Kuoleman porteilla osa 4 - uusi alku

Näkymä huoneen nr. 3 ikkunasta seuraavat kolme

ja puol kuukautta

Matka kotoa päätyi vuodeosaston sivuoven oven eteen. Karvinen oli mua siellä odottelemassa. Mikä oli mukava yllätys. Oli tullut omalla autollaan. Ystävällinen hoitaja oli vastassa sängyn kanssa ja mut nostettiin nostoliinan avulla sängylle. Hoitaja opasti ambulanssimiehistöä eteenpäin oikeaan huoneeseen. Sänkyni työnnettiin paikalleen. Karvinen istui tyhjälle tuolille. Purskahdin itkuun. Karvinen nousi, tuli luokseni ja silitti hiuksiani. Hän suuteli mua huulilleni ja sanoi: Kyllä kaikki järjestyy. Hän alkoi itsekin itkemään ja sanoi että nyt sä Muruseni olet turvallisissa ja oikeissa käsissä. Nyt ei tarvitse kummankaan pelätä. Asiat tulevat korjaantumaan parhain päin.

Itkeä vollotin ja huusin ääneen että mikään ei ikinä enää korjaannu. Mikään ei ikinä enää järjesty. Mä en ikinä selviä tästä. Parempi olisi ollut kun olisin kuollut. Karvinen silitteli mun takkuisia hiuksiani ja sanoi että ei se noin ole. Huusin että kukaan ei mua rakasta eikä kaipaa. Niinpä niin, se oli sitä tajutonta itsesääliä, alkoholistin vollotusta. Katsokaa nyt mua. Tässä makaan, säälikää mua, mä haluan kuolla. Joopa joo.

Huoneeseen tulee 4 hoitajaa. Karvista kehotetaan menemään käytävään odottamaan. Mun ensimmäinen hoitoni alkaa. Puhdistetaan se mitä pystytään, rasvataan, talkitaan yms. Toinen hoitaja nostaa vatsaani kun toinen alkaa puhdistamaan ihoa vatsan alta. Tai sitä mitä siitä ihosta on jäljellä. Itken, hiljaista itkua. Kyyneleet valuvat. Vatsan alus ihoon särkee. Sieltä nousee kammottava mädän haju, kusen haju, paskan haju. Hoitajien kasvoilla ei näy mitenkään että heitä iljettäisi. Ovat varmaan nähneet kaikenlaista työuriensa aikana. Ammattilaisia, oman alansa sankareita.

Hoitajat huomaavat hätääntyneen ilmeeni. Yksi heistä sanoo ystävällisesti: kaikki hyvin. He jatkavat puhdistustani. Vielä ei ole oikean pesupäivän aika. Sekin kuulemma tulee vielä. Muutaman päivän sisällä. Yksi hoitajista hakee kaapista paksun käärön. Ihmettelen hetken ja päähäni vilahtaa ajatus: ei helvetti vaippa.  Hoitajat tarttuvat kääntölakanaan ja alkavat kääntää mua. Kaksi hoitajaa molemmin puolin. Suustani pääsee kiljaisu ja huutoa: mä tipun, mä tipun. Mä putoan. Hoitaja sanoo että ei mitään hätää. Ei he anna mun pudota. Ylleni autetaan seljästä kiinnitettävä avopaita. Ja päälleni autetaan peitto. Puhteet lakanat ja puhdas paita tuoksuvat ihanan puhtaalle. Mutta ihoni oli käynyt erittäin herkäksi ja vaate ja lakanat raastoivat ihoani ja tuntui kuin olisi raastinraudalla viiltänyt pikin ihoa.

Mautonta sairaalaruokaa

Kello 12 aikaan tuotiin lounas. Lautasella oli yksi pieni jauhelihapihvi, kastiketta ja perunamuusia. Se pieni pihvi ja muusi ja kastike näyttivät todella mitättömiltä isolla valkoisella lautasella. Hoitaja huomaa ällistyneen ilmeeni ja sanoo: lääkärin määräys. No ei sillä väliä ajattelen. Ei mulla nälkä edes ole.  Hoitaja nostaa sängyn päätyä istuma-asentoon. Kiljaisen kivusta. Selkään sattuu, jalkoihin sattuu, vatsaan sattuu, niskaan sattuu. Helpompaa olisi kertoa se mihin ei sattunut kuin se mihin sattuu. Luettelo olisi paljon lyhyempi. Leukani alle laitetaan ruokalappu ja pöytä käännetään likemmäksi niin että pystyn syömään. Hoitaja menee pois ja mä työnnän tarjotinta pöytineen kauemmas. Karvinen katsoo huolestuneena ja sanoo: söisit nyt jotain, vähän edes. Okei ajattelen. Koitetaan nyt syödä vaikka etoo ja vatsassa pyörii. Ruoka maistuu hm... mauttomalle. Lappaan ruokaa suuhuni ja yritän niellä. Juon maitoa päälle. Hmpf ... rasvatonta kaiketi. Ei kestä kauaa kun kurkkua alkaa kuristamaan ja vatsaa vääntämään. Tunnen pahaa oloa. Sanoin Karviselle että etsi äkkiä joku kippo. Mulla tulee oksennus. Karvinen antaa hädissään roskakorin johon oksennan vasta syödyn ruokani. Pihvin palaset ovat miltei pureksimatta. Isoina kokkareina. Mulla oli taaskin kiire. kiire saada ruoka syödyksi. Työnnän roskakorin pois ja tarjottimen. Mun ruokailuni on ruokailtu tältä erää.

Karvinen joutuu lähtemään kotiin mutta sanoo tulevansa huomenna jälleen. Tämän jälkeen Karvinen kävi luonani joka päivä. Jokaikinen päivä sen yli 3 kuukautta jotka osastolla vietin. Hän välittää sittenkin minusta. Hän rakastaa minua sittenkin.