Mä olen miettinyt nykyisin useinkin sitä mistä se onni ja onnellisuus muodostuvat.
Mikä tekee mulle onnellisen olon ja saa mut hymyilemään.
Nykyään monikikin asia.
Jos joku asia tekee mut onnelliseksi niin mä muistan sen asian jatkossakin mutta sitten on niitä asioita jotka tekevät mut onnettomaksi ja surulliseksi. Yksi niistä suurista asioista on paino.
Mä olen ollut ylipainoinen koko elämäni.
Kaikki terveysoppineet: lääkärit sun muut asiasta jotain tietävät tai kuvittelevat tietävänsä ovat aina tienneet miten mun pitäisi elää ainakin viimeiset 40 vuotta. Ei päivääkään etten mä olisi tuntenut suurta pahoinvointia ajatellessani sitä mitä mä suuhuni laitan, oli se sitten porkkana taikka tikkari.
Kyllä mä tiedän olevani ylipainoinen. Mutta mä en jaksa enää ajatella koko asiaa. Ne terveysintoilijat povaavat mulle kurjaa ja ennenaikaista kuolemaa ylipainoni takia. Se että mä olen meinannut kerran jo kuolla. Been there done that! Olen käynyt niin likellä niitä helvetin portteja ennenkuin mut vetastiin takaisin elämään että se antaa kummasti uutta perspektiiviä asioihin. Kuten nyt tähän painoasiaankin.
Se ennenaikaisella kuolemalla pelottelu alkoi kun mä olin 13 vuotias. Tuolloin ne mun laihdutus yritykset alkoivat terveydenhoitajan toimesta. Mut yritettiin väkisin laittaa samaan muottiin toisten ihmisten kanssa. Ja siitä eteenpäin joka paikassa se painolla pelottelu ja ennenaikaisen kuoleman käry oli aina läsnä. Mun oma pappani karjui mulle kun mä olin 20 vuotias että sä et elä yli nelikymppiseksi. No sen kummemmin siihen riitaan menemättä se ehdittiin papan kanssa sopia kauan ennen pappani kuolemaan. Ja mä olen yhä täällä. Kovasti elämässä kiinni. Kaikkine kiloineni.
Mä olen useaankin otteeseen ollut sairaalassa osastolla ja mua on yritetty laihduttaa ja jälleen tunkea samaan muottiin kaikkien laihojen kanssa. Vuonna 1991 mulle tehtiin laihdutusleikkaus joka oli niitä ensimmäisiä laihdutusleikkauksia ja se nyt ei ihan nappiin mennyt. Mut jätettiin sen asian kanssa yksin. Lyötiin nippu papereita naaman eteen että elä noin tästä lähtien.
Kaikista povailuista ennenaikaisista kuolemista huolimatta mä olen 51 vuotias ja mä olen yhä täällä. Vaikka mun piti lääkäreiden mukaan kuolla ylipainon aiheuttamiin komplikaatioihin vuosikymmeniä sitten. Ja mä olen tuntenut itseni ja oloni kurjaksi kaikki nämä vuodet. Yrittänyt mahduttaa itseni siihen toisten ihmisten luomaan muottiin. Koskaan täysin mahtumatta. Koskaan täysin kelpaamatta. Aina pursuaa yli jostakin paikasta. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä enkä tarpeeksi laiha. Aina on ollut parannettavaa.
Se todennäköisyys että mä joku päivä kuolen on yhä olemassa. Aivan yhtä samoin kuin kellä tahansa ihmisellä. Ei meistä kukaan tänne ole ikuista elämää jäänyt elämään. Mun henki meinasi lähteä. Meinasin juoda itseni ennenaikaiseen hautaan. Kun mä sieltä itseni ylös kampesin ja tein elämän muutoksen niin mä päätin samalla että mä en jaksa enää tuntea itseäni surkeaksi epäonnistujaksi kun mä en olekkaan saman painoinen kuin kaikki muut ihmiset.
Se mitä mä olen oppinut tässä raitistumisen myötä on se että mä rakastan itseäni tälläisenä kuin olen. Mä pidän siitä ihmisestä joka mua katsoo peilistä takaisin. Voiko sitä enempää vaatia. Se että mä en ole onnistunut siinä tavoitteessa minkä lääkäritaho mulle on asettanut eli laihtua terveellisemmäksi. Ei se mua oikeastaan haittaa. Mua ainoastaan haittaa se kurja olo miksi se asia saa mut tuntemaan. Että mun on koko elämäni ajan pitänyt mahtua johonkin tiettyyn muottiin ja mä en halua sitä enää. Mä en jaksa enää tunkea itseäni yhtään mihinkään.
Mä haluan olla onnellinen.
Mä haluan elää onnellisena.
Ja mä olen yhä täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti