Kävin tuossa päivänokosilla.
En tosin saanut nukuttua mutta makoilin nyt ainakin.
Mun jalkoja alkoi taas repimään. Sillä repimisellä tarkoitan sellaista levottomat jalat syndroomaa.Se tuo saakelin repiminen alkoi juopottelun lopetettuani. Ehkä mulle koipiini jäi jonkinlainen hermovamma mikä nyt ei olisi lainkaan niin tuulestatemmattu asia. Tulihan mulla viinan parissa vietettyä parhaat vuoteni. Aivan niin ne parhaat vuoteni. Kuka sen määrittelee mitkä ne parhaat vuodet ovat. Ovatko ne niitä ruuhkavuosien kiireitä kun tehdään lapset, rakennetaan oma talo, käydään töissä jne....
No joo ...väärin....mulla niitä ruuhkavuosia, lapsia kuten oman talon rakentamistakaan ei koskaan ollut. Oli vaan viina ja juopottelu ja kostea elämä. Pullosta pulloon. Krapulasta toiseen kunnes niitä krapuloita ei enää ehtinyt edes tulemaan. Veren promillepitoisuus oli pysyvästi korkealla eli niinäkin lyhyinä hetkinä kun tein kuolemaa sängyssä olin sievoisessa humalassa. Ainakin jos olisin alkometriin puhaltanut. Enhän mä toki tuota asiaa vielä tajunnut tuolloin. Kaikki mitä mun viisaudekseni ja sydämeeni raittiuden siemenenä istutettiin päihdekuntoutuksessa Oikeahetkessä alkoi kasvamaan mun sisälläni. Kaikki tietoisuus tuli muhun vasta kuntoutuksen aloitettuani. Askel kerrallaan. Hetki kerrallaan. Pienenä henkäyksenä kunnes se raittiuden tuuli puhalsi pyörremyrskyn lailla läpi koko elimistöni. Puhdistaen mieleni, sieluni ja sydämeni.
Makoilin sängyssä hereillä katsellen kattoon ja välillä ikkunasta ulos. Mieleeni tulvi ajatukset siitä jo eletystä elämästä missä kunnossa mä olin joka sunnuntai. Tein kuolemaa sängyssä neljän paksun peitteen alla täristen vilusta. Mä makasin ja nukuin juopon unta koko päivän ja suurimman osan maanantai päivääkin. Tuumasin Karviselle että eipä ole ikävä entisiä aikoja että näin on kiva olla. Maata tässä sängyssä ja viettää kaikessa rauhassa leppoisaa sunnuntaita. Olla onnellinen. Hymyillä ja nauraa onnesta ja ilosta. Ottaa kirja käteen ja lukea. Ihan ilman minkäänlaista pakkoa tai kiirettä. Näin se elämän pitääkin olla.
No olenko mä oikeasti onnellinen.
Ainakin yritän olla. Vaikka mä kovasti kuulutan joka päivä miten onnellinen mä olenkaan niin siltikin toisinaan hiipii epäilys mieleen että ketä mä tässä oikeen yritän huijata. Itseäni vaiko muuta maailmaa. En mä tiedä olenko mä onnellinen mutta tyytyväinen nyt ainakin olen. Olen ylpeä siitä että musta oli siihen. Mussa oli tarpeeksi naista raitistumiseen. Ja kun muistan sen tunnuslauseen ikuisesti päänupissani ja mielessäni että smikään asia ei ole niin huonosti tai hullusti etteikö sitä viinalla saa vielä hullummaksi ja huonommaksi.
Mä haluan jatkossakin viettää näitä ihania ja leppoisia sunnuntaipäiviä ilman minkäänlaista kiirettä. Mä olen sen ansainnut. Mun ei tarvitse pelätä tulevaisuutta kun sitä ei ole vielä olemassakaan. Eikä mun tavitse elää menneisyydessä. Menneitä puimalla ei tule kun paha mieli. Mä olen antanut itselleni anteeksi sen mikä mä olin koska mä en ole sitä enää tänä päivänä.
Mä olen muuttunut nainen.
Mä olen raitis.
Ja mä elän elämäni parhaita vuosia juuri tänään.
Onneksi olkoon sinulle ja paljon tsemppiä myös tulevaisuuteen! Me olemme myös olleet hyvin huolissamme meidän veljemme kunnosta ja olemme miettineet päihdekuntoutusta hänelle. Yritän juuri selvitellä muiden ihmisten kokemuksia ja mahdollisia vaihtoehtoja, kiitos kirjoituksesta.
VastaaPoista