Siis olen miettinyt miettimistäni että miten mä voisin muuttaa koko maailman.
Ehkäpä se asia ei niin monimutkainen olekaan. Mun ei tarvitse muuttaa koko maailmaa. Se riittänee että mä muutan itseni ja oman ajattelutapani.
Alkoholistina mä ajattelin että ei mussa mitään vikaa ole vaan se vika on kaikissa muissa ihmisissä. Miksi mun pitäisi muuttua. Muuttukoon muut. Ei käynyt koskaan sitten mielessänikään että maailma odottaa mun muuttumista. Tai että mun pitäisi muuttua. Ketä se nyt pikku ryyppy silloin tällöin haittaa. Se ryyppy kun ei pikkuinen ollut koskaan. Tai jos olikin joskus niin ei se pienoinen ryyppy ollut riittänyt pitkään aikaan. Mä join niin kauan kun oli pisarakin jäljellä.
Sama juttu on useiden muidenkin juttujen kanssa. Mulla on parempi olla kun mun ei tarvitse tapella koko maailmaa vastaan. Juttu on niinkin yksinkertainen että mä voin itse muuttua ja muuttaa ajattelutapaani.
Se oivallus että mun on turha yrittää tapella esim. niitä sossun tätejä vastaan. Ensinnäkin suurin niistä jotka tolle alalle ajautuvat ja hakeutuvat ovat mitä luultavimmin itsekeskeisiä narsisteja. Että mä en todellakaan voi heidän ajatusmaailmaansa ja päänsä sisältöä muuttaa. Mä voin itse muuttua. Olemalla yltiö ystävällinen heitä kohtaan voin paremmin pläsäyttää kuvitteellisella nuijalla päin pläsiä. Hymyillä kun kiukuttaa ja nauraa kun itsettää. Mun ei saa antaa niille sitä tyydytystä enää että mä raivostuisin. Mä kun en voi niille asioille mitään.
"Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin."
Perjantai-iltana löi mielen aika matalalle. Päihderingissä istuessani sain kuulla kahden toverin langenneen. Se vetää aina mielen matalaksi. Mä kun en voi käsittää sitä retkahtamista. Alkuun mä pelkäsin aivan kamalasti sitä retkahtamista mutta nykyään se mun alkoholismini on siinä vaiheessa että se on koteloituna tuolla mun sisälläni. Hoitamalla itseäni se myös pysyy siellä syvällä sisuksissani koteloituna. Mulla ei ole varaa sitä vapaaksi päästää. Tää on mun viimeinen mahdollisuuteni ja se halu onnistua palaa mun sielussani todella voimakkaana. Se tuo alkuaikojen raitistumisen tunne oli lähes uskonnollinen tapahtuma. Mut täytti sellainen riemu ja onnen tunne että musta tuntu että mä haluan raitistaa koko maailman. Mutta äkkiä sitten ymmärsin että mä en pysty siihen. Mä en voi raitistaa ketään muuta kun itseni. Mä en voi olla vastuussa enkä voi hoitaa ketään muuta kuin itseäni. Siinä on työnsarkaa mulle ihan riittämiin.
Se toverin, kanssa rinkiläisen lankeaminen surettaa. Mä en käsitä niitä syitä jotka siihen johtavat. Sellainen teko on aina tietoinen valinta. Ei kukaan vahingossa lankea. Että hupsista keikkaa kun narahti pullo ihan itsestään auki. Ei sellaista tapahdu. Se hetki , se lankeamisen hetki. On ollut alitajunnassa valmisteilla jo hyvän aikaa. Miksi ihmeessä se ihminen päätyy siihen ratkaisuun että kierauttaa sen pullon auki mieluummin kuin käyttää niitä kaikkia mahdollisuuksia ja työkaluja jotka meille on annettu kuntoutuksessa. Mua koskettaa, satuttaa ja järkyttää jokaisen toverin lankeaminen. Mä olen sitä mieltä että jokainen on ansainnut uuden mahdollisuuden mutta uutta mahdollisuutta sen jälkeen ei ole eikä tule. Sen jälkeen mun on pakko tuumata niinkuin eräs terapeutti yhdelle langenneelle tuumasi että hänellä ei ole mitään muuta neuvoa antaa kuin että mene ja juo niin saatanasti että löydät sen pohjan. Tuolloin en tuota asiaa ymmärtänyt, mutta nyt hiukkasen viisaampana ja 1 vuotis syntymäpäivieni kynnyksellä ymmärrän että se lankeava ihminen ei ole tarpeeksi syvällä vielä käynty. Se pohja ei ole vielä löytynyt. Mä olen oman pohjani löytänyt. Mä olen siinä paskassa rypenyt. Ja mä en takaisin sinne paskaan halua palata.
Mä rukoilen voimia jokaiselle kohtalotoverille joka taistelee samojen tunteiden kanssa. Se tämä elämä muuttuu helpommaksi elää ajan kanssa. Ja se alkoholi väistyy mielestä pyörimästä. Tulee vielä hetki kun se viina ei pyöri enää mielessä eikä pyöritä sun arkea. Se aika tulee että se alkoholismi pysyy koteloituna jossakin tuolla sisuksissa. Mutta vain ja ainoastaan kovalla työllä. Ja itsensä hoitamisella. Se on niin tärkeää että sitä itsensä hoitamista ei saa unohtaa hetkeksikään.
Sillä alkoholismi on erittäin vakava tauti joka hoitamattomana johtaa kuolemaan.
Mä olen siellä reunalla käynyt.
Takaisin mä en halua palata.
Mä olen löytänyt onnen elämääni ja uskallan jälleen kohdata sen oikean minäni joka oli kadoksissa sen 30 vuotta. Mä rakastan jälleen itseäni ja hyväksyn itseni pysyvästi sairaana alkoholistina. Mutta tänä päivänä se mun tautini uinuu piilevänä jossakin mun sisuksissani ja mä en aio sitä vapaaksi päästää. Se tie ei johda muualle kun tuhoon. Mä menettäisin liikaa. Mä menettäisin kaiken.
Näin on hyvä elää.
Vapaana, onnellisena ja raittiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti