Lapseton elämä

Kaikillahan niitä unelmia on.
Mulla oli niitä nuoruudessani paljon.
Ei sen elämän todellakaan pitänyt näin mennä niinkuin se meni. Mulla oli ihan eri suunnitelmat elämäni varalle. Musta piti tulla muusikko. Musiikki oli lapsuudesta lähtien lähellä sydäntäni. Soitin klarinettia ja siitä piti tulla elämä. Mutta toisin kävi.

Musta piti tulla äiti. Lapsia mulla ei ole. Se ei ole enää kipeä asia. Se oli kipeä asia aina johonkin 35 ikävuoteen asti mutta tuon jälkeen mä en enää niitä lapsia edes halunnut. Mä olen aina vältellyt pikkulapsia. Mä en oikein koskaan osaa luontevasti heidän kanssaan olla. Mä en halua ottaa niitä sinappikoneita syliini. Mä pelkään että mun uinuvat äidinvaistoni heräävät ja mä olen auttamattomasti liian vanha lapsien hakkimiseen. Karvisen kanssa olisimme vielä ehtineet kun tavattiin mutta oli yhteinen päätös että sellaista meille ei tule. Mä en enää halunnut. Karvinen sanoi että ei hän mitään siitostammaa ole itselleen ollut hankkimassakaan.

Edellisessä elämässä mulle ei tullut niitä lapsia ja Jake ei halunnut lähteä minkäänlaisiin tutkimuksiin. Ei mä en ollut sen arvoinen. Ei hän edes halunnut mun kanssani niitä lapsia. Hän sanoi pariinkin otteeseen mulle päin naamaa että ei hän ole koskaan mun kanssa lapsia halunnut. Että mä olisin kuitenkin niin huono äiti. Siis mitäh? Aivan niin. Voiko ketään naista enää pahemmin loukata. Mutta ei se Jakesta ollut loukkaus vaan tosiasia joka sai mun heikon itsetuntoni vielä heikommaksi. Se lapsettomuus kun oli mun vikani. Aivan niin. Myöhemmin kävi ilmi että mussa ei koskaan mitään vikaa  edes ollut. Vaan se vika oli Jakessa. 17 vuotiaana sain keskenmenon. Ihan hyvä niin koska mua kammottaa tänä päivänä ajatus että mulla olisi yhteinen lapsi hänen kanssaan. Ei hänestä olisi isäksi ollut. Ja luultavasti jos se sikiö olisi saanut mahdollisuuden kasvaa olisi siitä lapsesta tullut vammainen. Luonnolla on onneksi omat tapansa hoitaa asia keskenmenon kautta. Mun on helpompi elää ajattelemalla että niin vain ei ollut tarkoitettu.

Karvinen sanoi että musta olisi tullut hyvä äiti. Tunnen suurta rakkautta tuota Karvista kohtaan. Sanoin Karviselle että kelvoton puliakka mä olisin ollut. Niin Karvinen sanoo että ei sitä voi niin sanoa. Eihän mulle koskaan mahdollisuutta äidiksi tuloon annettu. Ei annettu mahdollisuuksia osoittaa millainen äiti mä olisin ollut. Mut rankattiin entisen elämäni miehen taholta huonoksi äidiksi ennenkuin mulla edes niitä lapsia oli yhtäkään.

Mä en ollut missään tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi kelvollinen. Tein mä mitä tahansa niin mä en tehnyt tarpeeksi tai en tehnyt tarpeeksi hyvin. Ei siinä paljoa huvittanut elämälleen mitään tehdä kun päähän oli iskostettu jatkuvasti se ajatus omasta kelvottomuudestani ja se alemmuuskompleksi oli kuin tatuoituna mun sisuksiini.

Mä uskon vahvasti reinkarnaatioon. Musta on hauska ajatella että edellisessä elämässäni mä mitä luultavammin olin suurperheen äiti. Siksi mulle ei ole tässä elämässä sitä äidiksi tulon mahdollisuutta suotu. Mä saan taas uuden mahdollisuuden seuraavassa elämässä kun sen aika joskus koittaa.

En mä ole katkera vaan onnellinen.
En mä voisi elää onnellista elämää viljelemällä niitä katkeruuden siemeniä sisuksissani.
Mun on ihan hyvä olla näinkin.