Huono päivä tai ei niinkään huono

Ennen mä en juurikaan osannut itkeä.

Siis osasin kyllä mutta se oli sellaista säälikää kaikki mua. Mä olen niin kipeä. Mä olen niin raihnainen. Mua ahdistaa. Mua masentaa. Ja ainoa parannuskeino siihen oli se että juot viinaa. Mä juopon aivoilla ajattelin että se viina parantaa kaikki mun ongelmat.

Nykyään mä osaan jälleen itkeä. Tällä kertaa se itku tulee pahasta olosta. Pahasta tunteesta. mutta tässäkin itkussa on oma positiivinen piirteensä. Siis se mikä on muuttunut on siinä että nykyisin mulla ahdistuksen ja masennuksen kanssa ei yhtäaikaa enää iske viinanhimo. Ennen mä join siksi että masennus loppuisi. Ja sitten piti jatkaa juomista niin ettei tulisi se masennus takaisin. Loppu aikoina mulla ei ollut mitään syytä enää sille juomiselle. Mä join koska mä en voinut olla juomatta. Loppuaikoina mulla oli vahva epäilys siitä että tässä ei hyvin tule käymään. Mä olin ihan täysillä vakuuttunut siitä että kaikkien kannalta se että mulla lähtee henki olisi kaikkein paras ratkaisu. Se hengen lähteminenkin ja sen ajattelu ja siihen valmistautuminen tapahtui täysin itsekkäistä syistä. Saavat sitten katua kun mua ei enää ole. HAH HAH ....mä en ketään kaipaa. Mä näytän kaikille. Juopon viimeinen kosto kaikille läheisille olisi ollut se mun kuolemani. Samaan aikaan mä itkin juopon aivoillani sitä että ei mua kuitenkaan kukaan kaipaisi. Ja täten annoin itselleni suostumuksen käytökselleni ja juomiselleni.

Se että mulle iskee joskus paha olo. Toisinaan masentaa ja ahdistaa. Mä en edelleenkään tiedä siihen syytä, mutta jotain on oleellisesti toisin kuin ennen. Mun viinanhimoni on poissa. Mulla ei ole enää syytä juomiseen. Mun juomiseltani on pudonnut pohja pois. Mä olen oppinut analysoimaan itseäni ja tekemisiäni. Mä olen pystynyt käsittelemään elämääni toisella tavalla. Sillä tavalla että mä olen alkoholisti ja alkoholismi on sairaus. Mulle on muistunut mieleeni monia tukahdutettuja muistoja entisen elämäni varrelta. Kipeitä ja kurjia juttuja jotka osaltaan ajoivat juomaan ja joiden takia mä annoin luvan itselleni unohtaa viinan voimalla. Mä pystyn vanhoja asioita käsittelemään ja analysoimaan ilman viinaa eikä se entinen elämä laukase mun viinan himoani. 

Mä purskahdin tuossa itkuun ja Karvinen kyseli että mikä sua itkettää. Sanoin että mä vaan jotenkin tunnen itseni täysin turhaksi, saamattomaksi ja tyhjäksi ihmiseksi. Pahaksi ja kurjaksi ihmiseksi. Ihan samat fiilikset kun ne minkä takia mä join. Mutta nyt mun ei tee mieli viinaa. Karvinen sanoi mulle että jokaiselle ihmiselle tulee niitä huonojakin hetkiä että ei se elämä yhtä iloa ole päivästä toiseen. 

No siitä mulle taas sitten tuli ajatus että jos musta tuntuu pahalta ja itkettää niin ei se tee musta pahaa ja kurjaa ja ikävää ihmistä. Se on vaan merkki siitä että mä olen normaali ihminen. Ihmisillä on tunteet....niillä on huonoja päiviä ja ihania ja onnellisia päiviä. Ei se elämä ole koko aikaa ruusuilla tanssimista. 

Mä vaan olen suuresti hämmentynyt näistä tunnetiloista joita nykyisin pystyn käsittelemään raittiina ja selvillä aivoilla. Ja puhumalla asioista mä pääsen niistä kurjista olotiloista helpommin eroon. Nykyelämäni kun perustuu rehellisyyteen. Se että mä jatkan niiden asioiden vatvomista. Asioiden jotka saa mut itkemään ja tuntemaan oloni kurjaksi. Sen sijaan mä puhun niistä. Mä puhun ja puhun ja puhun. Mä en enää painolastia ja taakkaa suostu sydämelläni ja mielessäni kantamaan. Ja tämä kirjoittaminen on mulle terapiaa. Tämä saa mun aivoni ja sydämeni puhdistumaan. 

Kai se sitten on sitä. 

Sattui vaan huonompi hetki.

Kyllä tämä tästä .... raittiina eteenpäin.

Päivä kerrallaan.