Lapsuuden ystävälle

Minä muistan sinut
Olit tärkeä silloin ja olet tärkeä yhä.
Ei se että elämä on erottanut meidät muuta sitä tosiasiaa että olet mielessäni ja sielussani.
Pysyvästi tatuoituna mieleeni.
Rakas serkkuni.

Lapsuudessa olimme hyvinkin läheisiä. Kerroimme salaisuudet toisillemme.
Leikimme nukeilla. Tai siis meillähän ei olllut varsinaisesti nukkeja vaan meillä oli apinat. Olin sisareni kanssa saanut yhtenä jouluna joululahjaksi apina nuket ja noilla me leikimme niin että niitä piti välistä paikkailla sieltä täältä. Mä en enää tiedä missä mun oma nukkeni on. Kaiketi se on jossakin välissä kulkenut osan matkaa mukanani mutta myöhemmin tilan antauden vuoksi se on jäänyt matkan varrelle. Niinkuin moni muukin asia jäi vuosien varrella matkan varrelle. Moni ihminenkin jäi matkan varrelle.

Mä en nimittäin ole koskaan ollut mitenkään hyvä pitämään niitä ystäviä. Mä en ole koskaan tiennyt että musta oikeasti joku pitää ja mua oikeasti joku rakastaa ystävänä. Että oikeasti joku välittää. Tai olen mä tiennyt mutta en ole uskonut. Ja entisen elämäni Jake oli sellainen ihminen että hänen kanssaan eläessäni mulla ei oikeastaan niitä ystäviä edes saanut olla. Hän ei liiemmin pitänyt ihmisistä kovinkaan paljoa. Myöhemmin olen tajunnut tuon käytöksen johtuvan paljolti narsisimista. Se että ihminen pyrkii toimillaan eristämään toiset. Se on sitä narsisimia. Mä kun olen aina lapsuudesta asti ollut hyvin helposti johdateltavissa. Mä olen ollut aina äärimmäisen ujo. Sisäänpäin vetäytynyt. Mua on ollut helppo ohjailla ja hänen on ollut helppo vaikuttaa mun  mielipiteisiini ja asenteisiin. Moni asia on loksahtanut paikalleen vasta näin vanhempana että miksi Jake toimi kuten toimi. Asia joita on nyt enää tässä vaiheessa liian myöhäistä ruveta käymään läpi. Mä käyn oman elämäni traumat läpi ammattilaisen kanssa ja hän hoitakoon oman elämänsä ihan itse.

Mun ei tarvitse ruveta armoa anelemaan keneltäkään. Varsinkaan entisen elämäni puolisolta joka ei enää kuulu elämääni. Joka ei koskaan välittänyt tarpeeksi. Mä olin otollinen uhri. Ei hän koskaan yhdessä ollessamme sanonut mua rakastavansa. Ei kertaakaan. Aina kun mä sanoin että minä rakastan sua niin hän sanoi niin minäkin sinua. Mutta ei se ole lainkaan sama asia kuin että sanoo itse ne maagiset sanat. Kolme pientä mutta erittäin tärkeää sanaa: MINÄ RAKASTAN SINUA. Mä en enää oikein edes tiedä miksi me olimme Jaken kanssa  yhdessä miltei 21 vuotta. Ja siinä hän pyöri mukana vielä lisät 10 vuotta. Vaikka mä olin naimisssa Karvisen kanssa. Hän esiintyi ystävänä. Kävi säännöllisesti huutamassa mulle. Huusi ja kiusasi ja piinasi ja mä en tiennyt miksi. Miksi mä olin ansainnut moista. Miksi hän näki oikeudekseen haukkua mua ja huutaa mulle mun omassa kodissani. Se oli mun koti. Mun reviirini. Mun elämäni. Kunnes mä sitten havahduin yhtenä päivänä hereille siitä painajaisunestani. painajaisunesta jota oli kestänyt yli 30 vuotta. Mä heräsin ja tajusin miksi hän toimii kuten hän toimii. Miksi Narsistit ovat sellaisia kuin ovat.

Raitistuttuani mulla oli kova tarve selvittää vanhat asiat hänen kanssaan. Selvittää kaikki pohjamutia myöten mutta sittemmin olen ymmärtänyt että ei mun tarvitse armoa anella keneltäkään. Ja varsinkaan häneltä. Ihmiseltä joka on osa syy siihen että mä hukutin vuosikaudet itseni viinaan.

Älkää nyt kärsittäkö väärin. Mä en syytä ketään omasta alkoholismistani. Itse mä sitä viinaa kurkkuuni kaadoin mutta kaikelle on se laukaiseva tekijä. Se tekijä joka saa sen lumivyörynkin liikkelle kunnes sitä ei enää voi hallita eikä pysäyttää. Onneksi mä viimeinkin löysin itselleni apua ja pääsin viinasta eroon.


En mä koskaan lapsena tiennyt miten niitä ystäviä hankitaan. Millainen ihminen mun pitäisi olla että ihmiset pitäisivät musta. Mä yritin olla sellainen kuin ihmiset olettivat mun olevan. Mä yritin olla hyvä ystävä kunnes mä en enää tiennyt miten mun olisi pitänyt olla etten olisi jäänyt yksin. Mä en vaan tiennyt. En ennenkuin tuo ihana ihminen oma serkkuni asteli elämääni. Hän hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Olimmehan me miltei saman ikäisiä. Kävimme rippikoulunkin samaan aikaan. Päästäksemme ripille yhtäaikaa.

Elämä heitti meidät eri suuntiin ja yhteyden pito hiljeni vuosien varrella. Hänestä tuli äiti 2 pojalle. Olen toisen pojan kummi. Silloin tällöin pidimme yhteyttä. Mutta koskaan hän ei täysin sieltä mielestäni ole poistunut. Olen aina rakastanut häntä kuin sisartani. Mä muistankin olleeni hyvin kiukkuinen siitä että ollessamme kolmisin yhdessä: Minä, 3 vuotta vanhempi sisareni ja serkuni. Minun sisartani ja häntä luultiin sisaruksiksi ja minua heidän serkukseen. Se toden totta kismitti ja harmitti.

Muistan äitini ja isäni kertoneen että he olivat vanhempina pitäneet ystäväni vanhempien kanssa eräänlaisen kriisikokouksen. Me kun teini-ikäisenäkin leikimme mieluummin noilla apinoilla kuin jahtasimme poikia. Muistan isäni ja äitini ihmetelleen että onko se ihan normaalia että ne leikkii nukeilla vielä tuon ikäisinä. No olivat sitten tuumineet että pitäisi olla onnellinen vielä kun he istuvat kiltisti kotona leikkimässä eivätkä ole kylillä leikkimässä poikien kanssa.

Elämä veti meidät erilleen mutta on mukava huomata että hän on yhä tuolla sydämessäni ja mielessäni. Lämpöisenä muistijälkenä ja ihanina muistoina. Ehkä olisi aika luoda uusia muistoja. Ei tästä pitkä matka ole. Ensitöikseni olemmekin Karvisen kanssa alkaneet suunnitella reissua hänen tykönsä. Se että suunnittelee tuo sen asian likemmäksi. Ja se että mä suunnittelen tuo hyvän mielen ja olen askeleen likempänä itse toteutuksesta. Sillä joskus se on itse otettava se ensimäinen askel. On tartuttava ojenettuun käteen ja tuumattava. Mä olen tässä ja sä siellä.

Rakastan sua serkkuseni nyt ja jatkossa.
Olet tärkeä osa elämääni.
Kiitos että olet 💗