Voiko onnellisempi enää olla

Siperiankissa

Olen onnellinen nainen.

Olen onnellinen tästä suuresta saavutuksestani.

Kokonainen vuosi raittiina.

Mä tein uskomattomasta totta.

Mä tein mahdottomasta mahdollista.

Tää on viimeinkin jotain sellaista mikä on täysin mun omaa ansiotani.

Mulla on aina ollut hirvittävän huono itsetunto. Mä en koskaan ole tuntenut sellaista että mä osaisin yhtään mitään. Mä olen aina ollut hyvinkin epävarma. Eikä asiaa ole todellakaan auttanut yhtään entisen elämän puoliso jolle mikään ei ollut riittävän hyvää. Aina olisi pitänyt tehdä paremmin. Mä en vain osannut olla tarpeeksi hyvä: En tarpeeksi hyvä vaimo, en tarpeeksi hyvä sängyssä, en tarpeeksi hyvä ruuanlaittaja ... siis en tarpeeksi hyvä koskaan missään. Mä opiskelin Kokkolan ammattikorkeakoulussa aikoinaan Tradenomiksi mutta sekään ei ollut mun saavutukseni. Exäni mukaan mä en olisi valmistunut ilman sitä. Eli kunnia siitäkin teosta meni silloiselle miehelleni. Ei mulle. En mä ollut ansainnut yhtään kiitosta. En yhtään hyvää sanaa. En yhtään mitään.

Tämän raitistumisen mä olen tehnyt ihan itse. Tokihan mä kiitän Oikeahetkeä siitä että he ovat rakastaneet mua ja välittäneet musta, osoittaneet mulle että mä olen hyvä ihminen, näyttäneet mulle uuden tien ja opastaneet mut itsenäisesti sitä uutta tietä kulkemaan. En mä ilman apua olisi selvinnyt. Ilman sitä porukkaa mä en olisi raitistunut. En mä tiennyt miten mä siitä viinasta eroon pääsen joten se kuoleman ajatus alkoi päivä päivältä houkuttelemaan entistä enemmän kunnes sitten tuli se päivä jolloin laitoin suunnitelman toteutumaan.

Tänä päivänä mua ei enää kuolema houkuttele. Se ei ole enää vaihtoehto koska mä totesin että hemmetti soikoon. Mähän rakastan tätä elämää. Mä olen tykästynyt tähän raittiina olemiseen ja siihen tunteeseen että pää on selkeä ja voi taas ajatella. Mä kokeilin sitä kohtuukäyttämistä 30 vuotta ja ilmiselvästikkään se ei ollut mun juttuni. Koska multa meinasi lähteä henki.

Kulissit on riisuttu ja näytelmä on loppunut. Mä elän reilusti ja rohkeasti tätä raitistuneen alkoholistin elämää. Mä en häpeä menneisyyttäni enkä nykyisyyttäni. Mä näyttelin onnellista 30 vuotta. Mä näyttelin tätä elämää. Mä näyttelin itseäni. Nyt mä olen oikeasti se kuka olen ja opettelen tuntemaan itseni ja sen mistä mä pidän.

Mä pidän väreistä: uusia lempivärejä ovat pinkki, hotpinkki, fuksia, keltainen, oranssi ja punainen.

Mä pidän kissoista. Unelmana olisi saada rodultaan sellainen kuin siperian kissa. 

Mulle on avautunut täysin uusi ja erilainen musiikkimaailma. Ennen se musiikki oli niitä kännirenkutuksia joita tuli kuunneltua uudelleen ja uudelleen ja vain kännissä. Mutta raitistuttuani mä löysin Juutalaisen hasidi musiikin. Mä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä ne laulavat niissä kappaleissa mutta ei se mua häiritse koska jollakin ihmeen tavalla se rauhoittaa mua ja saa hyvälle tuulelle.

Tää elämä on uusia,ihmeellisiä ja riemuitsemisen arvoisia asioita täynnä ja ne vain odottavat mua että mä löydän ne asiat joista pidän ja asiat joita haluan tehdä ja harrastaa. Kyllä elämä vaan on ihanaa.