Omatunto ja muut uudet tunteet

Mä olen huomannut omaavani tunteita mitä mulla ei ennen juoppona ollut.
En mä tiennyt mikä se sellainen omatunto yleensä on. Saati sitten miltä se tuntuu kun on huono omatunto. Ei mulla ollut paljon mitään tuolla sisuksissa. Kaiken täytti viina. Mä elin viinasta ja viinalle. Kaikki tähtäsi siihen mistä saada seuraava känni ja mistä rahat siihen. Aina mulla oli joku rahoittaja omalle juomiselleni eli mun ei ole koskaan tarvinnut juoda partavesiä eikä mitään rapakiljuja. Olen juonut omat ja toistenkin rahat.

Ennen entisen elämäni Jake teki itse olutta uutteesta mutta lopetti sitten kun huomasi ettei hän itse ehtinyt sitä juurikaan nauttia. Mä kerkesin sen juoda ennenkuin oli edes kunnolla tekeytynyt. Nämäkin on niitä asioita joita en ole edes muistanut ja nyt ovat palautuneet mieleen. Tiedän kyllä nykyisin miltä se harmistus ja pettymys tuntuu. Ennen mulla ei niistä tunteista ollut minkäänlaista tietoa.

Oma isäni teki pontikkaa. Asia jolla nyt ei enää tänä päivänä ole merkitystä eikä kukaan siitä joudu rikosvastuuseen. Isä kun kuoli v. 2008. Usein tuli isältä kinuttua sitä itsetehtyä kun ei rahaa ollut muuhun. Ja usein tuli haettua ilman lupaakin. Sitten oli hyvä selitellä niitä näitä.  Isä lopetti viinan keittelyt paljon ennen kuolemaansa. Isä teki elämäntyönsä paperitehtaalla. Oli siellä yli 30 vuotta ennen kuin jäi työkyvyttömyyseläkkeelle. Aloitti 60 luvulla. Tiedän monta vanhaa paperitehtaalla työskennellyttä jotka sairastuivat jonkinlaiseen syöpään ja moni kuoli siihen. Ne oli aikamoisia myrkkyjä silloin isän aikoina mitä siellä tehtaalla oli ja ei silloin niinkään mitään kunnon työsuojelu juttuja ollut. Isäkin kuoli syöpään. Sappitiekarsinoomaan. Löydettäessä tuo syöpä oli levinnyt jo niin laajalle että ei enää voitu leikata. Isä eli noin vuoden syövän toteamisen jälkeen solumyrkkyjen ansiosta. Kun isä joutui ennen kuolemaansa sairaalaan niin viimeisinä päivinä en enää mennyt katsomaan. Soittelin usein mutta mä en vaan voinut mennä. Syynä ei ollut alkoholi vaan se että halusin pitää sen ihanan kuvan isästä. Terveestä isästä. En siitä sairaasta harmaansta ja elottomasta kummajaisesta joka oli muuttanut isän sisälle asumaan. Viimeisellä käynnilläni hyvästelin ja halasin. Isä sanoi rakastavansa minua. Kyllähän mä sen tiesinkin. En mennyt myöskään laittamaan isää arkkuun kun hän kuoli. Mä en vaan pystynyt. Mua kammotti se ajatus isän näkemisestä kuolleena. Tein sovinnon itseni kanssa tuossa asiassa ja mä tiedän että isä ymmärsi ja rakasti mua siitä huolimatta.

Torstaina olisi ollut fysioterapia mutta olin aamusta jälleen niin huonossa kunnossa että mä en vaan jaksanut mennä. Joka paikkaa särki. Tai niin musta ainakin tuntui. Mä olen ollut aina sellainen outo tapaus että jos mä en halua tehdä jotain tai mennä johonkin niin mun kroppa reakoi siihen niin että tunnen itseni oikeasti sairaaksi ja kipeäksi. Peruin menoni ja välittömästi tuon jälkeen mut valtasi sellainen outo tunne tuolla sisuksissa. Mä en ensin oikein tiennyt miksi mulla oli niin paha mieli. Kunnes tunnistin sen uuden ja oudon tunteen. Voi hyvänen aika. Mullahan on sellainen kuin omatunto. Mulla oli selvästi huono omatunto perumastani ajasta. Koska olisin hyvin voinut mennä vaikka vähän kipeä olo olikin. Mä en oikein tiennyt miten suhtautua tuohon uuteen ja ihmeelliseen tunteeseen. Jotenkin se tuntui kurjalta joten ajattelin että mun on vastaedes elettävä niin ettei mun tartte niiden huonojen omantunnontuskien kanssa kieriskellä. Mun on pakko opeteltava uudet tavat. Siis opittava pitämään sovituista jutuista kiinni. Mä en ole enää se toivoton epäluotettava juoppo. Vaan mä olen uusi ihminen. Raitis ja upea uusi nainen. Joten mun on otettava vastuu omasta elämästäni ja tekemisistäni. Niin että jatkossakin on hyvä olla.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti