Sain aamulla oikein kunnon hepulikohtauksen. Nimittäin mä olen jo pitkään katsonut tuota meidän keittiötä sillä silmällä että se on oikea kaaosmomentti. Tavaraa on vaikka muille jakaa. Liikaa sitä ja liikaa tätä. Mä olen shoppailuaddikti ja olen aina ostanut jos suinkin olen tuntenut että joo tuon jutun mä ehdottomasti tarvitsen. Nyt mä koitan elää sen mukaisesti että kerran addikti aina addikti ja yritän pitää ne addiktiot sivussa. Mietin aina ennen minkään ostamista sitä että tarvitsenko mä sitä juttua todella vai tuleeko se jälleen keittiön koristukseksi joka joko odottaa kokeilemista tai jota on kokeiltu kerran ja todettu tarpeettomaksi kummajaiseksi. Mun addiktioni on se alkoholi ja siinä sivussa musta tuli sokeriholisti ja soppailuaddikti. Mä alkoholistina ja pakko-oireisena OCD ihmisenä saan addiktion milloin millekkin. Yhtäkkiä tuntuu siltä että mun on saatava kaikki tieto Vietnamin sodasta...seuraavat viikot menevät lukiessa aiheesta ja katsellessa filmejä. Mitä tahansa mikä liittyy jollakin lailla aiheeseen. Mulla onkin muutama iso aihe jotka mua kiinnostavat. Nimenomaan tuo Vietnamin sota, 2 maailmansota, Juutalaisuus, Holocaust , Henkilöhistoria ja kaikenlaiset rikosjutut. Nyt mun viimeisin addiktio on suuntautunut virkkaamiseen.
Mutta palatakseni siihen keittiön kaaosmomenttiin niin sain hepulikohtauksen aamulla ja herätin Karvisen kahdeksalta aamulla auttamaan. Olikin varmaan niin mieltäylentävä herätys: " Kultaaaa, tuletko auttaan mua tiskaamisessa ja siivoamisessa" ... mutta niinvain hän kiltisti tuli ja aamusta tuli oikein mukava hetki. Kaksi tuntia puursimme järjestellen tiskipöytää ja siitä kaaksesta löytyi monta kadonneeseen mustaanaukkoon joutuneeksi luultuani astiaa. Sillä meillä tuossa tiskipöytäapupöytä systeemissä on sellainen hassu kulmatila joka tulee aina täytettyä jollakin sellaisella että "mä en nyt oikein tiedä mitä mä tuollekin tavaralle teen...ahaa... laitankin sen tuonne nurkkaan odottamaan parempaa sijoituspaikkaa". Ja niitä parempaa sijoituspaikkaa odottavia juttuja onkin kertynyt koko nurkan täydeltä. No saatiin kun saatiinkin nurkka siivottua ja parisen tuntia siinä keittötä raivatessa meni. Me nyt Karvisen kanssa ei sattuneesta syystä olla mitenkään ekstra nopeita toimissamme. Minä kun istun tässä helvetinhäkkyrässä nimeltään pyörätuoli ja Karvisella ei toimi v. 2011 tapahtuneen aivoinfarktin takia kun vain oikea käsi. Niin se tekemisen tahti on sitten sen mukaista eli hidasta. Mutta eipäs meillä mihinkään kiire ole. Ja aamupäivä meni mukavasti siinä samalla musiikkia kuunnellen ja jutellen.
Eli siis palatakseni tuohon otsikkoon että mitä ihmettä mulle on oikein tapahtunut. Nimittäin se tunne. Se euforinen tunne mikä siitä siivoamisesta tuli ja nähdessäni sen omien kätteni jäljen ja sen järjestyksen joka siihen kaaokseen oli luotu ja saatu aikaiseksi. Mua harmittaa vaan erittäin paljon se että mulla ei tullut otettua kuvaa ennen siivoamista. En mä koskaan ole kokenut minkäänlaista onnen tunnetta enkä euroriaa siivoamisesta ja siisteydestä. Tokihan se siisteys on kivan näköistä mutta olen aina antanut lipsua jonkin verran kun me nyt ollaan kaksi tälläistä täydellistä ja omanlaista ihmistä ja jos oikein totta puhutaan niin mua ei ole koskaan siivoaminen kiinnostanut. Pikemminkin inhottanut ja olen aina selitellyt että ei se haittaa se omissa paskoissa uiminen kun se on kerran sitä omaa paskaa mutta musta on mitä ilmeisimmin kehittymässä senkin suhteen uusi ihminen. Mä teen mielelläni ja tunnen iloa siitä tekemisestä aivan toisella tavalla nykyisin kuin koskaan aiemmin olen tuntenut. Ja se suuri tyytyväisyyden tunne joka siitä siisteydestä tulee. Siis se tunne on niin saakelin outo ja omituinen. Mä hetken ajattelin että mikä ihme mua vaivaa kun se suuri tyytyväisyyden tunne tuli siitä puunaamisesta.
Siinä tuli sitten parn tunnin päikkärit otettua ja ajattelin että onkos se tyytyväisyys ja omituinen riemun tunne jo laantunut. No tässä mä nyt sitten olen ja ei se ole mennyt. Kovasti ajattelin että pitäiskö sitä jatka jostakin päästä ja koittaa käyttää tätä hulluuskohtausta hyväksi. Mutta päätin antaa itselleni ja Karvisellekkin rauhan ja katsoa joskos tämä uusi tunnetila onkin pysyvää. Siis monikaan ns. normi-ihminen tuskin pystyy ymmärtämään miten joku voi olla niin tohkeissaan jostakin niin pienestä kuin oman kodin siisteys. No mä en olekkaan normi-ihminen ja toivottavasti musta ei mitään kaavoihin kangistunutta normi kategoriaan sopivaa ihmistä tulekaan.
Sitten mä ajattelin että no mutta mä olen syntynyt uudelleen. Koko tämä raittius ja raitistuminen on muuttaneet mua ihmisenä aivan valtavan paljon. Mä en ole enää se sama paskapää juoppo, itsekäs kusipää joka eli viinalla. Kaikki tähtäsi siihen seuraavaan ryyppyyn. Mutta mä en ajattele enää niin. Mun koko maailmani ja ajatustapani ovat muuttuneet. Tältäkö se onnellisuus ja tyytyväisyys tuntuvat. Siis se tyytyväisyys siitä että on saavuttanut ja tehnyt jotain hyvää siksi että itsellä olisi parempi elää ja edes yksi keittiön nurkkaus näyttää kerrankin siltä ettei se ole joutunut hurrikaanin kynsiin.
Kyllä vain.
Mä haluan tämän tunteen säilyvän ja sen innostuksen siirtyvän eteenpäin mun kanssani.
Kohti uutta päivää ja uusia tuulia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti