Mä saan viimeinkin tarvitsemaani apua ja hoitoa.
Mä käyn juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona 2 kertaa kuussa.
Miten tärkeää se mielenterveyden hoitaminen onkaan. Mä olen aina niin hemmetin varma että mä olen ahdistunut. Kiljaisen harva se päivä että "vittu mä tapan itseni" sen kummemmin sitä tarkoittamatta. Karvinen sanoo joka kerta että ei noin. Että voisitko lopettaa. Mä en oikeastaan tiedä syytä miksi mä sanon niin. Jotenkin vaan se pääsee mun suustani puolivarkain.
Se toi mun raittius on pysynyt kohdillaan eli mun viinahimot on poissa niin kauan kun mä hoidan itseäni. Mutta se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa. Mä olen niin huono sosiaalisissa suhteissa. Mä en tiedä miksi mutta se ystävien hankkiminen on ollut aina vaikeaa. Mä en tiedä mistä niitä ystäviä saa ja miten niitä hankitaan. Mulla on tasan tarkkaan yksi sydänystävä jonka kanssa tulee puhuttua puhelimessa useinkin ja jonka kanssa voi vuodattaa sydämensä murheet on sitten aiheena mikä tahansa. Paljon olemme yhdessä eläneet ja yhdessä kokeneet. Kiitos sinulle siitä rakas "Runosielu" ystäväni. Kavereitakaan ei juurikaan ole. Mun on vain jostakin syystä vaikeaa puhua ihmisten kanssa. Kun mun kanssa joku alkaa puhumaan niin kyllä mä sitten suuni saan auki mutta mä en juuri koskaan ota kontaktia itse.
Mä olin hetken niin onnellinen siitä uudesta ystävästäni josta kirjoitinkin blogiini muutamaan otteeseen. Mutta se ystävyys särkyi siihen että meillä oli eri käsitys ystävyydestä. Mä luulin että ystävyys on sellaista kuin mun ja "Runosielun" välillä on että voi kaiken oksentaa toiselle ja hän on läsnä. Kuuntelee ja ymmärtää. Itkee yhdessä kanssasi ja nauraa yhdessä kun sen aika on. Mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä se että tämä meidän ystävyys ei hänen kanssaan ollutkaan sillä tasolla ja minä kun avauduin kuin ainakin ystävälle pitäisi voida niin hän toimi niinkuin mun käsityksen mukaan ei pitäisi toimia ystävien kesken. Eli petti mun luottamuksen. Eipä silti mä kaipaan tuota ihmistä yhä. Eli mulla on ikävä. Mitä mun pitäisi tehdä avatakseni yhteyden. Aikaa nyt on välien rikkoutumisesta kulunut useampi kuukausi. Se uudelleen ystävyyden rakentaminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta.
Mä olin eilen taas fysioterapiassa ja mulle tuli täysin hölmistynyt olo siitä miten hyvä olo ja mieli mulle tuli siitä jälkeenpäin. Mä olin niinsanotusti virtaa täynnä ja niin energinen. Eihän sen liikunnan pitänyt hauskaa olla. Ei siitä pitäisi tulla hyvä olo. Ei ainakaan ennen ja niin pitkälle kun mä muistan mua on oksettanut kaikki liikunta ja toi fysioterapia on mennyt aina samaan kategoriaan. Mutta nyt mä odotan jälleen niin innoissani ensi viikon fyssaria. Eli missä mättää ja mikä. Nää on niin uusia tuntemuksia mulle. Että se liikuntakin voi tuoda hyvän olon.
Kaikki kuuluu kaikkeen. Tarkoitan siis sitä että onhan se helppo ahdistua ja masentua kun istut yksin kotona neljän seinän sisällä tuijottamassa tietokoneen näyttöruutua silti näkemättä mitään. Kun allakassa ei ole mitään menoja. Mä selittelen sitä että en mä ketään tarvitse. En mä mitään tarvitse. Mä tulen vallan mainiosti toimeen itseni kanssa ihan yksin. Mutta se toimettomuus ja yksinäisyys kaihertaa mun sisintäni. Mä olen äärimmäisen ujo ja syrjään vetäytynyt. Mä mietin useinkin että onko mun mahdollista muuttaa vanhoja jo opittuja käytöstapoja. Ehkäpä olisi mahdollista. Askel askeleelta. Sillä se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on osa sitä omaa mielenterveyttä. Ja se omasta mielenterveydestä huolehtiminen on tärkeä juttu. Kun on iloinen mieli niin kroppakin pysyy kunnossa helpommin ja paremmin.
Mulla on paljon kehitettävää tässä omassa käytöksessäni.
Moni asia on muuttunut mutta onneksi poitiivisempaan suuntaan.
Tästä on hyvä jatkaa.
Muistakaa hoitaa sitä mielenterveyttänne ja jos tuntuu pahalta niin se avun hakeminen ei ole häpeä vaan se on oikea tapa toimia. Silloin kun tuntuu siltä että itse ja yksin ei jaksa niin on aika hakea apua.
Mä sain sitä apua ajoissa ja tässä mä nyt olen. Rakennan uutta elämää.
Näin on hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti