Ihme juttu



Ennen mä söin mitä vaan. Ja tulinen ruoka varsinkin oli aivan huippu juttu. Mitä tulisempaa sen parempaa. Kaikkeen tuli lisättyä tulisuutta. Nyttemmin mä en voi sietää tulisia ruokia. Mä en tykkää chilistä missään muodossa. Olen yrittänyt laittaa ruokaa samaan tyyliin ja samoilla maustemäärillä kuin ennen niin tuli täysin syömäkelvotonta. Siinä keitoksessa ei maistunut oikeastaan mikään muu kuin suola ja tulisuus. Pakkohan sitä oli syödä mutta ei se hyvää ollut.

Mä tajusin justiinsa sellaisenkin asian että mä en tykkää enää kalaruuista. Ja mä en voi käsittää miksi. Se entinen Satu rakasti savukalan makua. Savu siika ja savulohi. Isä savusti itse ja isän savustama savusiika oli sitten syhvää kuten savulahnakin. Karvisen kanssa Kuhmon mökillä savustimme usein kuhaa josta tuli myös todella maukasta.

Mä ajattelin sen sillee että se täytyy olla niin että mulla on makumieltymykset muuttuneet rajusti. Mä olin entisessä elämässäni polttanut makuaistini viinalla kuten myös taisi viinan takia olla sekaisinkin se makuaisti. Kun ruoka ei maistunut miltään normaalisti maustettuna niin se sitten tuli ylimaustettua niin että varmasti maistuu. Voi Karvinen raukkaa kun se joutui niitä mun mausteisia ruokia syömään. Eihän mun kokkaustaidoissa mitään vikaa ollut. Ainoastaan siinä miten mä ne keitokseni maustoin. Eipä ihme että Karvinen jo yhdessä vaiheessa ehdotti että maustetaan se ruoka vasta omilla lautasilla ja niin me sitten jatkossa tehtiin.

Mutta siis onhan se oikeastaan ihan järkeenkäypää että kun vuosikausia juopottelee niin kun raitistuu niin moni asia on toisin kuin ennen. Onko se nyt suuri vahinko jos mä en kalaruuista enää tykkää. Jos kalaruoka ei innosta niin eipä sitä tartte ostaa ja ruuaksi laittaa vaikka suositukset niin sanookin. Se ajatus siitä että mun pitäisi nyt popsia naamariini annos kalakeittoa oksettaa. Ja kaikki muukin kalaruokien ajattelu iljettää. Ja joo... ei se johdu raskaudesta. En mä ole raskaana. Olen vain raitistunut.

Moni muukin asia on muuttunut kun viina ei enää pyöritä elämää. Musta on kasvanut uusi ihminen ja mä olen miljoonien kilometrien päässä siitä ihmisestä mikä mä kerran olin. Mun koko ajatusmaailma on muuttunut. Voisi sanoa että mä olen parempi ihminen kuin ennen. Ainakin mä olen seesteisempi ja onnellisempi elämääni. Kaikin puolin tyytyväisempi.

On ihmisiä jotka eivät koskaan anna anteeksi eivätkä anna edes siihen pyytämiseen mahdollisuutta. Mä en jää sitä kuitnekaan suremaan. Mä olen sydämessäni ollut pahoillani, pyytänyt anteeksi ja pyrkinyt teoillani osoittamaan sen että mä olen luottamuksen arvoinen ihminen.  En mä voi kaikkien ihmisten päätä kääntää. Ne jotka yhä tuntevat mua kohtaan katkeruutta ja kaunaa saavat sen mielipiteensä pitää.

Koska mä olen onnellinen ja tyytyväinen näin.
Se katkeruus ja kauna ei kuulu enää mun elämääni.
Näin on hyvä olla.
Juuri tässä tänään ja nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti