Tässä tänään - enää en häpeä

Toisinaan ajatukset kiirivät menneeseen. Siihen aikaan kun mä vielä join. Ei se takia että mä katuisin tätä raittiutta tai että mä kaipaisin viinaa. Vaan sen takia että on hyvä muistaa se mistä on lähtenyt ja mitä mulla on elämässäni tänään.

Se entinen elämä ... joskus se oli kivaa. Joskus silloin vuosia vuosia sitten kun se viina ei vielä ollut ongelma. Siis hetkinen vain kelataanpas nyt vähän takaisinpäin. Mä en ihan oikeasti muista edes olenko mä koskaan osannut ottaa viinaa silleesti kohtuudella. Ja oliko se edes kivaa. Mun juominen on aina ollut jollakin lailla kieroutunutta. Se ajatus siitä kun otat ensimmäisen ryypyn ja siitä lähtien se onkin kelloon katselua. Paljonko kello on että ehtii vetää mahdollisimman paljon sitä viinaa päähänsä. Ja mitä enemmän kello näytti niin sitä kiivaampaa tahtia mä join.  

Mitä se tarkoittaa sitten että jollakin on hyvä viinapää? No en mä sitä tiennyt ennenkuin raitistuin ja se mulle päihdekuntoutuksessa opetettiin ja kerrottiin. Jos tuntuu siltä että on hyvä viinapää ja niinkuin mulla todella ekstrahypersuperfantastisenbriljantti viinapää niin henkilöllä on jo kohonnut sietokyky alkoholiin nähden. Sillä kaikki ne höpöhöpö selitykset siitä että mulla on iso kroppa, mä olen isompi ihminen niin mun kestää juoda enemmän kuin 50 kiloa mua kevyemmän että se viina ei vaan mene päähän samalla tavalla. 

No siis jos ajatellaan sitäkin seikkaa että viinan pitäisi mennä päähän voidaan puhua jo ongelmallisesta alkoholin käytöstä. Normaalit ihmiset eivät juo viinaa siinä tarkoituksessa että sen pitäisi mennä päähän ja he kaiketi osaavat ottaa sitä viinaa kohtuudella ja usea osaa jopa lopettaa silloin kuin itse haluaa eli kun on hyvä olla ja se ruualle varatun viinipullon pohjalla oleva lasillinen ei korvenna sun mieltä eikä tunnu sielussa asti ahdistavalta kun sun niin tekisi mieli ottaa se viimiennekin lasillinen. Ja viimein otat ja otat sitten muutaman väkevän, pari siideriä tai mitä nyt sattuu olemaan ja jos mitään ei satu olemaan niin se sitten onkin koko yhteiskunnan vika. Se kostetaan ystäville, läheisille tai vaikkapa sille omalle perheelle vittumaisena käytöksenä. Perhehän se meidän hyvän alkavan ilon on pilannutkin en minä. Mä vaan pidän hauskaa. Mua ei vaan kukaan ymmärrä. Mä olen niin masentunut. Mä olen niin ahdistunut. Mulla on takataskussani liuta puolikännissä saatuja diagnooseja joilla siis saisi todellisuudessa pyyhkiä takalistonsa. Mulla oikeasti oli vahva epäilys bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja vakava masennus. Mutta raitistuttuani kaikki oireet loppuivat kuin seinään. Mä tajusin että enhän mä ole masentunut vaan mä olin helvetti saatana täys juoppo.

Ja meitä samanlaisia väärin diagnosoituja on aivan taatusti helvetin paljon. On niitä samanlaisia onnettomia sieluja joidenka pitäisi päästä päihdekuntoutukseen mutta kun sinne on niin vaikea saada sosiaalipuolelta maksaria. Ja kun se maksaa. Monikaan hoitoon haluava ei viinahöyryisessä päässään osaa laskea että paljonko siihen viinaan on mennyt vuosien saatossa rahaa. Minä olen valehtelematta juonut pienen omakotitalon hinnan 30 vuotisen juopon taipaleeni matkalla.

Mulle se kulissien pystyssäpitäminen oli äärimmäisen tärkeää. Mulla ei koskaan ollut ystäviä. Siis tai ei ainakaan montaa. Kaikki ne ystävät olivat laskettavissa yhden käden sormin. Enhän mä voinut päästää ketään lähelleni elämääni koska olisi paljastunut se katkera totuus että he olisivat huomanneet mun hallinnastani aikoja sitten karanneen viinan käyttöni. Joku olisi pian sanonut että sä Satu juot liikaa. Joku sanoikin ja hyvin äkkiä mä hankkiuduin niistä ihmisistä eroon. Sainpas ainakin oikeuden haukkua koko yhteiskuntaa kusipäiksi heidän selkänsä takana kun olivat mua kehdanneet syyttää ihan syyttäsuotta. Tai saatoinhan mä aina haastaa ihmisiä kunnianloukkauksesta käräjille ... kuten liiankin usein uhkasin. Ja entäs se 10 ihmisen "top kymppi tappolista" jolla oli helvetin paljon tunkua kun se tursusi jo alipykälineen liiankin täyttä. Todellisuudessa en mä kellekkään mitään pahaa ole koskaan tehnyt enkä olisi tehnyt...kunhan vaan harrastin sitä juopon elämää omine uhoiluineen että älkää mulle alkako ...!

Tänään mä istun pyörätuolissa ja liikuntakyky on suhtkoht mennyttä. Elämä tuntuu toisinaan raskaalta. Toisinaan mä itken ja kiroilen. Toisinaan masentaa ja ahdistaa. Usein olen onneni kukkuloilla kuten tänään kun Karvinen toi mulle yllärilahjan kauppareissultaan. Miten paljon se pieni huomionosoitus eli tässätapauksessa pieni suklaalevy merkitseekään. Se saa koko sielun väräjämään sillee ihanasti ja sitä oikeasti tietää mitä se rakkaus on. Sitä tietää mitä se elämä tänään on.

Mun elämä on tässä tänään ja enää mä en menneisyyttäni häpeä. Mun ei tarvitse hävetä tunteitani...ei niitä kyyneleitä eikä sitä onnellista naurua. Kaikki ne tunteet kuuluvat siihen normaaliin elämään jota mä olen saanut nyt yli kaksi vuotta elää. Enää mun ei tarvitse ajatella kaikkea viinan ehdoilla. Ja vaikka mä olen tässä pyörätuolissa olen mä siltikin helvetin paljon onnellisempi raajarikkona ja raittiina kun sairaana alkoholistina koskaan olin. Mulla on oikeus olla onnellinen. Ja niin myös sinulla.

Jos sua mietityttää nämä raittusasiat niin ota rohkeasti se ensimmäinen askel ja ota se puhelin kouraan ja soita apua. Minut pelasti vakaa halu raitistua ja päästä siitä 30 vuotisesta viinahelvetistä pois. Mut pelasti vertaistuki ja minnesotahoito. Mut pelasti ihmiset jotka hyväksyivät mut sellaisena kuin olin....juoppona ja alkoholistina. Ja siltikin he halasivat minua joka kerta. He opettivat minulle että mun elämäni on kallis ja arvokas asia. He opettivat minut hoitamaan itseäni ja rakastamaan itseäni. Se paikka oli minulle OIKEAHETKI.  JA niitä toivottomia tapauksia ei ole olemassakaan koska mä olin se toivoton tapaus tai ainakin niin luulin. Ja tänään mä olen viimeinkin raitis ja onnellinen.