Mä tiedän että mä olen alkoholisti. Mutta tänään mä olen raitistunut alkoholisti. Eikä sen mun juoppo taustan pitäisi vaikuttaa siihen että uskotaanko mua vai ei. Juoppona mä selittelin että mä join koska mä en pystynyt muuten elämään noilta kivuiltani. Mutta enää mulla ei siihen juomiseen syitä ole joten mä yritän elää tätä elämääni niin että mä pärjään mahdollisimman paljon kivuttomana.
Mä en ole kävellyt normalisti 20 vuoteen. Mun jalat alkoivat oireilla 20 vuotta sitten. Ensin ne kipuilivat ja mun alkoi olla oikealla jalalla vaikea kävellä. Jalka vääntyi ajan myötä kuin itsekseen väärään asentoon eli mun jalkaterä kiertyy oikealle ja polvi samoin. Näin olen kävellyt 20 vuotta. Mun uudestaan kävelemään oppiminen tapahtui syksyllä 2017 vuodeosastolla. Tällöin mun piti opetella uudelleen myös oikean jalan oikea asento. Mun pitää siihen kiinnittää huomiota yhä kyynärsauvoilla kevellessä. Se kun helposti kiertyy tuo mun koipi virheasentoon. Tuo asento oli ainut missä mun jalkaa ei särkenyt. Joten uudelleen jalan asennon opettelu 20 vuoden virheasennon jälkeen on todella työlästä. Jalka menee heti väärään asentoon jos en asiaan kiinnitä huomiota.
Mä kävin lääkärissä mutta asialle ei tehty mitään. ainut mitä mulle sanottiin että joo kun sulla on tuota painoa. Olkapäiden kohautus ja kieltäydyttiin edes tutkimasta. No 15 vuotta sitten alkoi oikea polvi menemään lukkoon ja nuljahtelemaan paikoltaan. Kerran se nuljahti sitten niin pahasti että menin ensiapuun kun en pystynyt kävelemään. Jalka kuvattiin ja todettiin että no siinä nyt on alkava kuluma. Rouvalla kun on tuota painoa. Mä kysyin että mitäs siihen pitäs tehdä että se loksahtelee itsestään paikoiltaan ja toisinaan menee lukkoon että ei ole kovin kivaa kävellä ihmisten ilmoilla kun se jalka tekee sen varoittamatta ja tuloksena on se että mä meinaan tuiskahtaa turvalleni.
Lääkäri laittoi lähetteen johkain tukiosastolle. No siellä voivoteltiin jälleen rouvan ylipainoa. Hoitona nimittäin oli että polven tukemiseksi siinä olisi pitänyt käyttää sellaista kuin saranatuki. No tutki kaapit ja mittas mun polven ympärystän. Ja tuumas jälleen että voi voi kun rouvalla on tuota ylipainoa että ei meiltä löydy sopivaa saranatukea. Ei puhettakaan että koipi olisi mitattu ja teetetty mun mittojen mukaan oleva saranatuki. Asia mitä mä en osannut vaatia enkä tiennyt että olisi pitänyt vaatia. Joten koipi jäi hoitamatta.
No 10 vuotta sitten jalka oireili enemmän ja enemmän ja mä keksin oivan syyn juopotella. Mulla kun on niin noita kipuja. No sitä mukaa vuosien myötä unohtui tuo oman itseni hoitaminen. Ja kukaan ei edes voi käsittää sitä kivun määrää mikä siinä ennen loppurysähdystä oli. Ei kukaan voi sitä käsittää muuta kun ne jotka näkivät mun raahautuvan yhden kyynärsauvan varassa eteenpäin.
Kunnes tuli se päivä että viina oli tehnyt tehtävänsä ja sen yhteydessä ne hoitamattomat polvet ja lonkat joihin sain kuulla 20 vuotta että oi voi kun rouvalla on tuota ylipainoa. Aivan kuin mä en sitä tietäisi. Aivan kuin se lause olisi mut pitänyt parantaa. Kunnes mä menetin liikuntakykyni. Ja alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta.
Siis mä olen viimeiset 10 vuotta kävellyt kyynärsauvan avustuksella. Nyt mulla on niitä kaksi. Mutta siis se miksi mä tämän stoorin kerron on se että ihmiset ymmärtäisivät sen että näille vaivoille on olemassa pitempi historia ja lääkäritaho jätti vaivani 20 vuotta hoitamatta vedoten potilaan ylipainoon.
Musta ei tule pikajuoksijaa eikä juoksijaa ollenkaan. Mä en ole tosiaankaan kävellyt ilman tukea 10 vuoteen. Nyt yhtäkkiä mun pitäisi alkaa kävelemään ilman minkäänlaista tukea. Siis se kipu jota mun jaloissa on jokaisella askeleella. Se huimaus ja tasapainottomuus jota tunnen. Siis mihin se päättyy. Sihenkö että mä kaadun ja katkaisen koipeni jolloin lääkäritaho pesee kätensä musta taas sanoen että voi voi rouva hyvä kun teillä on tuota ylipainoa. Edelleenkin ihan kuin mä en sitä tietäisi.
Sitä sanotaan kuntouttamiseksi. Siis mutta kun mua ei kuntouteta mun omien taitojeni mukaisesti ja sen mukaisesti mihin mä pystyn. Vaan kuntoutetaan niiden muiden ihmisten mukaan jotka kuvittelevat tietävänsä miten mun kuuluisi tämän ikäisenä kävellä jos olisin normaalikokoinen ja ollut elämäni raittiina.
Se mitä minä sanon tuntuu olevan yhden tekevää.
Mä kaiketi vaan kuvittelen kaiken.
Eli miksi mun pitäisi olla todistamassa kunnostani yhtään mitään.
Mun sanan pitäisi riittää.
Ja oli jalat miten kipeät tahansa niin se ei enää ole syy tarttua pulloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti