Päihdekuntoutuksessa se sääntöjen noudattaminen on tärkeää. Mulle oli selvää että mulle annettiin kouraan selvät sävelet eli säännöt mitä noudattaa. Niiden tärkeiden elämisen sääntöjen noudattaminen kun oli ainakin mulla hukassa. Koskas mä olisin mitään sääntöjä noudattanut. Venyttelin niitä sääntöjä oman mieleni mukaisesti aina kun sopivasti siltä tuntui.Aikarajat paukkui, lupaukset venyivät ja aina mä olin oikeassa ja muut väärässä. Tuolla päihdekuntoutuksessa me opettelemme elämään sääntöjen mukaan. Opettelemme kuuntelemaan toisia ja muut opettelevat kuuntelemaan mitä sanottavaa mulla on.
En mä ole koskaan oppinut välittämään mistään normeista. En mä niitä olisi voinut alkoholistina edes noudattaa. Sehän on nyt selvää että mä päihdekuntoutuksessa niitä nyt opettelen.
Mutta omassa elämässä tuntuu siltä että mä en koskaan saa luottamusta takaisin. Mulla oli valtavan hienoa huomata että Oikeahetkessä annettiin mulle vastuuta siinä että olen päässyt vetämään noita "pulirinkejä". Se tuntui todella hyvälle.
Tuntuu siltä että kaikki lyödään valmiina nenän alle. Pikku Minni nyt ottaa antabuksen, vahditaan vieressä että mä sen juon. Pikku Minni nyt ottaa lääkkeet, vahditaan lääkkeiden otot. Musta tuntuu siltä että mä olisin valmis saamaan vastuuta. Edes kokeilemaan. Tää raittiusprojekti on mulle niin tärkeä juttu että mä haluan onnistua. Mulla on valtava palo tuolla sielussa. Onnistumisen halu. Itse mä juoppona ne mahdollisuuteni mokasin. Mulla oli pahana tapana jättää lääkkeet ottamatta voidakseni juopotella.
Mä en raitistu kenenkään muun vuoksi. Mä teen tätä matkaa itseni vuoksi. Mä haluan saavuttaa elämässäni vielä sellaisia asioita joista en ole vielä uskaltanut aiemmin edes unelmoida. Nyt raitistuttuani kaikki on mahdollista. Elämän tiet ovat auenneet. Mun ei tartte muuta kun pysyä sillä oikealla polulla.
Alkuun mulla kävi kotipalvelu 4 kertaa vuorokaudessa. Nykyisin olen niin paljon kuntoutunut että ei käy kun aamulla ja ilalla ja silloinkin vain lääkkeiden takia. Toki pesupäivä on erikseen. Mutta nyt on herännyt sellainen kapinahenki että mä en halua enää kylpyapua. Mulla on hyvä suihkutuoli. Mä pystyn itseni pesemään ja on ruvennut tuntumaan siltä että ei ole ollenkaan kivaa että joku kokoajan vahtii mun tekemisiäni. Vahtii mua suihkussa. Mä haluan suoriutua siitä ihan itse.
Aivan niin, itseppäs mä elämäni tähän jamaan päästin. Ei mulla sitä luottamusta ole. Mutta jos mä alan luottamaan itse itseeni niin eikös olisi aika noiden hoitotahojenkin hieman höllätä sitä napanuoraa. Olen päättänyt itsemielessäni että näin mennään aikanakin tämä vuosi. Ensi vuodesta en aio enää apua ottaa vastaan. Ja pesulle aion mennä kerrankin ihan vaan itseni kanssa ilman ylimääräistä yleisöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti