Pitkälle on tultu. Mulla on kohta edessä 1-vuotis synttärit. Eli reilu 3 viikon päästä mulla tulee vuosi raittiutta täyteen. Jokseenkin sekavat ajatukset ja fiilikset. Siis se että mä olen ottamassa aika suurta askelta elämässäni. Se että mä olen tän ikäinen akka. Juopotellut ja juhlinut viimeiset 30 vuotta. Koskaan mun ei ole tarttenut kantaa huolta kenestäkään. Ei edes itsestäni ja nyt mä olen piakkoin sen edessä että mun pitää ottaa vastuu elämästäni ihan itse. Kukaan muu sitä ei voi mun puolestani tehdä. Ei enää. Ei tällä kertaa.
Toki erilaista tällä kertaa on se että enää mä en ole yksin. Mulla on tukiverkko. Ja se miten mä loppuelämäni elän on täysin kiinni musta itsestäni. Mulla ei ole enää pakotetta käydä siellä perjantain päihderingissä mutta tokihan se suotavaa on. Ja niin mä ainon sen ottaa säännölliseksi tavakseni.
Sillä ei tämä raittius ole millään muotoa tullut helposti eikä se noin vaan säily kuin sormia napsauttamalla. Tämän taudin kanssa oppii elämään mutta sen kuten minkä muun tahansa taudin kanssa pitää tehdä töitä. Sitä tautia pitää hoitaa jotta se pysyykin poissa.
Miten sitä onkaan muuttunut. Niitä alkuaikojen pakottavia kuntoutuskertoja kun kävin ja pikkasen ihmetellen kuunteli niitä "palopuheita" ja "saarnoja" että mitä ihmettä ne nyt oikeen keuhkoaa. Enää ne käynnit eivät ole pakollisia. Eivät ne ole olleet enää pitkään aikaan. Ei mua sinne kukaan ole pakottanut. Vaan mut ajoi sinne se suuri tarve raitistua. Ja se tietoisuus siitä että tää saatanan tauti perkele tappaa mut jos en mä hoida itseäni. Jos en mä lopeta juomista. Ja mulle on annettu kaikki se tuki mikä on mahdollista antaa. Mulle on annettu kaikki ne työkalut käytettäväkseni että mulla on mahdollisuus onnistua. Ja mä helvetti aion onnistua.
Nykyään ne viisaampien puheet eivät tunnu enää keuhkoamiselta vaan he tietävät mistä puhuvat. Ja mä imen sitä tietoa itseeni nykyisin aivan toisella tavalla. Ne sanat. NE kovatkin sanat tarkoittavat hyvää ja ovat rakkaudella sanottu. Mun hyväkseni. Ne on tarkoitettu auttamaan mua nyt ja tulevaisuudessa.
Mun on turha enää itkeä sitä menetettyä elämää. Niitä menetettyjä viinanhuuruisia vuosia. Mulla on vielä mahtavasti aikaa rakentaa parempi tulevaisuus. Sellainen jota on onnellista elää yhdessä Karvisen kanssa. Mun on turha elää menneisyyttä ja miettiä miksi Jake toimi niinkuin toimi. Miksi se teki niin mua kohtaan kuin teki. Menemättä sen kummemmin asioihin niin tämä jääköön sinne menneisyyteen. Se mitä entisessä elämässä tapahtui jääköön sinne entiseen elämään. Jääköön ne mun ja Jaken välisiksi asioiksi. Mutta jos hän sattuu joskus tätä lukemaan niin haluan kertoa että olen antanut anteeksi kaikki ne vuodet ja kaikki ne teot jotka osaltaan ajoivat mut juomaan. Ehkä me joskus olemme tarpeeksi aikuisia selvittämään välimme. Minulle se sopii koska tahansa. Sillä paljon jäi sanomatta asioita joista ei koskaan saanut puhua. Kaikesta huolimatta mä olin itse se joka sitä viinaa kurkkuuni kaadoin mutta joku sen lumivyörynkin liikkeelle laittaa.
Näin on hyvä elää.
Raittiina ja onnellisena.
Ja tässä hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti