Alkoholismi ja häpeän taakka

Hyvää tapaninpäivää.

Mulle tuli tässä mieleeni sellainen asia että mä en käsitä sitä että miksi ne käsitykset alkoholismista häpeällisenä asiana ovat juurtuneet niin syvälle. Suuren kynnyksen hoitoon hakeutumiselle tekee se että ei kehdata ottaa sitä ensimmäistä askelta vaikka halua olisi. Se uusi elämä ilman viinaa pelottaa. Niin pelottaa. Totta helvetissä se pelottaa. Se pelotti muakin. Pelotti niin saatanasti.

Ei syöpää pidetä häpeällisenä.
Ei keliakiaa pidetä häpeällisenä.
Ei diabetestä pidetä häpeällisenä.
Mutta alkoholismia pidetään.

Alkoholismi on sairaus siinä missä muutkin sairaudet. Muitakin sairauksia hoidetaan. Useat sairaudet kuten esim. keliakia ovat parantumattomia ja  niin on alkoholismikin. Mutta hoidon avulla keliakiankin kanssa voi elää. Näin voi elää  oikean hoidon avulla myös alkoholistina. Täysin onnellista ja elämisen arvoista elämää.

Mitä syvemmälle ne vanhoilliset käsitykset ovat juurtuneet niin sitä vaikeampaa se hoitoon pääsy on. Vaikka itse haluaisit päihdehoitoon niin useinkaan yhteiskunta ei sitä katso niin hyvällä. Eikä kannusta siihen. Kunnalliseen päihdehuoltoon ei kannata mennä. Siellä kun ei edes yritetä raitistaa vaan siellä ainoastaan kehotetaan vähentämään. Yksityinen päihdehoito maksaa ja vaikka hyvä ajatushan se on että omalta kunnalta saa maksarin sosiaalipuolelta niin useinkaan sitä ei myönnetä. Ei vaikka miten haluaisit. Ja juuri aika on ratkaiseva tekijä useinkin päihdehoitoon hakeutuessa. Ja usein se juoppo ajattelee että kun se maksaa. No mitä hiton väliä sillä on mitä se maksaa. Juoppojen pitäisi laskea mitä siihen viinaan on mennyt rahaa vuosien varrella. Mäkin olen juonut aivan taatusti pienen omakotitalon hinnan. Ja Oikeahetkessä voi maksaa maksusysteemin kautta osissa. Eli se raha ei pitäisi olla ongelma.

Mä yritin hakea apua lisääntyneeseen juopotteluuni jo 2015. Painelin lääkärille. Siis ihan tavalliselle TK lääkärille. Joka kuunteli mun itkuista ja itsetuhoista selitystä sivukorvalla 3 minuuttia. Kirjoitti reseptin antabusta ja kehotti 2 viikon päästä käymään maksakokeissa kuurin aloittamisesta. Viidessä minuutissa olin ulkona. Tie vei kotiin viinakaupan kautta. Kotona revin tuon reseptin ja heitin roskiin.

Siis mun mielestä tuossa mentiin metsään ja pahasti. Mä olin valmis menemään suljetulle osastolle tai Lapualle minnesotahoitoon, mihin tahansa että olisin päässyt viinasta eroon. Mihin vain mutta ainut apu jota mä sain oli antabusresepti kouraan ja kiitos näkemiin. Mä olin pitkään katkera ja kiukkuinen mutta nyttemmin en enää ole. Silläkin että mä raitistuin vasta nyt on oma tarkoituksensa. Nimittäin se että olen tavannut matkani varrella todella ihania ihmisiä. Ihmisiä jotka ovat mulle tänä päivänä tärkeitä.

Mä tiesin olevani alkoholisti jo muutamaa vuotta aiemmin ennen kuin raitistuin. Tai siis en tiennyt mutta epäilin sitä, pelkäsin sitä ja epäilin ainakin sitä että mulla on pienen pieni ongelma alkoholin kanssa. Ja osoittautui niin ettei se ongelma ollut mikään pieni. Vaan sellainen mikä meinasi lopulta viedä mun henkeni. Kuinka monta kertaa mä olin kuullut muiden suusta sen että sulla on ongelma. Sillä kun ei ollut mulle mitään väliä vaikka sanojana olisi ollut itse pääperkele. Ei sitä juoppoa voi kukaan raitistaa. Ei vaikka miten itse toivoisi ja vierestä sitä juoppoa raittiina seuraisi.

Miksi mun pitäisi hävetä sitä että mä olen alkoholisti. Toipuva ja raitistunut alkoholisti. Entinen helvetin porteilta takaisin palannut juoppo. Jos yksikin ihminen mun tarinaa ja blogia lukiessaan saa halun hakeutua päihdehoitoon niin mun avoimuus on tehnyt tehtävänsä.  Mun sydämeni on puhdas ja vapaa valheista ja salailuista.

Mä olen alkoholisti. Mutta tänään mä olen raitis alkoholisti.