Kaksivuotias

Kyllä taas ilmoilla hellitään. On sellaiset helteet että melkein tekisi mieli valittaa mutta mä kieltäydyn valittamasta.  Mä rakastan kesää ja lämpöä ja talvisin mä aina palelen niin kamalasti. Jotenkin mua ärsyttää ihmiset jotka ovat aina valittamassa ... kun on kesä niin on liian kuuma ja kun on talvi niin on liian kylmä. Tuntuu kuin ihmiset eivät olisi koskaan tyytyväisiä. Mutta silleesti on multakin puhti ollut poissa että inspiraatiota kirjoittamiseen ei oikestaan ole ollut. Olen istunut tässä koneen ääressä yhden sun toisenkin kerran mutta ei ole tullut mitään aivoista ulos. Joten ei multakaan sitä tekstiä väkisten synny. Kyllä sitä juttua taas piisaa sitten kun on oikea aika.

Mä yritän tässä uudessa elämässä elää sopusuhtaisesti. Siis sillä tavalla että yritän olla itseni kanssa tasapainossa. Tyynesti hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Muuttaa niitä joita voin. Enempään mä en pysty. Sellainen jatkuva asioista nariseminen ja turha valitus ja kitinä vievät vain itseltä turhaan sitä energiaa. Ja jos on jatkuvasti suupielet alaspäin niin aivan taatusti koko elämä tuntuu paskalta.

Mutta ei siihen paskaan elämään auta muuta kun korjata niitä omia katsomuksiaan ja tekosiaan. Katsoa kunnolla sinne peiliin ja miettiä mitä sieltä näkyy. Miksi mulla on näin paska fiilis. Korjata asiat jotka voi korjata. Elää tyynesti sovussa ja sopusoinnussa itsesi ja onnellisuuden kanssa.

Mulla oli 20.7.2019 kaksivuotismerkkipäivä. Eli mulla tuli 2 vuotta täyteen raitista elämää. Ja nyt siis jos joku kysyy että miltäs nyt sitten tuntuu. Ovatko nämä 2 vuotta olleet sen arvoisia että ne on kannattaneet raittiina pysyä. Siis joo...mä asettelin ihan tahallani tuon ajatuksen aivan typerästi. Mä en ajattele raittiutta minään kannatusasiana että kannattaako se vai ei. Tämä on jotain mitä mä olen itse halunnut ja mihin olen ryhtynyt pelkästään siksi että mä haluan olla raitis. Sillä muita vaihtoehtoja mulla ei ollut jäljellä. Mulla oli tasan kaksi tietä. Joko raittius tai hauta. Ja vaikka mä miten yritin saattaa itseni sinne hautaan niin en siinä onnistunut joten olen onnellinen tästä uudesta mahdollisuudesta ja uudesta elämästä. 

Eihän tämä elämä todellakaan ole yhtä iloa ja riemua. Mulle tulee niitä ahdistuksen hetkiä jolloinka tuntuu siltä että maailma kaatuu päälle ja tuntuu vaikealta aamulla nousta edes sängystä ylös mutta näihin tilanteisiin ei kuulu enää se viina. Mä olen päässyt siihen tilanteeseen tässä elämässäni että se viina ei enää pyöritä mun elämääni. Mä en elä enää viinan ehdoilla vaan mä elän omilla ehdoillani ja pyrin ja tähtään siihen onnellisuuteen. Koska mä en mitään niin kovasti ole koskaan halunnut kuin olla onnellinen.

Nautitaan kaikki näistä ihanan lämpöisitä päivistä.

Mä nautin ja olen onnellinen viimeinkin.

Mun elämällä on viimeinkin tarkoitus ja mä voin tuntea sen että kaikki se tuska ja kärsimys jota pitkin olen kulkenut on olleet se tie joka mun oli pakko käydä voidakseni ymmärtää itseäni, tekojani ja elämääni paremmin.

Mä olen alkoholisti. Mä olen raitistunut alkoholisti.

Eikä mun tarvitse sitä hävetä.

Jos yksikin ihminen joka näitä mun juttujani lukee saa toivoa mun tarinasta ja kipinän raittiuteen ja parempaan elämään niin silloin mä en suinkaan kirjoittele näitä turhaan. Alkuun mä aloin kirjoittamaan näitä lähinnä itselleni ja jäsentelemään ajatuksiani ja siksi että mun olisi helpompi pysyä raittiina kun olen julkisesti raitistunut alkoholisti. Mitään pois jättämättä ja mitään salaamatta.

Tässä mä nyt olen.

Tämä on mun elämääni ja mun tarinani.

Olenko heikko ja huono ihminen

Kysymys tulee useinkin mieleeni. Olenko heikko ja huono ihminen?

Olenko mä ansainnut kaiken sen kivun jota mä toisinaan tunnen ja olenko mä huono ja heikko kun turrutan kipuni lääkkeellä. Mutta jos mä huutaisin tuskaani ja kipuani ottamatta vastaani sitä apua jonka lääkkeen muodossa saan niin eikö se olisi turhaa marttyyriksi ryhtymistä ja typerää uhriutumista.

Alkuun mun pää oli melko sekaisin kaikesta siitä tietotulvasta jota tuli. Mikä on hyväksi ja mikä ei ole hyväksi toipuvalle alkoholistille. Mitä pitää tehdä ja mitä ei. Sitä sun tätä ja tätä sun sitä. Joskus tuntui siltä että katsot sä mihin suuntaan tahansa niin aina on joku heristämässä sormea että ei noin. Tai on kertomassa miten hyvin toimittu. Mulla meni kauan ennenkuin sisäistin sen tosiasian että muut ihmiset voivat olla ainoastaan neuvomassa. Eivät viitoittamassa sitä oikeaa polkua ja jokaisen juopon pitää löytää se oikea polku juuri sinulle. Se joka tuntuu hyvälle. Juuri se oikea tapa olla onnellinen ja pysyä oikealla polulla.

Ei ole vain yhtä polkua jota pitkin astella. Ja mä en ole koskaan kulkenut samoja teitä kun muut ihmiset ja mua on vaikea saada mahtumaan johonkin tiettyyn muottiin. Mua haittaa jo pelkkä ajatus siitä että mun pitää toimia juuri  jonkun kaavan mukaisesti voidakseni olla juuri oikeanlainen ihminen.

Mun maailmani meni melko sekaisin monella tapaa siinä vaiheessa kun aloitin päihdekuntoutuksen. Minnesotamalli kun katsotaan päihteettömäksi malliksi ja liikuntakykyni kun menetin niin olin terveyskeskuksen vuodeosastolla yli 3 kuukautta ennen avopäihdekuntoutuksen alkamista. Mulle määrättiin yhden sun toisenlaiset lääkkeet pelkästään sen takia että lääkärit oli sitä mieltä että kenenkään ei tarvitse kipuja sietää. Vaikka kyseessä ei ollutkaan päihteisiin erikoistunut lääkäri niin ei TK lääkäri mikään tyhmä mies ole. Joten mä luotan täysin mua hoitavaan ammattitaitoiseen hoitohenkilökuntaan mikä mulle on parhaaksi. Mun lonkat ja polvet ovat niin kuluneet ja ilman niitä kipulääkkeitä ne kivut olisivat epäinhimillisiä. Kuten ne olivatkin. Mä kun tein diagnoosin ja määräsin itselleni viinaa, viinaa ja enemmän viinaa niihin sanoinkuvaamattomiin kipuihin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna mä tein kaikki ne virheet mitä maailmassa voi vaan olla. Kaikki ne virheet jotka teki musta alkoholistin ja jotka miltei vei mut hautaan. Viina nyt ei todellakaan ole lääke yhtään mihinkään. Ja olihan se toki yksi syy hankkia lisää viinaa ja saada tuntea itsensä marttyyriksi. Hakea oikeutusta käytökselleen ja hyväksyä kaikki se paska jonka vuoksi musta tuli alkoholisti.

Jo heti alkuun mua revittiin moneen suuntaan. Yksi sano toista ja toinen toista noiden mun lääkkeiden suhteen. Siis sellaisetkin ihmiset joilla ei ollut mitään lääketieteellistä koulutusta. Sain tuntea olevani jollakin lailla huono ja sain sellaisen kuvan että ne lääkkeet ajaa muta takaisin päihteiden pariin. Antabusta mä syön edelleen. Tuo antabus aloitettiin osastolla 2017. Lääkäri kysyi siitä mun mielipidettä niin sanoin että mikäspäs siinä mä olen valmis kokeilemaan. Ja tämäkin tehtiin lääkärin valvonnan alaisena. Niinpäs vaan siitäkin sain kuulla eriäviä mielipiteitä ja miten se on ihan tyhmää syödä jotain antabusta.

Mä löysin aikaa myöden sen kultaisen keskitien. Mä löysin sen oman tapani elää ja toimia. Mun oma palanen taivasta ja raittiutta. Mä lopetin kuuntelemasta  sitä miten mun pitää toimia ja aloin kääntää ne neuvoiksi että mä voisin ehkä ajatella ja harkita sellaista ja sellaista. Mä jätin kivun kontrolloinnin ja kaiken mua koskevan hoitotyön ammattilaisten käsiin ja lakkasin kuuntelemasta eri tahoja jotka kaikki tuntuivat vetävän mua eri suuntiin. Mulle voi neuvoja antaa mutta mulle on turha tulla sanomaan kenenkään omaa tapaansa elää ainoaksi tavaksi maailmassa. 

Mä olen kipeä nytkin. Mä tunnen se kivun mutta nykyään kiitos lääkityksen ne kivut on siedettäviä. Mä en suunnittele enää itseni tappamista kun mun kivut ovat sietämättömät. Mun ei tarvitse enää juoda itseäni ja tunteitani turruksiin voidakseni elää ilman kipuja. Sillä jokainen ihminen on yksilö ja jokainen ihminen pitäisi otaa yksilönä. Jos minnesotamalli sanoo että joku asia on ehdottomasti näin ja piste. Niin sitä pistettä on pystyttävä venyttämään sen mukaan mikä on kullekkin toipuvalle alkoholisitille oikein hänen kannaltaan katsottuna ja häneen sovellettuna. 

Eli olenko mä heikko ja huono ihminen ja pitäisikö mun sellaiseksi itseni tuntea. Ei todellakaan. Ei pidä enkä mä tunne sellaiseksi itseäni. Nämä kipulääkkeet auttavat mut pysymään elossa.  Mä olen omanlaiseni yksilö. Mä olen ihminen ja mä olen tärkeä. Mä olen raittiina yhä tänäänkin. Rakastamalla itseäni ja välittämällä itsestäni mä pysynkin raittiina. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan.

Yöllä on aikaa ajatella... liikaakin!

No niin onkin ja toisinaan tuntuu että sitä aikaa ajatuksille on liikaakin. Ajatukset meinaavat pyöriä liikaakin tuolla pääkopassa. Ja mitä enemmän mä ajattelen sitä enemmän suu vääntyy alaspäin. Miksi ihmeessä sitä ei osaa ikinä ajatella niitä positiivisia asioita vaan aina ne negatiiviset jutut valtaa mielen. Eli tässä nyt on kyse taas siitä samasta asiasta josta jo jossain blogitekstissä kirjoitin aiemminkin että jos ei ole paha olo niin sitten se paha olo tehdään vaikka väkisin. Kroppa ja mieli kun ovat tottuneet olemaan jatkuvassa kaaostilassa. Sitä vaan tieten täytyy tätä uutta elämää opetella oikeen ajan kanssa. 

Mä törmäsin tuolla netin ihmemaassa yhteen ihmiseen josta nyt on ihan pakko mainita. Sellainen kehopositiivisuuden puolestapuhuja kuin vatsamielenosoituksen Tytti Shemeikka. Eksyin hänen youtube kanavalleen ihan sattumalta tuolla youtubessa seikkaillessani. En mä aiemmin ollut ehtinyt koko ihmiseen ja aiheeseen perehtyä. Nimen vatsamielenosoitus olin kyllä lukenut lehdissä aiemminkin mutta ajattelin että mitä ihmeen "hihhulointia" tuokin nyt sitten oikein on. Se ajatus siitä että lihavuus on synti ja lihavien ei pidä näkyä eikä varsinkaan kuulua.  Mutta siis mä aloin katselemaan hänen filmejään niin tässähän se viikko on mukavasti vierähtänyt Tytti Shemeikan ja Vatsamielenosoituksen parissa. Olen kyllä niin positiivisesti yllättynyt kaikesta siitä hyvästä sanasta ja asiasta mitä hän edustaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä aloin oikein ajattelemaan tätä lihavuus asiaa. Hän kun vähät välittää siitä mitä mieltä muut on ja pukeutuu rohkeasti, meikkaa rohkeasti ... siis on kaiken kaikkiaan tosella upean tuntuinen ihminen. Ja meinasi unohtua mainita ne siniset hiukset ja siniset kulmakarvat. 

Tuosta mulle tulikin se ajatus mieleeni että ketä se palvelee se ajatus siitä että lihavien ei saa olla lihavia vaan heidän pitäisi olla laihoja. Mä muistan kun parikymppisenä se bodysheimaus alkoi vaikka silloin moista termiä ei edes käyetetty ja se oli alkanut jo oikeastaan lapsuudesta asti. Aina joku antoi ymmärtää että sä et ole tarpeeksi kelvollinen kun sulla on tuota painoa. Lapsena olin pullukka. Terveydenhoitaja koulussa pani dieetille. Samalla syyllistettiin koko perhe. Parikymppisenä mä muistan aikuisneuvolaan menneeni aivan tykkänään muiden asioiden takia mutta keskustelu jälleen kerran kääntyi mun painooni. Mä sanoin että en mä ole tullut tänne mun painoni takia vaan saatanan kivuliaiden kuukautisten takia. No se terkkari jauhoi ja jauhoi sitä samaa asiaa ja kaikkein parhaiten ja elävästi mulle on jäänyt mieleen hänen sanansa että kyllä sun kannattaa laihduttaa että kun sehän on niin helppoa että. Mä muistan vilkaisseeni tuota naista. Itse tämä nainen oli luuta ja nahkaa ja kropaltaan sellainen että hänellä tuskin oli ikinä ollut yhtään kokemusta siitä että millaista oli olla ylipainoinen. Kysyin häneltä että milloin hän on laihduttanut ja miten hän on saavuttanut nykyisen hoikan vartalonsa. No siitäpä se selittely alkoi että hän on luonnostaan hoikka että koko hänen perheensä ja sukunsa on hoikkia. No mistä sä tiedät sitten että se laihduttaminen on helppoa.... no ei se osannut vastata mun kysymykseeni mutta se hyöty siitä oli että se nainen ei enää jatkossa maininnut mulle sanaa laihduttaminen eikä asiaan enää puututtu. Sama sheimaus on jatkunutkin sitten eri tavoilla läpi vuosien. Exällä oli tapana sanoa että seksi mun kanssani ei ole hauskaa kun olisi kuin tynnyrin päällä makaisi. Että kyllä hän mua rakastaa ja enemmän vielä kunhan laihdutan. Hänelle itselleen ei sitten tullut mieleenkään vilkaista omaa mahaansa ja olemattoman pientä ja hyödytöntä vehjettään. Mutta mun painonihan se toki oli syypää hänen seisomisongelmiinsa ja haluttomuuteensa. Kumma vain moisia ongelmia ei koskaan ole ollut muiden elämän tielläni kohtaamien miesten kanssa. Sillä mä en todellakaan ole viettänyt mitään nunnaluostari elämää. Ja ehkäpä sillä on oma syynsä miksi hän onkin nykyään se exä.

Laihduttaminen ja dieetillä olohan on helvetin tyhmää. Kun ajatuksena pitäisi olla ja liikkeelle pitäisi lähteä siitä kokonaisvaltaisesta elämäntapamuutoksesta. Laidutuskuuri kun loppuu jossakin vaiheessa ja mitä tulee niihin mahdollisesti laihduttuihin kiloihin niin ikävä kyllä ne tulevat rytinällä hyvin usein takaisin ja vielä korkojen kera. Tää mun käynnissä oleva elämäntapamuutos on keskittynyt tällä hetkellä tähän raittiuteen joka on ja tulee aina olemaan mun prioriteettilistalla ykkösenä.

Mutta palatakseni siihen painoasiaan niin ketä se palvelee että kaikkialla painostetaan siihen ajatukseen että ihminen ei voi olla onnellinen muuta kuin laihana. Tytti Shemaikan ajatuksista mulle tärkeimpänä ajatuksen mieleeni jäi se että vähentääkö se jollakin lailla mun ihmisarvoani että mä olen lihava. Siis ihan totta. Olenko mä jollakin lailla toisen luokan kansalainen kun mä en sovi siihen muottiin mihin yhteiskunta mua yrittää tunkea ja sovittaa. Jos mä syön suklaapatukan niin mä sen syön ja haluan syödä ilman että mun täytyy tuntea syyllisyyttä joka puraisulla ja ajatella sitä paljonko mun vaaka nyt näyttää seuraavalla punnituksella enemmän.

Ja luuleeko ihmiset ihan oikeasti että mä en tiedä olevani lihava. Ilmeisesti monikin luulee. Mun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että mä en halua laihduttaa eikä mulla ole innostusta siihen. Mulle on povattu ennenaikaista kuolemaa jo viimeiset 30 vuotta liiallisen ylipainon takia ja kas kummaa täällä mä vielä olen vakaasti elämässä kiinni. Se että joku sanoo että joo kyllä mä ymmärrän ja tiedän miltä susta tuntuu että kaikki lihavat haluaa olla laihoja. No kun ei halua. Mä ihailen Tytti Shemeikan kaltaisia ihmisiä jotka uskaltavat reilusti olla sitä mitä ovat. Uskaltainpa minäkin. Koska painoastani huolimatta mulla on aivot ja mulla on sielu. Mä osaan puhua ja mä osaan ajatella omilla aivoillani. Ja ei, ei niitä ole rasvasolut vieneet.

Se asia kun selviät hengissä viinaviidakosta ja tunnet viimeinkin olevasi elossa ja vapaa. Se on jotain mitä mä kannattelen sydämessäni. Se on jotain mulle tärkeää ja jotain mitä mä olen saavuttanut ihan itse. Eikä sen merkitystä vähennä mun painoni. 

Mä olen onnellinen ja vapaa.

Ja siinä on tällä hetkellä kaikki ja se riittää. 

Ihme juttu

Ennen mä söin mitä vaan. Ja tulinen ruoka varsinkin oli aivan huippu juttu. Mitä tulisempaa sen parempaa. Kaikkeen tuli lisättyä tulisuutta. Nyttemmin mä en voi sietää tulisia ruokia. Mä en tykkää chilistä missään muodossa. Olen yrittänyt laittaa ruokaa samaan tyyliin ja samoilla maustemäärillä kuin ennen niin tuli täysin syömäkelvotonta. Siinä keitoksessa ei maistunut oikeastaan mikään muu kuin suola ja tulisuus. Pakkohan sitä oli syödä mutta ei se hyvää ollut.

Mä tajusin justiinsa sellaisenkin asian että mä en tykkää enää kalaruuista. Ja mä en voi käsittää miksi. Se entinen Satu rakasti savukalan makua. Savu siika ja savulohi. Isä savusti itse ja isän savustama savusiika oli sitten syhvää kuten savulahnakin. Karvisen kanssa Kuhmon mökillä savustimme usein kuhaa josta tuli myös todella maukasta.

Mä ajattelin sen sillee että se täytyy olla niin että mulla on makumieltymykset muuttuneet rajusti. Mä olin entisessä elämässäni polttanut makuaistini viinalla kuten myös taisi viinan takia olla sekaisinkin se makuaisti. Kun ruoka ei maistunut miltään normaalisti maustettuna niin se sitten tuli ylimaustettua niin että varmasti maistuu. Voi Karvinen raukkaa kun se joutui niitä mun mausteisia ruokia syömään. Eihän mun kokkaustaidoissa mitään vikaa ollut. Ainoastaan siinä miten mä ne keitokseni maustoin. Eipä ihme että Karvinen jo yhdessä vaiheessa ehdotti että maustetaan se ruoka vasta omilla lautasilla ja niin me sitten jatkossa tehtiin.

Mutta siis onhan se oikeastaan ihan järkeenkäypää että kun vuosikausia juopottelee niin kun raitistuu niin moni asia on toisin kuin ennen. Onko se nyt suuri vahinko jos mä en kalaruuista enää tykkää. Jos kalaruoka ei innosta niin eipä sitä tartte ostaa ja ruuaksi laittaa vaikka suositukset niin sanookin. Se ajatus siitä että mun pitäisi nyt popsia naamariini annos kalakeittoa oksettaa. Ja kaikki muukin kalaruokien ajattelu iljettää. Ja joo... ei se johdu raskaudesta. En mä ole raskaana. Olen vain raitistunut.

Moni muukin asia on muuttunut kun viina ei enää pyöritä elämää. Musta on kasvanut uusi ihminen ja mä olen miljoonien kilometrien päässä siitä ihmisestä mikä mä kerran olin. Mun koko ajatusmaailma on muuttunut. Voisi sanoa että mä olen parempi ihminen kuin ennen. Ainakin mä olen seesteisempi ja onnellisempi elämääni. Kaikin puolin tyytyväisempi.

On ihmisiä jotka eivät koskaan anna anteeksi eivätkä anna edes siihen pyytämiseen mahdollisuutta. Mä en jää sitä kuitnekaan suremaan. Mä olen sydämessäni ollut pahoillani, pyytänyt anteeksi ja pyrkinyt teoillani osoittamaan sen että mä olen luottamuksen arvoinen ihminen.  En mä voi kaikkien ihmisten päätä kääntää. Ne jotka yhä tuntevat mua kohtaan katkeruutta ja kaunaa saavat sen mielipiteensä pitää.

Koska mä olen onnellinen ja tyytyväinen näin.

Se katkeruus ja kauna ei kuulu enää mun elämääni.

Näin on hyvä olla.

Juuri tässä tänään ja nyt.

Virallinen eläkeläinen

 

Hauskaa Heinäkuuta

Hei vaan heinäkuu 

Viimeinen kuukausi on mennyt oikeastaan aikamoisella hermoilumoodilla. Mulla kun on vuoden pyörinyt tuo kuntoutustuki ja 7.5 kun kävin lääkärissä niin lääkäri sanoi että on kyllä sitä mieltä että nyt voi hakea jo työkyvyttömyyseläkettä kun ei musta työkykyistä tule ja tilanne ei kuntouttamalla tämän kummemmaki muutu. Kiitos vain tuumasin itsemielessäni että joskos ne Kelan lääkäritkin olisivat samaa mieltä. Olen vaan kuullut niin tuhottomasti kauhutarinoita siitä miten vaikeaa on eläkkeelle pääsy ollut joillekkin. Ja mä kun olen perusluonteeltani sellainen että hermoilen ja hermoilen, hermoilen ja vielä kerran hermoilen. Mä hermoilen ja stressaan ihan kaikesta. Siis kaiken kaikkiaan Satu ja tyyneys, rauhallisuus ja kärsivällisyys eivät todellakaan sovi samaan lauseeseen. Joten tätä tyyneyttä ja mielen hallintaa on ollut haastavaa opetella. Ja mulla on erittäin paljon sen saralla kyllä töitä tehtävänä.

Mä muistan aikaa noin 7 vuoden taakse kun olin vielä juoppo omaishoitaja ja heikon kuntoni vuoksi yritin päästä sairanlomalle jotta sen jälkeen olis mahdollisuutta hakea eläkettä jossakin vaiheessa. Kelan lausunto oli korkeinta elintä myöden että mä olen ammatiltani omaishoitaja ja vaikka työkykyni on alentunut niin pystyn kuitenkin sen työni hoitamaan. Ei auttanut selitykset ja viralliset lausunnot että omaishoitajuus ei ole ammatti. Mä kävin todellakin sellaisilla ylikierroksilla että oksat pois. Mä ajattelin että tätä helvettiä kestää 70 vuotiaaksi asti että mä olen ikuisesti omaishoitaja....paitsi että mä tuskin olisin elänyt niin pitkään. Tuolloin jo mun terveydelliset ongelmat johtuivat viinasta mutta enhän mä sitä myöntänyt ja vika oli aina jossakin muussa kuin mussa itsessäni. Tuolloin Karvinen sanoi että asioilla on tarkoituksena järjestyä että usko pois. No ei sitä elämän tarkoitusta koskaan juuri sillä hetkellä ymmärrä ja se ymmärrys asioihin tulee paljon paljon myöhemmin. Niinhän tässä nytkin kävi. Joku korkein taho mustakin on huolen pitänyt. Tässä mä olen tänään 1.7 lähtien mulle on myönnetty työkyvyttömyyseläke. Ja tuntuu todellakin että palasia elämän palapelissä loksahteli paikoilleen taas monen monta palaa.

Eihän se eläkkeen määrä nyt niin loistava ole mutta kyllä me molempien tuloilla toimeen tullaan. Joskus sitä väkisinkin miettii että miten helvetisssä sitä rahaa riitti viinaan. Ja eihän se raha riittänytkään. Piti lainata niin että sai ryypätä. No onneksi se on mennyttä elämää mutta niitä velkojakin on pakko maksaa takaisin. Mutta se tieto ja ajatus helpottaa että vielä tulee se päivä jolloin mä olen velaton.

Tästä on hyvä jatkaa.

Virallisesti eläkeläisenä.

Mikä vaivaa kun mikään ei vaivaa

"Ärsyttää taas niin vietävästi. Ja siis mikä ärsyttää siis no sehän siinä onkin kun en mä tiedä mikä ärsyttää. Yritän ajatella positiivisesti ja muistella että tämänkin menee ohi mutta joskus vaan on sellaisia hetkiä jolloinka olo on sellainen että nyt ärysttää kaikki. Ja kun ei sanoiksi osaa määritellä että mikä mättää.

Jollakin lailla tuo tulevaisuus mua huolettaa. Tai no sehän se huolettaa aina. Mä tiedän että nämä on sellaisia asioita että pitäisi elää vaan se päivä kerrallaan kun ei siitä tulevaisuudesta kuitenkaan kukaan meistä tiedä.

Se ajatus siitä menneestä elämästä piinaa toisinaan. Joskus tulee nenään joku tuoksu tai joku sanoo jonkin sanan joka tuo muistoja menneestä jo eletystä elämästä. Ei pitäisi muistella sitä mennyttäkään. No ei mutta joskus tulee sellainen olo että joku tietty tapahtuma tulee mieleeni. Ja eikä nyt niin ne positiiviset asiat vaan pelkästään ne negatiiviset asiat......"

Sunnuntaina 30.6.2019

Päätin jättää tuon tekstini tuohon. Aloitin kirjoittamaan tätä blogitekstiä jo perjantaina mutta mitä pidemmälle pääsin niin sitä ärsyyntyneemmäksi olo muuttui ja sitä enemmän ärsytti. Joten lopetin kirjoittamisen siihen. Tuossa lopussa silmillä oli jo kiukun kyyneleet ja olo oli aika kamala.

Nyt tänään tunne on vallan toinen ja mut valtaa suuri hämmennys lukiessani tuota onnetonta tekstiä. Mä olin tyystin unohtanut sen että miten suuri armo mua on kohdannut kun mä olen tänäänkin täällä. Unohdin sen miten likellä olin kuolemaa. Unohdin senkin miten olla onnellinen. Kaikki paha olo pelkästään sen takia että sattui nyt ärsyttämään. Tuntuu siltä että pienestä lumipallosta rinteeseen heitettynä syntyikikin melkoinen lumivyöry. Onneksi sentään pysäytin sen ajoissa. Koko perjantain olo oli sellainen että mua ärsyttää niin vietävästi. Ja kun Karvinen halasi ja kysyi että mikä sua ärsyttää ja itkettää niin en mä siihen vastausta osannut antaa. Tuli sellainen olo että mikä hitto vaivaa kun mikään ei vaivaa. Kun tekemällä pitää saada paha olo kun on niin tottunut siihen että on paha olo ja paha olla. Se onnellisuus on niin harvinainen tunne että ei sen kanssa osaa vielä elää joten sitä on ihan pakko tehdä vaikka  mistä se paha olo että olisi yhtä surkea olo kuin ennen juoppona. Saa sitten tuntea itsensä täydelliseksi marttyyriksi...itkeä krokotiilin kyyneleitä kun elämä mua sortaa ja kukaan ei musta tykkää eikä rakasta. 

Onneksi nyt sitten huomaa sen oman typeryytensä ja on havahtunut että ei noin. Jos olo tuntuu surkealta niin on hyvä muistaa ne seikat miksi mulla on oikeus olla onnellinen. Miksi mun pitää olla onnellinen. Ja miksi mä saan olla onnellinen. Onnellinen iloinen ja elämää täynnä. 

Iso hallaus kaikille teille ihanille  💕

Nautitaan elämästä ja ollaan yhdessä onnellisia 💖

Huomenna onkin sitten heinäkuu 💟

Hei sulle heinäkuu .... ihana tavata .... mun nimeni on Satu ja mä olen raitistunut alkoholisti 💞

Pimeästä valoon

Heinäkuussa...noin kuukauden kuluttua tulee täyteen kaksi vuotta päihteetöntä elämää. Kun mä muistelen kaikkea sitä kamalaa mitä piti tapahtua ennenkuin mun mieleni avautui ajatukselle siitä että mulla on helvetin iso ongelma. Ennenkuin mä tajusin että mulla ei ole pienen pieni alkoholiongelma vaan mä olen täys rappio alkoholisti. Paljon tapahtui. Paljon piti tapahtua. Multa lähti miltei henki. Mä olisin tarvinnut apua jo paljon paljon aikaisemmin mutta en mä kehdannut pyytää. Mä ajattelin että ei kukaan välitä kuitenkaan. Olihan se toki helpompi ratkaisu jatkaa juomista kun edes yrittää raitistumista. En mä onnistuisi kuitenkaan. Mä tiesin että mun tieni johtaa kohti kuolemaa. Mä olin tiennyt sen jo kauan. Mun virtsarakko oli lakannut toimimasta ja pissa tuli miten sattui koska mä en tuntenut pissaamisen tarvetta. Mun vatsani oli pysyvästi ripulilla. Karvinen ei osannut epäillä mitään. Kyllä hän tiesi että mä voin huonosti mutta ei hän tiennyt miten huonosti. Mä olin niin helvetin hyvä manipuloimaan ja puhumaan paskaa että uskoin itsekin kaiken sen paskan todeksi jota mun suuni syölsi ulos.

Miksi mä näitä muistelen. Eikö se ajatus ollut että kukaan ei voi menneisyyttään muuttaa. Aivan niin....niin se on. Mutta mun on pakko muistaa se missä mä olen ollut. Mistä mä olen lähtenyt. Mikä mua odottaa jos takaisin menen. Eli mun on muistettava jotta pystyn pysymään oikealla polulla. On muistettava se miten arvokasta tämä elämä on näin raittiina ja miten onnellinen mä olenkaan kun olen saavuttanut jotain ihan itse. Minä....ikuinen luuseri....ikuinen epäonnistuja joka ei pitänytkään paikkansa. Mä onnistuin jossakin niin suuressa kuin raitistuminen. Tämä on mun juttuni. Juttu josta mä olen helvetin ylpeä.

Mä ajattelin alkuun että enhän mä kehtaa kenellekkään kertoa että mulla on alkoholiongelma ja että mä join jalat altani. Mä kun jouduin tai siis pääsin vuodeosastolle hoidettavaksi, Karvinen oli soitellut parin ystävän kanssa. Mä kysyin heti että ethän sä saakeli kertonut miksi mä täällä olen. Karvinen sanoi kertoneensa. Ja mä taisin pimahtaa miltei täysin. Mä huusin ja itkin että se ei ole sun asiasi mun asioitani levitellä. Että sun takiasi kaikki kohta luulevat että mä olen joku helevetin alkoholisti. No tuossa vaiheessa mä en vielä ollut tietoinen siitä seikasta enkä ollut ymmärtänyt vielä sitä seikkaa että hei vaan ... mähän olen alkoholisti.

Mua pelotti avoimuus pitkään. Mua pelotti silloinkin kun pääsin päihdekuntoutukseen OIKEAHETKI nimiseen paikkaan. Musta tuntui siltä että koko maailma tuomitsee mut että ei kukaan ymmärrä. Kun en mä itsekään ymmärtänyt omia tekojani. En mä ymmärtänyt syitä juomiselle. En mä tiennyt enkä ymmärtänyt että alkoholismi on sairaus. Se viisaus pohjattomassa pimeydessä alkoi valaistua vasta sitten kun aloitin päihdekuntoutuksen ja ensimmäistä kertaa tajusin että helvetti soikoon enhän mä olekaan yksin. Mun kaltaisiani alkoholsimiin sairastuneita on paljon paljon muitakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä en ollutkaan yksin vaan mä kuuluin johonkin. Olin osa jotain suurta. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni mä kuuntelin. Mä kuuntelin heitä joidenka kanssa mä siinä ringissä istuin. Pystyin samaistumaan ja ymmärrykseni kasvoi kerta kerralta. 

Kunnes tulin siihen pisteeseen että mä olin täysin sinut oman alkoholismini kanssa. Siihen hetkeen kun katsoin että mun ei tarvitse hävetä sitä mistä mä olen lähtenyt eikä sitä että mä olen raitistunut alkoholisti. Mun ei tarvitse hävetä sitä että mä melkein kuolin. Ajattelin että olemalla avoin ja kertomalla tästä suuresta jutusta eli raitistumisesta voin kertomuksellani, avoimuudellani ja esimerkilläni osoittaa kaikille ehkä vielä epäileville että se raitistuminen on mahdollista. Sitä toivotonta tapausta ei ole olemassakaan. Koska mä olin se toivoton tapaus. Ja katsokaa mua nyt. Tässä mä olen. Raitis ja onnellinen.

Mites on sen kärsivällisyyden laita

No eilen tuli kyllä mietittyä että mitä ihmettä mulle on tapahtunut. Kaiken sen ähellyksen ja väkerryksen, muutaman kirosanan ja voivottelun ja nauruntyskähdysten jälkeen tuloksena oli komea ja hyvänmakuinen tiikerikaakku. Mutta jotta sinne päästiin olikin kulunut aikaa lähes 7 tuntia, erinäinenkin desi jauhoja, paketti munia, melkeen pussi leivontasokeria sun muita aineksia jokunen määrä. Ja nähdä saa myöhemmin onnistuinko mä pilaamaan yhden kakkuvuokanikin.

Eli Juhannusleivontaa osa 1

Miten saat kaikkein helpoiten voisokeri ja munasotkun leikkaamaan. Huolehdi siitä että varmasti on lämmin ilma. Jos se ei auta niin huomaa juuri kun taikina alkaa olla sopivaa jauhojen lisäämistä varten että "voi että ku ihanaa meidän partsilla on orava välipalalla" ja unohda koko hemmetin sotku yksikseen pyörimään.....taisi sitten pyöriä hiukka liian kauan 😂😂😂😂

Mutta eipäs hätää aloitetaanpas sitten alusta.

Joo ja en viitsinyt yrittää ruveta tuota pelastamaan vaan aloitin suosista alusta... Eihän mulla ole muuta kun aikaa ja hermotkin on aika hyvin kohdillaan ...tai siis luulisin ainakin ... jos ei lasketa lukuun niitä muutamaa sensuroitua sanaa niin en tainnutkaan sanoa yhtään mitään 😂😂😂😂

Juhannusleivontaa osa 2

Kaksi tuntia myöhemmin ....!

Taaskaan en muuten oikeastaan sanonut yhtään mitään ...ellei lasketa niitä sensuroituja kirosanoja... Jos nyt jotain hyvää tästä etsii niin A) Mä olen täysin selvin päin B) Tämä kasvattaa hermoja ( Mitkä ne on??????) C) Kuulisitte vaan kuinka mä täällä nauraa hirnun. Mä en oikeastaan jaksa itkeäkkään.

Ja kuinkas tässä näin pääsi käymään. Oravaa nyt ei voi enää syyttää .... jos reseptissä lukee että 50 minuuttia ja 175 astetta niin neuvoisin ystävällisesti että uskokaa sitä reseptiä ja tarkistakaa että se uuni oikeasti on 175 asteessa. Koska jos eräs hassunhauska rakas Karvinen on huononäköisenä nähnyt väärin ja vääntänyt uunin 225 asteeseen....ei siinä auta kakkua pelastamaan edes ajastukselle laitettu puhelinkaan.

Ja eikusta kolmas kerta toden sanoo. Ja mä en s periksi anna. Mä sen tiikerikaakun leivon vaikka  hmikä olisi.... NIINH että uskokaa pois. Tässä urakassa saattaa mennä koko juhannus mutta ainakin olen sitten sitä kärsivällisyyttä kasvattanut että voin jo mennä liiat myymään torille huonompihermoisille niinh ... 😂😂😂😂

Juhannusleivontaa osa 3
6 tuntia myöhemmin

Kyllä nyt täytyy todeta että hupsista keikkaa KOLMAS KERTA TODEN SANOI. Pitihän sitä palaset koemaistaa ja ihan syömäkelepoiseksi se todettiin. 

Eihän tässä mennytkään kun puoltoista pakettia voita, erinäinenkin desi jauhoja, melkoinen kasa munia sun muuta.... 

Joten näin tällä kertaa.

Saa luvan sitten olla perhanan hyvää kakkua kun se piti kolmesti leipoa.


Ja mitäs tästä nyt sitten opein. No ainakin sen että olen todella kehittynyt ihmisenä. Se entinen alkoholisti Satu ei olisi viitsinyt vaivautua ekaa yritystä pidemmälle. Ja jos mä selvinpäin olisin tuota ruvennut tekemään ja noin olisi käynyt niin olisihan se ollut taas yksi syy painua viinakauppaan ja hakea Juhannusjuomat vaikka miten oltaisiin sovittu alkottomasta Juhannuksesta. Kun mä niin kauheasti ahdistuin tuosta pilalle menneestä kaakusta että pakkohan mun on saada jotain piristystä elämääni. Karvisena olisin siinä vaiheessa  kyllä jo miettinyt että tekikö se sen tahallaan. Että oliko se kakun pilalle meno tahallista jotta saataisiin syy viinakauppaan menolle.

Mutta siis nythän toi oli pelkkä vahinko ja sekavien sattumusten sarja. Ei tullut kertaakaan mieleen että se olisi joku syy juopottelulle tai syy ahdistukselle. Tuli mieleeni että näin niitä hauskoja ja ihania muistoja luodaan joille voi sitten myöhemmin nauraa ja jotka sitten muistaakin vuosienkin päästä hauskana tapahtumana.

💕 Ihanaa Juhannusta kaikille 💕