Mulla on ollut aina huono itsetunto. Mä en ole koskaan oikeastaan luottanut itseeni, pitänyt itsestäni enkä liioin arvostanut itseäni. Jotenkin mulla on sellainen tunne että minä vastaan koko muu maailma. Toki tämä on ajanut mut sietämään sen ainoan asian minkä mä osasin kunnolla eli juomaan viinaa. Alkoholistilla on aina omat syynsä juoda. Jokaisella omansa ja erilaisensa ja aina ne kuulostavat aina yhtä uskomattomilta mutta tosia ne ovat siellä alkoholistin päässä. Niin myös mun päässäni.
Jotenkin musta olisi tuntunut paremmalta jos joku olisi joskus kehunut että oletpas sä hyvä. Siis edes jossakin hyvä. Miksi yrittää yhtään mitään jos kukaan ei koskaan kehu. Kyllä meistä jokainen on ansainnut joskus sitä hyväksyntää ja kehumista. Mua ei tietenkään tarvitse kehua juomisesta. Mä osasin sen itseni kehumisen kyllä aivan riittävän hyvin. Niin hyvin että se itsekehu kyllä jo haisi jos ei muuten niin ainakin niinä viikkoina kun ei huvittanut vaivautua pesulle. Ei viitsinyt ei jaksanut ja ei se mua haitannut. Ei mulla oikein tuo hajuaistikaan toiminut tai sitten mun nenäni oli jo turtunut siihen omaan paskanhajuuni. Hyvinhän se peittyi kun suhautteli hajuvettä sinne ja tänne ja deodoranttia tänne ja sinne. Nykyään kun joku tuoksuu liikaa deodorantille tai hajuvesille mulla väistämättä nousee pieni hymy huulille ja mieleen nousee se että mitähän tuokin yrittää tuolla hajuvesien lonttaamisella oikein piilottaa.
Entisessä liitossa oli ihan tyypillistä että tein mä mitä tahansa niin mun olisi pitänyt tehdä sekin paremmin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. En kotitöissä enkä edes sängyssä. Exmieheni mielestä tuntui kun olisi tynnyrin päällä maannut. En mä voi kun mulla on sun takiasi niin suuret suorituspaineet. En mä voi kun .... En mä voi sitä ... en mä voi tätä .... Olisinpas vaan tiennyt tuolloin että syy oli ehkä kuitenkin suurimmaksi osaksi siinä että se vehje oli vaan niin helvetillisen lyhyt ja esinahkaakin riitti enemmän kuin itse vehkeen pituus oli. No missäs mä niitä miesten vehkehiä olisin nähnyt että millaiset ne oikesti ovat kun menin yhteen ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja sitä yhteiselämää kestikin sitten 21 vuotta. Ja osansa antoi se möhömaha jonka se omisti. Mutta tokihan sitä omaa itsetuntoaan voi aina näppärästi kohottaa moittimalla toista ja sysäämällä kaikki syyt sen toisen niskoille. Kaiken senkin mistä ei koskaan saa puhua. No ehkä mä puhun suuni puhtaaksi jahka mä oikein tämän tosiasioiden putken saan auki. Sillä mikään ei ole niin saakelin surkean kamalaa kun joutua niitä omia vuosikymmeniä kestäneitä painajaisia salailla vielä vaikka ollaan erottukkin exän kanssa 13 vuotta sitten. Mä nimittäin olen alkanut ymmärtää sen että sen häpeä ei ollut koskaan mun häpeäni. Täytyy kuitenkin myöntää että oli meillä siinä 21 vuoden aikana niitä hyviäkin hetkiä. Ja siis oliko. Tokihan mä olen miettinyt miettimistä päästyäni että oliko nekin onnelliset ja hyvät hetket vain peiteltyjä valeita ja sumuveroa koska mä en vaan nähnyt tarpeeksi hyvin niiden vaaleanpunaisten lasien läpi ja uskoin aina hyvää kaikista ihmisitä. Mä uskon yhä hyvää ihmisistä ja ehkä mä siksi olen turhankin lapsellinen ja ehkä mun ystävällisyyttäni sen vuoksi on helppo käyttää hyväksi. Ehkä mä sen takia petyn joka kerta ihmisiin kun huomaan niiden olevan useinkin pelkkää tyhjää sisältä.
No ehkäpä tässä tuli valitusta yhden lauantaipäivän osalle.
Elämä on kuitenkin aika hauskaa nykyään kun ei tarvitse käyttää aikaansa viinalla läträilyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti