Mistä tulen, missä olen, minne menen

Joskus sitä tulee hölmöjä pohdittua. Mistä mä oikein tulen, mitä mä olen saanut aikaiseksi elämäni varrella. 52 vuotta tuli täyteen  viikko sitten ja päässä mietityttää että mitä mä olen oikeastaan saanut aikaiseksi. Lapsia ei koskaan siunaantunut. Asia johon mä nyt en palaa kun olen sitä useaan otteeseen käsitellyt. Ei ole ketään jolle jättää parempi tulevaisuus. En mä katkera ole. En tässä uudessa elämässä. Miettimällä liikaa ei tule kun pää ja koko kroppa kipeäksi.

Ainakin kipujen yltyessä tulee hetken sekunnin sadasosan ajan mieleeni että ketä mä yritän huiputtaa että mun olisi pitänyt kuolla sillon 2 vuotta sitten että mä vaan pitkitän tätä omaa kärsimystäni. Mutta onko se ihme että jokaisella ihmisellä tulee joskus niitä epätoivoisiakin ajatuksia mieleen. Silloin on parempi kasata hyvät asiat samaan kasaan ja miettiä niitä hyviä asioita. Ja jos mietit että ei niitä hyviä asioita ole niin olet taatusti väärässä. Se että mä olen raitis tänään on niitä parhaimpia asioita mitä mulle on tapahtunut. Mä olen helkkarin paljon seesteisempi tänään kuin ennen. Mä en jaksa hermostua ja hermoilla asioista joille mä en kertakaikkiaan voi mitään. Eli mä yritän elää tyyneysrukouksen mallisesti. Mä olen oikeastaan onnellinen jos mä asiaa mietin tarkemmin. Mulla noi kivut tulevat ja menevät. Enimmäkseen tulevat ja pysyvät. Mutta sitten sitä taas huomaa että jippii...voiko tämä olla tottakaan että mä en olekaan juuri sillä hetkellä kipeä mistään. Mutta sillä kivun hetkelläkin mieleeni tulee se mitä mä olen saavuttanut kahdessa vuodessa. Mistä mä tulen ja missä mä olen tänään.

Iltaisin on vaikeaa päästä ylös pyörätuolista. Jalat tekevät tenää ja kieltäytyvät tottelemasta mutta mä kuitenkin ponnistan. Ponnistan uudelleen ja uudelleen kunnes pääsen ylös ja rollaattorin kahvoihin kiinni. Illalla jalat tuntuvat elävän vahvasti jo omaa elämäänsä ja kun makuulle pääsee niin pääsee syvä huokaisu suusta että voi että miten ihanaa onkaan maata omassa sängyssä eikä jonkun laitoksen pitkäaikasipotilaana liikuntakyvyttömänä alkoholistina. Alkoholistihan mä olen tääänkin mutta raitistunut sellainen ja hyvin kaukana liikuntakyvyttömästä. Mä liikun omillani niin kauan kun vain mahdollista on koska se tilanne voisi olla helvetin paljon pahempi. Mä voisin olla siellä kirkkomaassa pari metriä multaa mahan päällä. Sillä se liikutakyvyn palautus oli kammottava kokemus. Se asian tajuaminen kun henkilönostimella mut pyörätuoliin 2 viikkoa terveysekeskuksen vuodeosastolla maattuani nostettiin ja fysioterapiassa aloitetiin liikuntaharjoitukset. Alkuun ponnistettiin pyörätuolista takapuolta ylös ja mä itkin ja huusin kun se pehva ei penkistä mihinkään noussut. No miksi olisi noussut kun lihakset olivat ehtineet surkastua. Tätä liikettä tehtiin joka päivä useita kertoja päivässä. Joka kerta mun harjoitukset päättyivät itkuun ja epätoivoon ja ajatukseen siitä että mä en koskaan enää kävele. Mutta se pehva nousi kun nousikin yhtenä päivänä. Ja mä yhä muistan miten riemuissani mä olin siitä pienestä edistysakeleesta. Sillä se loi uskoa tulevaan ja siihen että mä vielä kävelen.

Se kävelemisen opettelu oli sitten toinen lukunsa. Siihen siirryttiin sitten kun saatiin jalkoihin voimaa. Se ensimmäinen kerta Eeva kävelytelineellä oli jotain kammottavaa. Mä oli ihan varma että siitä ei mitään tule ja mua oli tukemassa 3 hoitajaa siinä kävellessäni. No eihän sitä voinut kävelyksi sanoa. Raahasin askeleen toisensa perään...pieniä hipsahduksia ...milli millitä eteenpäin. Jo parin askeleen päästä mä olin ympäriinsä hiessä. Mutta käytävän päähän päästyäni mulla pääsi suustani iso karjaisu: Jumalauta mä kävelen.... ja mä itkin ja nauroin yhteen ääneen. Sitä tunnetta on ihana muistella silloin kun nykyelämässä iskee pohjaton epätoivo että mistään ei tule mitään. Jos tulee tunne että mä en jaksa enää yrittää. Sillä mä en anna periksi. Mä kerran annoin ja meinasi henki lähteä.

Joten jos mietitään mitä mä olen saavuttanut niin mä olen saavuttanut paljonkin. Mä olen saavuttanut ymmärryksen, tajun, raittiuden ja seesteisen rauhallisen elämän. Mä olen oppinut elämään rauhallisesti. Olen oppinut käsittelemään asiat yksinkertaisesti. Miksi tehdä asioista liian monimutkaisia. Ja jos joku asia ei onnistu niin silloin pitää antaa itselleen aikaa ja yrittää uudelleen.

Siinä missä mä tänään olen mä haluankin olla.
Siitä minne mä olen menossa, sitä en halua edes tietää. Se mitä tulee on tullakseen ja elämä menee omalla painollaan eteenpäin juuri sellaisena millaiseksi mä sen itse luon. Tulevaisuus on tästä päivästä kiinni.