Aloitin taas tiistaiaamun suremalla menneisyyttä. Ajattelemalla sitä entistä elämää. Sitä kamalaa elämää sen kamalan ihmisen rinnalla. Koskaan et voinut sanoa kenellekkään että auttakaa mua että mä en jaksa. Koskaan et uskaltanut pyytää apua. Ja kun yritit niin tulos oli se että Satu sä vaan kuvittelet.
Narsistit ihmisethän osaavat antaa itsestään niin helvetin hyvän kuvan. Ne saavat muut ihmiset uskomaan itseensä. Ja mä olin tarpeeksi tyhmä ja herkkä uhri heti jo ennen kuin ensi kerta edes tapasimme exän kanssa.
Mun exä nimittäin oli kiinnittänyt muhun huomiota jo ennenkuin tapasimme. Oli nähnyt kaupungilla korttelia kiertävän ja kiinnittänyt huomiota mun painooni ja siihen että mulla oli kuparinpunaiset huonostivärjätyt hiukset. Siis ilmiselvästi me ei oltais hänen kanssaan koskaan tavattu jos olisin ollut hoikka ja en olisi hiuksiani värjännyt. Paljon myöhemmin hän kertoi ja hieroi tyytyväisenä sitä paskaa suoraan mun naamaani että ajatteli että kun mä olin niin surkea ilmestys niin multa saa helposti. Kuten hän hieroi mun naamaani senkin että ei hän koskaan mua ole rakastanut oli vain niin valtavan mahtavaa kertoa omille vanhemmilleen että hänen tyttökaverinsa isällä on puolueen punainen kirja eli oli niin kivaa vittuilla vanhemmilleen että hänen tyttöystävänä perhe on kommunisteja. Hänen vanhempansa kun vihasivat ja inhosivat kommunisteja.
Että oli meillekkin suotu todella hyvät lähtökohdat yhteiseen elämään. Mä en vaan osannut lähteä enkä tiennyt mihin mennä. Niskoja nakellen kotoa karkasin 16 vuotiaana tuon miehen matkaan. Hän oli 6 vuotta vanhempi. Vanhempani koittivat sanoa että kun on noin paljon vanhempi että käyttää vaan hyväksi nuorta tyttöä. Mutta siis milloinkas mä olisin ketään kuunnellut. Siis jos oikein JOSSITELLAAN niin olisin säästynyt monelta murheelta jos olisin kuunnellut. Mutta toisaalta moni ihana ihminen olisi jäänyt tapaamatta ja moni muukin asia olisi täysin toisin. Mun tieni vaan kuului mennä juuri näin. Mun kohtalokseni oli tulla ja pelastaa Karvisen henki ja tavata kaikki nuo ihanat ihmiset tässä nykyelämässäni kamppaillessani tämän viinaongelmani kanssa.
Karvinen kysyi eilen kun meni eilinenkin jokseenkin vain murehtiessa että haluatko sä ihan oikeasti sen ihmisen takaisin elämääsi. Siis ihan todella vaikka se teki niinkuin teki sulle. Syytti aina sinua omista teoistaan. Ei koskaan pyytänyt anteeksi sitä mitä oli 21 vuotta sulle tehnyt. Haluatko sä tosiaan että se ihminen tulee ja menee taas kun kotonaan ja käy haukkumassa meidät säännöllisesti edelleenkin.
No onneksi Karvinen saa mut aina järkiini ja vastaus on miettimättä ja empimättä että en todellakaan halua. Ainut asia minkä mä olisin halunnut on se että hän saisi tietää sen että mä raitistuin. Että mä tein sen vaikkei kukaan uskonut. Mä join itseni siihen pyörätuoliin niinkuin hän vuosikausia päin mun naamaani huusi. "SATU SÄ JUOT ITSESI VIELÄ PYÖRÄTUOLIIN"
No niin saatana join, entäs sitten.
Tuli järki tähänkin päähän
Tyhjään kumisevaan tyhjyyteen
Kasvoi siemen sielusta synkästä
Eläväksi elämäksi raittiuteen.
Mun oloa helpottaa joka kerta se että puen sen pahan olon sanoiksi.
Kirjoitan sen pahan olon ulos.
On kuitenkin asioita mitä ei vain voi kirjoittaa vaikka tämä mun blogini onkin.
On asioita jotka on pakko pitää sisällä.
Tämä raitistuminen on jotain minkä mä olen saanut aikaiseksi ihan itse. Siitä mä en kunniaa anna yhtään kenellekkään. Paitsi nyt tietenkin OIKEAHETKI. Ilman heitä mä en olisi tässä tänään. Heille kuuluu iso kiitos siitä että he välittivät ja rakastivat minua. Surkeaa juoppoa. Opettivat rakastamaan itseäni ja opettivat välittämään itsestäni ja opettivat miten hoitaa itseäni jotta pysynkin sillä raittiuden polulla.
Kiitos 💓OIKEAHETKI💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti