Mä olen tätä tarinan jatkamista venyttänyt ja venyttänyt. Mä en haluaisi muistella menneitä mutta joskus on pakko. Mä olen luvannut itselleni kirjoittaa tämän tuskan ulos. Ehkä se sitten helpottaa.Koko lopullisen romahduksen lähtölaskenta alkoi pääsiäisenä 2017. Olin juonut jälleen koko viikon ja samaa rataa jatkui pääsiäinen. Sunnuntaina iski itkukohtaus ja väsymys mutten saanut nukuttua. Mulle oli määrätty ketipinoria unettomuuteen. Ottaa tempaisin pillerin yhtään sen ajattelematta. Sammuin ja heräsin 6 tunnin päästä ja en meinannut päästä minnekkään. Vaivoin sain raahauduttua vessaan mutta jalat oli kuin lihaksia ei olisi ollut laisinkaan.
Tuon pääsiäisen jälkeen jatkoin samaa juopottelutahtia ja ehkä kiivaampaakin. Kunto heikkeni ja heikkeni mutta käden koordinaatio säilyi tosi hyvin. Viinaa pystyi kiskomaan uskomattomia määriä.
Virtsarakko alkoi temppuilemaan ja en enää pystynyt kovinkaan paljoa vaikuttamaan sen toimintaan. Pissa tuli silloin kun halusi. Pesulla käynti nyt ei tullut kysymykseenkään. Ei huvittanut sen vertaa että olisin viitsinyt hygieniastani huolehtia. Ongelmistani pissaamisen suhteen en puhunut kenellekkään ja kielsin Karvista puuttumasta asioihini. Ne viralliset tahot kun olisivat passittaneet mut hoitoon ja mun juopottelu olisi keskeytynyt.
Tuli torstaipäivä 20.7.2017
Tuolloinkin oli tarkoituksena juoda. Kauppalappu oli kirjoitettu ja siinä oli se normi lasti viinaa. Olin raahautumassa omalle paikalleni tietokoneen ääreen kun yhtäkkiä jalat eivät enää toimineet. Mun nilkkani menivät täysin tunnottomiksi. Ja multa lähti taju. No niinhän siinä kävi että humpsahdin maahan. Havahduin siinä maassa istuessani. Tajuntaani tuli tuhat ajatusta siitä että nyt se myrkyn lykkäs. Jalat kieltäytyivät toimimasta.
Karvinen soitti ambulanssin. Ambulanssimiehistö teki tutkimuksiaan. Verenpainetta oli mahdoton mitata ....sitä kun ei löytynyt ja kun löytyi niin se näytti 90/60. Toinen ambulanssimiehistöstä soitti lääkärille mutta ei kuulemma ollut mitään vaaraa jättää tätä akkaa kotiin. No he taluttivat mut sänkyyn. Mulla ei jalat pitäneet mitenkään ja mua pyörrytti koko ajan aivan armottomasti.
Päästyäni sänkyyn mä sitten jäin sinne sänkyyn.
Viinaa teki mieli mutta mä olin niin armottoman väsynyt. Mä olin valmis kuolemaan. Mä en jaksaisi enää. Mä en nähnyt mitään toivoa mun elämässäni. Mä en nähnyt auringonsäteitä. Koko elämä oli muuttunut yhdeksi paskaksi. Mä olin muuttunut kammottavaksi juopoksi. Peilistä mua katseli oudot kasvot. Ne olivat kalpeat kuin haamulla, silmän aluset loistivat mustana. Hiukset takussa. Milloinkas mä ne aiemmin olinkaan kammannut. En muista edes. Vedin peiton päälle ja jäin odottamaan kuolemaa. Ei se kauaa kestäisi. Ei kestäisi kauaa kun se helpottava pimeys laskeutuisi ja kaikki kipu ja murhe olisivat poissa.
No miten mä sain sitten huijattua Karvista niinkin pitkään ettei hän osannut hakea mulle apua. No mä olen vahva persoona ja olen tehnyt tietyllä tavalla itsestäni korvaamattoman. Sitä se läheisriippuvuus teettä. Karvinen on läheisriippuvainen. Aina kun hän vointiani kyseli mä hymyilin ja vannoin että huomenna mä aloitan itseni kuntouttamisen. Ihan varmasti aloitan, uskothan.
Mulle ei ruoka kovinkaan paljoa maistunut. Karvinen keitteli ruokaa ja yritti mua syöttää. Hädissään hän oli kun en mä saanut syötyä paljon mitään. Ruoka ei vaan maistunut.
Oikea jalka alkoi mätänemään. Makuuhaavoja joihin sattui aivan kamalasti. Karvinen yritti niitä puhdistaa parhaansa mukaan mutta siltikin ne makuuhaavat vain laajenivat ja syvenivät. Vatsan alle koski ja sieltä valui vihreä mätä. Sitäkin Karvinen yritti puhdistaa mutta se sattui niin kamalasti.
Mä hymyilin vaikka koski. Mä olin mätänemässä pois ja tein kuolemaa. En mä välittänyt. Mä olin ihan varma että Karvisella olisi asiat sitten paremmin kun mua ei enää olisi. Koko maailma voisi paremmin kun mä kuolisin. Tunsin jonkunlaista rauhaa viimeinkin syvällä sisimmässäni. Ei tää kärsimys kauaa enää kestäisi. Mä olin täysin valmis lähtemään.
Ja sitten eräänä päivänä soi ovikello. PIMPOM se huusi. Karvinen meni ovelle. Siellä oli veljeni Jalomieli. Helvetin helvetin helvetti .... mitä helvettiä hän tulee tänne puuttumaan meidän asioihin.
Jalomieli alkoi itkemään nähtyään mut sängyssä peittojen alla. Liikuntakyvyttömänä.
Ja tästä alkoi tieni takaisin.
Rakas veljeni Jalomieli pelasti henkeni.
Hän puuttui asioihimme ja olemme ikuisesti hänelle kiitollisia siitä että hän niin teki.
Tarinani jatkuu jälleen sitten osassa 3
Tämäkin osa oli tarpeeksi raskasta kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti