Olenko heikko ja huono ihminen

Kysymys tulee useinkin mieleeni. Olenko heikko ja huono ihminen?

Olenko mä ansainnut kaiken sen kivun jota mä toisinaan tunnen ja olenko mä huono ja heikko kun turrutan kipuni lääkkeellä. Mutta jos mä huutaisin tuskaani ja kipuani ottamatta vastaani sitä apua jonka lääkkeen muodossa saan niin eikö se olisi turhaa marttyyriksi ryhtymistä ja typerää uhriutumista.

Alkuun mun pää oli melko sekaisin kaikesta siitä tietotulvasta jota tuli. Mikä on hyväksi ja mikä ei ole hyväksi toipuvalle alkoholistille. Mitä pitää tehdä ja mitä ei. Sitä sun tätä ja tätä sun sitä. Joskus tuntui siltä että katsot sä mihin suuntaan tahansa niin aina on joku heristämässä sormea että ei noin. Tai on kertomassa miten hyvin toimittu. Mulla meni kauan ennenkuin sisäistin sen tosiasian että muut ihmiset voivat olla ainoastaan neuvomassa. Eivät viitoittamassa sitä oikeaa polkua ja jokaisen juopon pitää löytää se oikea polku juuri sinulle. Se joka tuntuu hyvälle. Juuri se oikea tapa olla onnellinen ja pysyä oikealla polulla.

Ei ole vain yhtä polkua jota pitkin astella. Ja mä en ole koskaan kulkenut samoja teitä kun muut ihmiset ja mua on vaikea saada mahtumaan johonkin tiettyyn muottiin. Mua haittaa jo pelkkä ajatus siitä että mun pitää toimia juuri  jonkun kaavan mukaisesti voidakseni olla juuri oikeanlainen ihminen.

Mun maailmani meni melko sekaisin monella tapaa siinä vaiheessa kun aloitin päihdekuntoutuksen. Minnesotamalli kun katsotaan päihteettömäksi malliksi ja liikuntakykyni kun menetin niin olin terveyskeskuksen vuodeosastolla yli 3 kuukautta ennen avopäihdekuntoutuksen alkamista. Mulle määrättiin yhden sun toisenlaiset lääkkeet pelkästään sen takia että lääkärit oli sitä mieltä että kenenkään ei tarvitse kipuja sietää. Vaikka kyseessä ei ollutkaan päihteisiin erikoistunut lääkäri niin ei TK lääkäri mikään tyhmä mies ole. Joten mä luotan täysin mua hoitavaan ammattitaitoiseen hoitohenkilökuntaan mikä mulle on parhaaksi. Mun lonkat ja polvet ovat niin kuluneet ja ilman niitä kipulääkkeitä ne kivut olisivat epäinhimillisiä. Kuten ne olivatkin. Mä kun tein diagnoosin ja määräsin itselleni viinaa, viinaa ja enemmän viinaa niihin sanoinkuvaamattomiin kipuihin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna mä tein kaikki ne virheet mitä maailmassa voi vaan olla. Kaikki ne virheet jotka teki musta alkoholistin ja jotka miltei vei mut hautaan. Viina nyt ei todellakaan ole lääke yhtään mihinkään. Ja olihan se toki yksi syy hankkia lisää viinaa ja saada tuntea itsensä marttyyriksi. Hakea oikeutusta käytökselleen ja hyväksyä kaikki se paska jonka vuoksi musta tuli alkoholisti.

Jo heti alkuun mua revittiin moneen suuntaan. Yksi sano toista ja toinen toista noiden mun lääkkeiden suhteen. Siis sellaisetkin ihmiset joilla ei ollut mitään lääketieteellistä koulutusta. Sain tuntea olevani jollakin lailla huono ja sain sellaisen kuvan että ne lääkkeet ajaa muta takaisin päihteiden pariin. Antabusta mä syön edelleen. Tuo antabus aloitettiin osastolla 2017. Lääkäri kysyi siitä mun mielipidettä niin sanoin että mikäspäs siinä mä olen valmis kokeilemaan. Ja tämäkin tehtiin lääkärin valvonnan alaisena. Niinpäs vaan siitäkin sain kuulla eriäviä mielipiteitä ja miten se on ihan tyhmää syödä jotain antabusta.

Mä löysin aikaa myöden sen kultaisen keskitien. Mä löysin sen oman tapani elää ja toimia. Mun oma palanen taivasta ja raittiutta. Mä lopetin kuuntelemasta  sitä miten mun pitää toimia ja aloin kääntää ne neuvoiksi että mä voisin ehkä ajatella ja harkita sellaista ja sellaista. Mä jätin kivun kontrolloinnin ja kaiken mua koskevan hoitotyön ammattilaisten käsiin ja lakkasin kuuntelemasta eri tahoja jotka kaikki tuntuivat vetävän mua eri suuntiin. Mulle voi neuvoja antaa mutta mulle on turha tulla sanomaan kenenkään omaa tapaansa elää ainoaksi tavaksi maailmassa. 

Mä olen kipeä nytkin. Mä tunnen se kivun mutta nykyään kiitos lääkityksen ne kivut on siedettäviä. Mä en suunnittele enää itseni tappamista kun mun kivut ovat sietämättömät. Mun ei tarvitse enää juoda itseäni ja tunteitani turruksiin voidakseni elää ilman kipuja. Sillä jokainen ihminen on yksilö ja jokainen ihminen pitäisi otaa yksilönä. Jos minnesotamalli sanoo että joku asia on ehdottomasti näin ja piste. Niin sitä pistettä on pystyttävä venyttämään sen mukaan mikä on kullekkin toipuvalle alkoholisitille oikein hänen kannaltaan katsottuna ja häneen sovellettuna. 

Eli olenko mä heikko ja huono ihminen ja pitäisikö mun sellaiseksi itseni tuntea. Ei todellakaan. Ei pidä enkä mä tunne sellaiseksi itseäni. Nämä kipulääkkeet auttavat mut pysymään elossa.  Mä olen omanlaiseni yksilö. Mä olen ihminen ja mä olen tärkeä. Mä olen raittiina yhä tänäänkin. Rakastamalla itseäni ja välittämällä itsestäni mä pysynkin raittiina. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan.