Elämäntapamuutos - riemukas perjantai

Mulla on aina ollut niin helvetin huono itsetunto. Mä en usein uskalla edes yrittää mitään kun mä pelkään että mä epäonnistun kaikessa kuitenkin. Ainut mitä mä osaan tehdä on ryypätä, riehua ja lihoa. No ne kaksi ensimmäistä kohtaa on hallinnassa eli ryyppäämisen halut on poissa ja mulla ei ole tarvetta riehumiselle koska se alkoholista luopuminen ja ryyppääminen kadotti mennessään myös halun riehua. Mä olen täysin luonteeltani muuttunut nainen. Ja mä olen onnellinen tästä muutoksesta ja rakastan tätä uutta ihmistä joka musta on tullut.

Perjantai alkoi hieman pelonsekaisesti. Olen nimittäin aloittanut 3 viikkoa sitten tämän suuren elämäntapamuutoksen osan 2. Eli ruokailutottumusten remontointi. Kävin nimittäin vaakalla. Mä en vaakoista perusta sillä mulle OCD ihmisenä se painon tarkkailu menee äkkiä aivoihin ja siitä jatkuvasti vaakalla juoksemisesta tulee äkkiä  pakkomielle. Joten mä en käy vaakalla. Kyllä mä sen lihomisen olen nähnyt ja tuntenut kiristävinä vaatteina ilman vaakaakin. Mutta en ole välittänyt. Mulla on ollut samanlainen kielto päällä tuon syömisen ja sokerin suhteen kuin mulla oli päihdekuntoutusta aloittaessani.

Miten  tuttua se asian kieltäminen onkaan. Ja helpompi kai se on keksiä niitä tekosyitä kuin tehdä asialle jotain. Se on niin helvetin helppo työntää se pää pensaaseen ja joka päivä toivoa että joku pelastaisi tästä helvetistä. Se oikea oivallus  tuli sen alkoholin suhteen että ei mua kukaan muu voi pelastaa kun vain minä itse. Minä olen vastuussa omasta elämästäni ja siitä miten mä haluan sitä elää.

Mun elämässä ei viinalla ole enää sijaa. Se elämä tuli nähtyä ja siihen helvettiin en kaipuuta enkä halua tunne minkäänlaista. Ja meinasi perkele henki lähteä. Ja mä olen vastuussa näistä kilostani. Hyvähän se on jankuttaa sitä samaa virttä että itse mä kiloni kannan. Mutta sekin on vain tapa huijata itseään.

Mä puhun nyt tässä vain itsestäni ja omista tuntemuksistani. Ja en ole äänitorvena kenenkään muun painolle. Mä haluan elää vielä vanhanakin. Nähdä sen raittiin Satu mummelin sieltä peilistä joskus vuosikymmenten päästä. Ja tätä nykyä mun syömisellä ja sokeririippuvuudellani mä en pitkälle elä.

Tällä hetkellä mua ajaa eteenpäin sama tunne ja tahto kuin mua ajoi raitistuttuani. Tarve muuttua ja saavuttaa pysyvä muutos elämässäni. Ja mä teen sen. Mä pystyn tähän. Mä en ole yksin  tämänkään asian kanssa. Mulla on tässä elämänmuutoksessanikin ympärillä vahva tukijoukko. He tukevat ja auttavat mua itse auttamaan itseäni.

Ai niin joo ... meinasi tärkein unohtua. Eli mites se punnitus meni. No aivan mahtavasti. Eli ensimmäiset 3 viikkoa ja olen 5 kiloa kevyempi.

Tästä on hyvä jatkaa.
Mä pystyn tähän.
Askel ja hetki kerrallaan.

Onko homma hoidossa - oma mielenterveys

 Mä saan viimeinkin tarvitsemaani apua ja hoitoa.

Mä käyn juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona 2 kertaa kuussa.

Miten tärkeää se mielenterveyden hoitaminen onkaan. Mä olen aina niin hemmetin varma että mä olen ahdistunut. Kiljaisen harva se päivä että "vittu mä tapan itseni"  sen kummemmin sitä tarkoittamatta. Karvinen sanoo joka kerta että ei noin. Että voisitko lopettaa. Mä en oikeastaan tiedä syytä miksi mä sanon niin. Jotenkin vaan se pääsee mun suustani puolivarkain.

Se toi mun raittius on pysynyt kohdillaan eli mun viinahimot on poissa niin kauan kun mä hoidan itseäni. Mutta se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa. Mä olen niin huono sosiaalisissa suhteissa. Mä en tiedä miksi mutta se ystävien hankkiminen on ollut aina vaikeaa. Mä en tiedä mistä niitä ystäviä saa ja miten niitä hankitaan. Mulla on tasan tarkkaan yksi sydänystävä jonka kanssa tulee puhuttua puhelimessa useinkin ja jonka kanssa voi vuodattaa sydämensä murheet on sitten aiheena mikä tahansa. Paljon olemme yhdessä eläneet ja yhdessä kokeneet. Kiitos sinulle siitä rakas "Runosielu" ystäväni. Kavereitakaan ei juurikaan ole. Mun on vain jostakin syystä vaikeaa puhua ihmisten kanssa. Kun mun kanssa joku alkaa puhumaan niin kyllä mä sitten suuni saan auki mutta mä en juuri koskaan ota kontaktia itse.

Mä olin hetken niin onnellinen siitä uudesta ystävästäni josta kirjoitinkin blogiini muutamaan otteeseen. Mutta se ystävyys särkyi siihen että meillä oli eri käsitys ystävyydestä. Mä luulin että ystävyys on sellaista kuin mun ja "Runosielun" välillä on että voi kaiken oksentaa toiselle ja hän on läsnä. Kuuntelee ja ymmärtää. Itkee yhdessä kanssasi ja nauraa yhdessä kun sen aika on. Mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä se että tämä meidän ystävyys ei hänen kanssaan ollutkaan sillä tasolla ja minä kun avauduin kuin ainakin ystävälle pitäisi voida niin hän toimi niinkuin mun käsityksen mukaan ei pitäisi toimia ystävien kesken. Eli petti mun luottamuksen. Eipä silti mä kaipaan tuota ihmistä yhä. Eli mulla on ikävä. Mitä mun pitäisi tehdä avatakseni yhteyden. Aikaa nyt on välien rikkoutumisesta kulunut useampi kuukausi. Se uudelleen ystävyyden rakentaminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta.

Mä olin eilen taas fysioterapiassa ja mulle tuli täysin hölmistynyt olo siitä miten hyvä olo ja mieli mulle tuli siitä jälkeenpäin. Mä olin niinsanotusti virtaa täynnä ja niin energinen. Eihän sen liikunnan pitänyt hauskaa olla. Ei siitä pitäisi tulla hyvä olo. Ei ainakaan ennen ja niin pitkälle kun mä muistan mua on oksettanut kaikki liikunta ja toi fysioterapia on mennyt aina samaan kategoriaan.  Mutta nyt mä odotan jälleen niin innoissani ensi viikon fyssaria. Eli missä mättää ja mikä. Nää on niin uusia tuntemuksia mulle. Että se liikuntakin voi tuoda hyvän olon.

Kaikki kuuluu kaikkeen. Tarkoitan siis sitä että onhan se helppo ahdistua ja masentua kun istut yksin kotona neljän seinän sisällä tuijottamassa tietokoneen näyttöruutua silti näkemättä mitään. Kun allakassa ei ole mitään menoja. Mä selittelen sitä että en mä ketään tarvitse. En mä mitään tarvitse. Mä tulen vallan mainiosti toimeen itseni kanssa ihan yksin. Mutta se toimettomuus ja yksinäisyys kaihertaa mun sisintäni. Mä olen äärimmäisen ujo ja syrjään vetäytynyt. Mä mietin useinkin että onko mun mahdollista muuttaa vanhoja jo opittuja käytöstapoja. Ehkäpä olisi mahdollista. Askel askeleelta. Sillä se sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on osa sitä omaa mielenterveyttä. Ja se omasta mielenterveydestä huolehtiminen on tärkeä juttu. Kun on iloinen mieli niin kroppakin pysyy kunnossa helpommin ja paremmin.

Mulla on paljon kehitettävää tässä omassa käytöksessäni.

Moni asia on muuttunut mutta onneksi poitiivisempaan suuntaan.

Tästä on hyvä jatkaa.

Muistakaa hoitaa sitä mielenterveyttänne ja jos tuntuu pahalta niin se avun hakeminen ei ole häpeä vaan se on oikea tapa toimia. Silloin kun tuntuu siltä että itse ja yksin ei jaksa niin on aika hakea apua.

Mä sain sitä apua ajoissa ja tässä mä nyt olen. Rakennan uutta elämää.

Näin on hyvä olla.

Eteenpäin askel kerrallaan

Se tämä elämä on vaan aika työlästä elää. Joskus tuntuu että miten helvetistä tästä jaksaa jatkaa eteenpäin ja toisinaan menee niin hyvin mukamas ... Ja aina mä odotan sitä kolmatta maailmansotaa... mistä se pommi nyt mun niskaani putoaa. Sitä vaan jotenkin ei jaksa uskoa että kyllä elämä kantaa.

Mä olen erittäin pahasti ruokariippuvainen ja siitä ei se juttu muuksi muutu vaikka miten sitä asiaa yrittää muuksi muuttaa ja ei se asian kaunistelu auta. Mun on pakko muuttaa tätä elämääni parempaan ja terveellisempään suuntaan.

Mulle nyt ei kenenkään tarvitse ruveta kauppaamaan mitään ihmedieettejä. Mä tiedän että se VHH dieetti on olemassa ja sun muutakin konstia ja keinoa mutta mä rakastan liikaa leipää, perunaa ja pastaa eli ei sovi mulle.

Eritoten mua ärsyttää tavattomasti se seikka että kun kerron elämäntapamuutoksestani. Ensin lähti viina ja nyt on aika panna tuo syömispuoli kuntoon ja tarkoitan että tää on elämäntapamuutos niin eiköhän siinä ole yksi sun toinen ehdottelemassa miten mun tulisi syödä ja mitä tehdä.... Kiitos ei.  Mä en ota keneltäkään neuvoja vastaan .... Mä teen tämän omalla tavallani ja mulla on lääkäritaho ja Hra Karvinen tukemassa mua tällä mun matkallani..... joten sanon nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran että mä teen tämän matkani omalla tavallani. Mulla on vahva ja osaava tukijoukko ympärilläni...että kaikki jotka haluavat mulle neuvojaan antaa voivat kääntyä Laihian TK:n puoleen.

Se tuo mun syöminen on ollut täysin sekaisin. Mä kun olen aina ollut sellainen tunne syöjä....aina kun tuntuu pahalle tai ahdistaa niin mä syön. Kumpa se ruoka mitä mä ahdistukseen syön olisi edes terveellistä ruokaa mutta kun mä syön kaikkea sellaista roskaa mikä ei ole terveellistä. Mutta kun se terveellinen ruoka on pahaa ... no eikä ole höpö höpö ... sekin on vain tottumus kysymys. Kaikkeen tottuu. Myös siihen sekä veden juontiinkin . Senkin olen korvannut usein sokerittomilla ja sokerisillakin juomilla. Tää on täysin priorisointi kysymys eli mikä mulle on tärkeä....terveys ja terveellinen elämäntapa vai epäterveellisyys, kuolema ja hauta.

Mä alkoholismin kanssa tulin siihen pisteeseen että mä en katsonut tarpeelliseksi alkoholismiani salata. Mä en nähnyt siihen mitään syytä koska mä olen täysin sinut sen kanssa että mä olen alkoholisti. Ja mä olen sen ajatellut sen niin että jos yksikin mun blogia lukeva saa innostuksen lähteä kuntoutukseen tai saa voimaa ja hyvän mielen niin silloin tämä blogini on oikealla asialla. Ja tämä nyt on lähinnä sitäkin varten että tämä pitää mut järjissäni ja oikealla polulla. Mun on projektiblogini. Olemalla avoin mä haluan osoittaa kaikille kanssakulkijoilleni ja kohtalotovereille että alkoholismi on sairaus ja ei sitä tarvitse hävetä.

Samalla tavalla mä ajattelen että tää ruokariippuvuus on mulle sairaus joka on parannettavissa.... mulla on pitkä tie kuljettavanani niinkuin mulla on alkoholisminkin saralla. Se alkoholismi ei musta koskaan lähde. Mutta hoitamalla itseäni olen saanut sen lukittua tuonne syvälle sielujeni kammioon. Eikä mulla ole aikomustakaan sitä päästää vapaaksi.

Nyt on tullut oikea aika hoitaa tuo mun toinenkin puoli kuntoon.

Mä olen sen arvoinen ja tämä elämä on liian mielenkiintoinen että viitsisin sen hukata syyttä suotta. Sillä mulla on vain tämä elämä.

Kyllä se tästä ... tähänkin voin soveltaa päihdekuntoutuksessa oppimaani elämäntapaa

❤ASKEL KERRALLAAN ❤

Seison jälleen tienhaarassa

On aika muistella. On aika muistaa se mitä tapahtui kaksi vuotta sitten. Ihan vaan sen takia että olen jälleen elämäni taitekohdassa. Seison siinä tienhaarassa ja valittavanani on kaksi tietä. Toinen johtaa kohti helvettiä, hautaa ja kuolemaa ja toinen tienhaara johtaa valoon, elämään ja hyvyyteen. Mitä nyt sitten on tapahtunut. Ei oikeastaan mitään alkoholismin saralla. Täytyy heti tarkentaa että mä olen yhä raitis ja en ole pisaraakaan viinaa juonut sitten kun 19.7.2017 viimeisen kännini vedin.

Kaksi vuotta sitten mä seisoin siinä tienhaarassa ja mä valitsin elämän. Mun juopottelu oli mennyt siihen pisteeseen että olin menettänyt liikuntakykyni. Edelliset kaksi kuukautta olin maannut liikuntakyvyttömänä vuoteessa. En antanut Karvisen soittaa apua eikä hän osannut. Mä olen niin vahva persoona jos nyt vältetään käyttämästä sanaa "pirttihirmu" että kaiketi hän pelkäsi mua ja mun huutamistani ja raivoamistani. Mä tein kuolemaa ja mä tiesin sen itse että enää ei kestäisi kauaa kun mun ei enää tarvitsisi aamulla herätä ja tuntea sitä viinan tuskaa. Mä kun en sairaassa juopon päässäni keksinyt mitään muuta keinoa päästä viinasta eroon kun kuolema. Mun ei tarvistisi enää kärsiä eikä himoita viinaa. Mun ei tarvitsisi yökausia itkeä ja huutaa ja juoda vaikka en halunnut koska kroppa huusi viinaa vaikka sielu sanoi ei enää. Mun ei tarvitsisi täristä viinanhimoissani. Mun ei tarvitsisi tuntea niitä viiltäviä kipuja raahautuessani eteenpäin yhden kyynärsauvan varassa. Mun ei koskaan enää tarvitsisi tunte sitä tunnetta kun mun kroppa alkaa pettää ja alkaa menemään taju ja herätä parin minuutin päästä lattialta ja nöyrtyen soittaa apua palokunnasta nostoavuksi kun mä en itse päässyt ylös.

Se viinapiru oli pitänyt mua otteessaan ja puristanut mua kasaan viimeiset 30 vuotta ja mä en enää jaksanut elää niin. Mä en vaan jaksanut sitä viinan himoa. Mä en jaksanut sitä samaa paskaa mitä mun suuni syölsi ulos ja niitä helvetin selityksiä että miksi mä nyt voin juoda. Aina oli syy juoda. Ja missä mä olin hyvä niin mä olin helvetin hyvä manipuloimaan toisia ihmisiä. Ja mä olen siinä taitava yhä.  Nyt mä olen jälleen siinä elämäni valintatilanteessa.

Mä olen kertoillut tässä blogissani myös mun syömisongelmistani ja paino-ongelmista ennenkin mutta olenko mä oikeastaan ollut koskaan tosissani. Mä olen aina sanonut ja mä olen aina tiennyt että mulla on samanlainen suhde ruokaan kun alkoholisteilla on viinaan. Ja mä olin se sikajuoppo ja kaikki se paska mitä mä syöllän suustani. Kaikki ne sanat ja korulauseet miksi mä nyt voin herkutella jäätelöllä, miksi mä voin ihan hyvin syödä epäterveellisesti....kaikki ne syyt. Ihan kuin mä olisin kuullut niitä syitä jo aiemminkin ...ai niin joo .... mutta mähän olen. Mä olin se juoppo joka niitä syitä sepitteli. Ei ole mitään sellaista mitä mä en olisi omasta suustani jo aiemmin ulos päästänyt.

Nyt mä olen vaan tullut siihen pisteeseen että mä en jaksa tätä paino-ongelmaani enää kantaa. Mä voin henkisesti huonosti. Mä voin fyysisesti huonosti.  Alunpitäen tavoite oli kaksi vuotta sitten viikko ennen jouluaattoa 2017 että mä vielä kävelen joku päivä ja pääsen eroon tästä pyörätuolista. Nyt mä olen sitten jämähtänyt syvemmälle tähän helvetinkapineeseen.  Ehkä mä nyt olen viimeinkin valmis kohtaamaan ne elämän realiteetit ja kasvamaan viimeinkin aikuiseksi. Olen tehnyt lukuisia hyviä päätöksiä ja aloitin fysioterapiankin uudelleen kun sen viime vuoden marraskuussa lopetin. Mä kun en ymmärtänyt mitä hyötyä siitä kerta viikossa fyssarilla käynnistä on mutta nyt mä sen tiedän. Sen tarkoitus on ylläpitää mun kuntoani.

Mä haluan elää vielä 90 vuotiaana muorinakin.

Kiikkustella kiikkustuolissa Karvisen kanssa ja muistella sitä yhteistä ihanaa elämäntaivalta.

Tällä mun nykytavalla se kuolema ei ole niinkään kaukana.

Mä sen helvetin olen kerran nähnyt ja toista kertaa mä en halua sitä nähdä enkä sille puolelle päätyä.

Tää mun elämä on tässä ja nyt!

Täältä mä tulen elämä .... pusken uudella innolla eteenpäin.

Mä selvisin alkoholismista niin mä selviän tästäkin.

Mä selviän ja tulen selviämään kaikesta mitä elämä mun tielleni heittää.

Näin se vaan on. Ja näin sen on oltava.