Pimeästä valoon

Heinäkuussa...noin kuukauden kuluttua tulee täyteen kaksi vuotta päihteetöntä elämää. Kun mä muistelen kaikkea sitä kamalaa mitä piti tapahtua ennenkuin mun mieleni avautui ajatukselle siitä että mulla on helvetin iso ongelma. Ennenkuin mä tajusin että mulla ei ole pienen pieni alkoholiongelma vaan mä olen täys rappio alkoholisti. Paljon tapahtui. Paljon piti tapahtua. Multa lähti miltei henki. Mä olisin tarvinnut apua jo paljon paljon aikaisemmin mutta en mä kehdannut pyytää. Mä ajattelin että ei kukaan välitä kuitenkaan. Olihan se toki helpompi ratkaisu jatkaa juomista kun edes yrittää raitistumista. En mä onnistuisi kuitenkaan. Mä tiesin että mun tieni johtaa kohti kuolemaa. Mä olin tiennyt sen jo kauan. Mun virtsarakko oli lakannut toimimasta ja pissa tuli miten sattui koska mä en tuntenut pissaamisen tarvetta. Mun vatsani oli pysyvästi ripulilla. Karvinen ei osannut epäillä mitään. Kyllä hän tiesi että mä voin huonosti mutta ei hän tiennyt miten huonosti. Mä olin niin helvetin hyvä manipuloimaan ja puhumaan paskaa että uskoin itsekin kaiken sen paskan todeksi jota mun suuni syölsi ulos.

Miksi mä näitä muistelen. Eikö se ajatus ollut että kukaan ei voi menneisyyttään muuttaa. Aivan niin....niin se on. Mutta mun on pakko muistaa se missä mä olen ollut. Mistä mä olen lähtenyt. Mikä mua odottaa jos takaisin menen. Eli mun on muistettava jotta pystyn pysymään oikealla polulla. On muistettava se miten arvokasta tämä elämä on näin raittiina ja miten onnellinen mä olenkaan kun olen saavuttanut jotain ihan itse. Minä....ikuinen luuseri....ikuinen epäonnistuja joka ei pitänytkään paikkansa. Mä onnistuin jossakin niin suuressa kuin raitistuminen. Tämä on mun juttuni. Juttu josta mä olen helvetin ylpeä.

Mä ajattelin alkuun että enhän mä kehtaa kenellekkään kertoa että mulla on alkoholiongelma ja että mä join jalat altani. Mä kun jouduin tai siis pääsin vuodeosastolle hoidettavaksi, Karvinen oli soitellut parin ystävän kanssa. Mä kysyin heti että ethän sä saakeli kertonut miksi mä täällä olen. Karvinen sanoi kertoneensa. Ja mä taisin pimahtaa miltei täysin. Mä huusin ja itkin että se ei ole sun asiasi mun asioitani levitellä. Että sun takiasi kaikki kohta luulevat että mä olen joku helevetin alkoholisti. No tuossa vaiheessa mä en vielä ollut tietoinen siitä seikasta enkä ollut ymmärtänyt vielä sitä seikkaa että hei vaan ... mähän olen alkoholisti.

Mua pelotti avoimuus pitkään. Mua pelotti silloinkin kun pääsin päihdekuntoutukseen OIKEAHETKI nimiseen paikkaan. Musta tuntui siltä että koko maailma tuomitsee mut että ei kukaan ymmärrä. Kun en mä itsekään ymmärtänyt omia tekojani. En mä ymmärtänyt syitä juomiselle. En mä tiennyt enkä ymmärtänyt että alkoholismi on sairaus. Se viisaus pohjattomassa pimeydessä alkoi valaistua vasta sitten kun aloitin päihdekuntoutuksen ja ensimmäistä kertaa tajusin että helvetti soikoon enhän mä olekaan yksin. Mun kaltaisiani alkoholsimiin sairastuneita on paljon paljon muitakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä en ollutkaan yksin vaan mä kuuluin johonkin. Olin osa jotain suurta. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni mä kuuntelin. Mä kuuntelin heitä joidenka kanssa mä siinä ringissä istuin. Pystyin samaistumaan ja ymmärrykseni kasvoi kerta kerralta. 

Kunnes tulin siihen pisteeseen että mä olin täysin sinut oman alkoholismini kanssa. Siihen hetkeen kun katsoin että mun ei tarvitse hävetä sitä mistä mä olen lähtenyt eikä sitä että mä olen raitistunut alkoholisti. Mun ei tarvitse hävetä sitä että mä melkein kuolin. Ajattelin että olemalla avoin ja kertomalla tästä suuresta jutusta eli raitistumisesta voin kertomuksellani, avoimuudellani ja esimerkilläni osoittaa kaikille ehkä vielä epäileville että se raitistuminen on mahdollista. Sitä toivotonta tapausta ei ole olemassakaan. Koska mä olin se toivoton tapaus. Ja katsokaa mua nyt. Tässä mä olen. Raitis ja onnellinen.