Viime yönä heräsin jälleen kerran kipuihin. Napsautin valon yövaloon ja vilkaisin kelloa. No vasta yksi yöllä. Mentyäni kahdeksalta nukkumaan olin saanut nukuttua kuitenkin 5 tuntia ja mä tiedän että jos mä jään sänkyyn pyörimään niin tulen entistä kipeämmäksi ja tulen vihaiseksi ja ahdistuneeksi. Joten nousin suosista ylös. Vessaankin piti mennä ja pyysin Karvisen avuksi. Karvinen auttoi mulle rollaattorin ja nousin rollaattorin avulla ja kipu väänsi oikeaa lonkkaa ja polvea ja suusta pääsi kiljahdus. Köpöttelin vessaan ja tein asiani. Karvinen auttoi mulle housuvaipan jalkaan ja yöleggingsit. Aivan. Luit oikein housuvaippa. En mä häpeä sitä mikä mä tänään olen. Pitkäaikainen alkoholin väärinkäyttö .... HAH aikamoinen vitsi. Voiko sitä alkoholia sitten käyttää oikein. Jos se on mahdollista niin mä en ainakaan koskaan sitä oppinut. 30 vuotta harjoittelin kunnes meinasi mennä henki. Niin se juopottelu, kävelykyvyin menetys sun muut jutut aiheuttivat sen että mun virtsarakon toiminta ei ole palautunut. Mä en tunnista pissahädän tunnetta. Joten mä en ole katsonut sitä housuvaipan käyttöä mitenkään ongelmaksi. Helppoa se on ja tuntuu ihan tavallisilta pikkuhousuilta. Mä olen hyväksynyt senkin osana uutta minääni. Mä olen sen itse aiheuttanut ja mä elän sen kanssa joka päivä mutta mä en anna sen itseäni masentaa enkä estää elämästä. Koska tään kanssa voi elää täysin normaalia elämää eikä se housuvaippa hidasta menoa millään tavalla.
Siinä vessasta tullessani. Mieleeni tuli vuoden takaiset asiat ja ne ajat kun makasin täysin liikuntakyvyttömänä sairaalan vuodeosastolla tietämättä sitä palautuuko mun kuntoni koskaan vai jäänkö mä sellaiseksi liikkumattomaksi patsaaksi. Mä kun en saanut edes päätä käännettyä saati kannateltua. Elämä alkoi alusta. Aloin itkemään. Karvinen tarttui mua ja halaa ja siinä pimeässä eteisen käytävässä me halaamme toisiamme. Hän kysyy että mikä mua itkettää. Sanoin että se suuri kiitollisuus elämää kohtaan. Se suuri kiitollisuus siitä että mä kävelen. Siis että mä kävelen edes näin. Rollaattorin avulla. Mä kävelen ihan omin jaloin. Puoltoista vuotta sitten tilanne oli toinen. Kaikki alkoi alusta. Elämän oli alettava alusta. Oli aloitettava tappelu ja taistelu alkoholia vastaan. ja löydettävä oikea tie raittiuteen.
Siinä viime yönä itkeissäni mä tajusin montakin asiaa. Nimittäin että ei mulla ole kiire sinne Bostonin maratonille. Eikä minnekkään muullekkaan. Vitsinä ollaan Karvisen kanssa naurettu tuota Bostonin maratonia että vielä me se juostaan. Haaveet ja unelmat kun ovat ilmaisia. Niitä ei meiltä kukaan vie pois. Mä tajusin että mä olen yrittänyt elää muiden ihmisten odotusten mukaisesti. Mä olen yrittänyt täyttää muiden odotukset unohtaen siinä samalla sen asian että mitä mä haluan. Moni ihminen on mulle höpöttämässä sitä että mun pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi toimia niin, pitäisi tehdä noin. Haluatko sä jäädä siihen pyörätuoliin. Hittolainen vieköön, tää on mun elämä ja tällä hetkellä raittius menee kaiken edelle. Onko nää mua kiirehtävät ihmiset koskaan ajatelleet miten helvetin ison työn mä olen tehnyt täysin liikuntakyvyttömästä apuvälineiden kanssa käveleväksi ja muutamia askeleita voin ottaa ilman tukeakin kotioloissa. Ovatko he ajatelleet että mä kävelen. Helvetti, kaiken sen tuskan ja niiden kipujen jälkeen mä kävelen ihan itse. Mä en halua enkä aio jäädä tähän pyörätuoliin vaan aion vielä jokupäivä hypätä Benjihypyn, opetella hiihtämään, osallistua likkojen lenkille, pyöräillä, rullaluistella, jahdata perhosia kesäisellä niityllä..... nyt muutaman jutun mainitakseni.
Kaikella on oma aikansa. Mulla on suunnitelmia joita mä uskallan jo ajatella. Tulee vielä aika jumpata ja liikkua enemmän. Harjoitella sitä paremmin kävelemistä. Tulee vielä aika tarttua itseä niskasta kiinni ja tehdä täydellinen elämäntapamuutos. Vielä ei ole täysin sen aika. Mä en viitsi kokoajan vahtia sitä mitä mä suuhuni laitan ja tuntea huonoa omaatuntoa joka puraisulla. Jos mä haluan sen juustopallopussin syödä tai jos mä haluan sen kermamunkin syödä niin mä syön. Se on kuitenkin helkkarin paljon pienempi paha kuin se viinapullo aikoinaan. Mihin se elämä menisi jos kaiken hyvän itseltään kieltää. Nekin asiat jotka tuovat sitä onnellisuutta mielelle. Suklaa patukka sillon tällöin ei mua perikatoon saata. Enkä mä jaksa sitä että muut ihmiset saavat mut tuntemaan huonoa omaatuntoa jokaisesta herkusta joka on lihottavaa normaali normien mukaan. No mä nyt en ole koskaan ollut mitenkään normaali (Sarkastista naurua) .... ihan hyvällä sanoen. Ja mut tuntevat ihmiset sen kyllä tietävät ja kohta koko maailma.
Joten antakaa mun elää omaa elämääni. Nyt kun mä sen elämän olen löytänyt. Mä elän tätä elämää omaan tahtiini. Mutta raittiudestani huolehteminen menee kaiken edelle. Alkoholismi on sairaus josta mä en koskaan parane mutta hoitamalla sitä sairautena ja ymmärtämällä viimeinkin se sairautena mä olen saanut mahdollisuuden uuteen ja parempaan elämään.
Mä voin sitten jossakin vaiheessa lisätä muita juttuja. Mutta oman tahtoni mukaisesti ei niin kuten muut mun odottavat tekevän. Tästä lähtien mä asetan itse itselleni tavoitteet joita yritän noudattaa. Ei niin että mun on elettävä muiden odotusten mukaisesti. Mä olen kävellyt kuolemanporteilta takaisin elämään. Askel kerrallaan. Omin jaloin. Huutaen kivusta ja itkien kipuja. Mä itken niitä vieläkin mutta elämä on opettanut mulle siukkuutta ja sinnikkyyttä ja se itku ei koskaan tee pahaa.
Mä olen saanut paljon.
Kiitos OIKEAHETKI.
Kiitos siitä että välitätte.
Kiitos siitä työstä jota teette päihdetyön hyväksi.
Mä olen saanut raittiin elämän ja tietoisuuden siitä että koskaan mun ei enää tarvitse olla yksin.
Mä olen oppinut rakastamaan elämää ja itseäni.
Mä olen oppinut hoitamaan sairauttani.
Mä olen onnellinen ja viimeinkin vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti