Olen miettinyt kyseistä asiaa siitä asti kun rakas ystävättäreni jonka kanssa olemme jakaneet ilot ja surut jo vuosia ja vuosia kertoi tuntevansa kuin hän olisi oman elämänsä sivuroolissa. Aika ei riitä itselle ollenkaan vaan on koko ajan täytettävä jonkun toisen toiveet ja saappaat. Heti kun istahtaa aloilleen niin ne vaatimukset alkavat ulkoiselta taholta.
Mulla on vähän samanlaiset fiilikset. Siis mun kohdalla ei toki että mulla olisi liikaa tekemistä toisten ihmisten taholta. Ei vaan musta tuntuu siltä että mulla ei ole koskaan ollut aikaa puhua tarpeksi ja siten että joku olisi oikeasti kuunnellut. No joo, tämä ei koske rakasta ystävääni. Hänellä on melkein aina aikaa.... siis silloin kun hän ei juoksentele tekemässä muiden ihmisten hänelle asettamia hommia.
Mulla on ollut aina sellainen olo että sanon mä mitä tahansa niin mä olen aina muiden mielestä väärässä. Kuinka mä voin olla väärässä sanoessani miltä musta tuntuu ja kertoessani asioista oman mielipiteeni. Ihan kun mun pitäisi pyytää hyväksyntä toisten taholta siitä että saanko mä elää ja hengittää. Ja se lyttyyn painettu tunne. Se että joku toinen sanelee mikä mun elämässäni on oikein ja mikä väärin ja miten mun pitää tätä elämääni elää. Se miten mä elämääni elän ei tietenkään riitä. Ja sitten kun sanot toiselle suorat sanat siitä toisen elämästä käykin niin että oletkin suuri syntisäkki hakeaksesi oikeutta itsemääräämiseen. Siis siihen perusoikeuteen että tää on mun elämää ja mä elän sitä nyt näin. Ja se että mä elän sitä näin on mun tapani selviytyä. Mun tapani olla onnellinen. Se etten mä tanssikkaan kaverin pillin mukaan ei tee siitä mun elämästä väärää. Ja kun se toinen ei suostu näkemään eikä katsomaan sinne peiliin että mitä siellä näkyy. Enkai mä siinä tapauksessa voi muuta kun nostaa kädet pystyyn ja sanoa että terve menoa sinne minne olet menossa.
Vaikka sanotaan niin että on hyvä elää tässä hetkessä niin olisi todella mielenkiintoista nähdä esimerkiksi viiden vuoden päähän ja nähdä missä me olemme silloin. Koska sillä asenteella joka sillä ihmisellä on ei kyllä kauaa raittiina olla eikä olla mitään muutakaan. Se ettei suostu kuuntelemaan ketään muuta kuin vaan sitä oman sisimpänsä kieroutunutta ääntä ei johda mihinkään hyvään. Mutta mulle sille ei oikeastaan ole väliä. Mä pyyhein tuon ihmisen elämästäni sillä sekunnilla kun mä tajusin hänen pettäneen mun luottamukseni erittäin pahasti. Mulla on ihan täydellisen hyvä olo. Olen onnellinen ja ahdistus on haihtunut kun ei mun tekemisiä ole kukaan kyttäämässä ja ei mua ole kukaan moittimassa missä asiassa mä nyt teen väärin. Mä elän omaa elämääni. Ja niin elää jokainen toipuva alkoholisti. Ja mä ajattelen hyvin pitkälle itseäni jo raitistuneeksi alkoholistiksi. Sillä se viina ei pyöritä mun elämääni enää. Ja se että mä puhun siitä alkoholista on mun tapani selvitä. 
Miksi mun pitäisi olla mainitsematta sitä sanaa ihan kuin jossakin tosielämän Harry Potterissa että jos mä sanon sen sanan mitä ei saa sanoa niin mä retkahdan välittömästi. VIINA .... V I I I I I I I N A ... ALKOHOLI ....A L K O H O L I ... no niin siinä se tuli mä kirjoitin sen ja sanoin eikä mistään tullut suurtaa kouraa eikä pahaa perkelettä joka väkisin kaataisi mun kurkkuuni viinaa. Mun ei ruvennut tekemään mieli viinaa. Eli siinä se... tämä on mun elämääni ja mun tapani elää ja toimia ja selvitä ja onhan se hittolainen jos mun pitäisi sitä pyydellä anteeksi. Mä en omaa elämääni ja omaa tapaani elää elämääni keneltäkään pyydä anteeksi.
Mä olen avosydäminen, lämminsydäminen ja hyväsydäminen nainen ja olen monesti aivan ihmeissäni löytäessäni itsestäni sellaisia tunteita joita en tiennyt mussa olevankaan. Eli mä olen parantumisen tiellä. Ja tokihan mä tiedän että mä en tästä sairaudestani parane koskaan mutta olen hyvin saanut koteloitua tämän syvälle sieluni vankilaan. Siellä se saa pysyäkkin.
Mä olen onnellinen näin.
Istuessani tässä juuri näin ... katsellen ikkunasta ulos pimenevään iltaan ja sieluni hymyillessä.
Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika vinkeän jänskää ja aika elettävän arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti