muuten niin että mä en suvaitse edes alkottomia oluita tai viinejä. En syö missään muodossa edes ruokia joissa on käytetty alkoholia niiden valmistamisessa. En glögikakkuja en punaviinikastikkeita. Jokainen alkoholisti tekee niinkuin itse haluaa mutta mun mielestä se niiden mukamuka juomien juominen on täydellistä itsensä pettämistä. Sillä siitä on hyvin lyhyt entiselle tielle jolla ainakaan mä en halua olla.

Joten olen kiitollinen siitä mitä olen saavuttanut.
Ja elän loppuelämäni ilman minkäänlaista viinaa.
Mun elämä on sen arvoinen.
Mä olen sen arvoinen💗