Tunteiden vuoristorata

Eilen olin onneni kukkuloilla.
Elämä tuntui luistavan hienosti ja sydämessä tuntui niin hienolle ja upealle.

Tänään se toi mun sisukseni on jälleen sellaisessa myllerryksesä että.
Tunteet heittää kuperkeikkaa oikein kunnolla.
Ei, ei mun tee mieli viinaa, mutta mä tunnen itseni jälleen siksi täydeksi käveleväksi paskakasaksi joka mä olin vuosikausia.

Mitä sitten on tapahtunut. No ei mitään. Siinähän se vitsi piileekin että mä en vaan osaa olla onnellinen. Mulla jäytää koko ajan sellainen tunne tuolla sisuksissa että sä epäonnistut kuitenkin. Ketä sä luulet pettäväsi. Vanha puliakka. Helvetin epäonnistunut typerys. Tosin enää mielessä ei liiku se ajatus että mun ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään. Että jotain positiivista sekin.

Sellainen tyhjänpäiväinen vollottaminen ja säälin kerjääminen oli ihan arkipäivää juoppona. Mä yritin keksimällä keksiä positiivisuutta siitä mun juomisestani mutta en mä keksinyt kun en mä halunnut edes juoda mutta kroppa ja elimistö vaati sitä viinaa.

Mä odotan koko ajan että mistä se pommi iskee. Mä pelkään olla onnellinen, tyytyväinen ja iloinen. Mä pelkään että se jotenkin kostetaan mulle.  Loppuaikoina ennen raitistumista mä olin helvetillisen vainoharhainen ja lopetin yhteydenpidon miltei kaikkiin. Niin niihin vähäisiin ystäviini kun sukulaisiinkin. Mä olin varma että ne keskustelee musta ja puhuu musta paskaa mun selkäni takana. Enhän mä voinut kuvitellakkaan että kun mun veljeni ja sisareni oli huolissaan mun juomisesta että ne oikeasti tarkoittivat hyvää. He olivat huolissaan että mä vielä onnistun juomaan itseni hengiltä. Ja oikeassahan he olivat. Mutta koskapas se juoppo ketään ulkopuolisia kuuntelee. Se viina kun menee aina kaiken edelle. Se voittaa lapset, perheen, rakkauden...se voittaa kaiken. Meille juopoille ei ole olemassa muuta kuin se viina viina ja viina.

Mä kirosin sisareni ja veljeni ja kaikki asioihimme puuttujat alimpaan helvettiin. Molemmat uhkailivat puuttuvansa asioihimme. Ilmiantavansa meidät sosiaalitädeille jos emme itse hae apua. Mitä helvettiä ne oikeen hommaavat mun selkäni takana. Punovat juoniaan. Vehkeilivät mun selkäni takana. En mä ymmärtänyt että he rakastavat mua. Rakastivat mua silloin ja rakastavat mua yhä. Veljeni viimein toimi uhkauksensa mukaisesti ja rupesi soittelemaan mulle apua. Sain sen 2 viikkoa kiristettyä ja puhuttua armonaikaa järjestellä asiat. No siis mitkä ihmeen asiat. Mitä asioita mulla muka oli kun makasin liikuntakyvyttömänä sängyssä. Mä olin täysin vainoharhainen. Veljeni Jalomieli soitti sosiaalitoimistoon, soitti kotisairaanhoitoon. Hän soitti kaikki mahdolliset tahot läpi. Hän sanoi että on se kumma jos ei suomenmaassa apua saada sitä tarvitseville. Ja niin sitä apua sitten tuli. Ja mun oli pakko myöntää että mä pelkäsin että mä raitistun. Mä pelkäsin sitä ihmistä mikä musta tulee raittiina.

Nyt kun mä katselen itseäni peilistä niin nän sen uuden ihmisen. Uuden ja ihanan ihmisen. Uuden ja hyvän ihmisen. Mä pidän tästä uudesta minästä joka katselee mua peilistä takaisin. Se osaa jopa hymyillä. Se osaa jopa nauraa sydämensä kyllyydestä. Se osaa rakastaa  ja tietää miltä se rakkaus tuntuu.

Jälleen se tää "puhumisen" taika toimii.
Tätä tekstiä aloittaessani mulla oli suunnattoman paha olla. Itkin ja tunsin ahdistusta.
Nyt mulla on jälleen mukava tyyneys tuolla sisälläni.

Mulle tämä kirjoittaminen ja asioista puhuminen auttaa.
Se rauhoittaa.
Se että päihderingissä saa kertoa sen pahan olon ulos sisuksistaan.
Se että mua kuunnellaan.
Se tuntuu hyvältä sydämessä.