Yksinäisyys - Itsetutkiskelun aika

Mä olen miettinyt tätä sunnuntain tekstiä todella pitkään, kirjoittaakko vai ei! Mutta päätin tarttua aiheeseen koska mä olen melko varma että meitä yksinäisiä on muitakin.

Se yksinäisyys mitä mä sydämessäni tunnen, on aika suuri.
Itse aiheutettuahan se mun kohdallani on. Elämässä etusijalla kun aina oli se alkoholi.

Mä aina selittelin että ei se mitään että mä olen mielelläni ihan yksin. Ja se paras kaveri oli se viinapullo. Aikaa myöten se muuttui aina vaan tärkeämmäksi. Sen yli ei päässyt mikään.

Kuva: Kirsti Kivimäki/Kirstinkammari 

Mulla oli aina sellainen tunne että ihmiset eivät pidä minusta. Miksi he pitäisivätkään kun en minäkään pitänyt heistä.  Jotain vikaa tuolla sisimmässä täytyi olla. Mä vuosia etsin syytä miksi musta tuli tälläinen kuin olen. Miksi mä en voinut olla parempi, kauniimpi, laihempi, ystävällisempi, ihanampi, tyytyväisempi, onnellisempi. Mä vakuuttelin sisimmässäni itselleni että en mä ketään elämääni kaipaa että mulla menee ihan hyvin mutta todellisuudessa se viinapullo on hyvin huono kaveri. Oikeasti mä itkin sisimmässäni ja olin koko maailmalle katkeran kateellinen. Mä olen asettanut itselleni liian kovat tavoitteet itseäni kohtaan. Tarkoitin sitä että pelkään yrittää mitään koska se yrittäminen johtaa kuitenkin epäonnistumiseen. Tai siis niin mä ajattelin raitistumiseeni asti. Nyt mä en pelkää yrittämistä. Se että mä pelkäsin sitä että epäonnistuin. Olisikohan se kuitenkin niin että mä pelkäsin sitä että mä onnistun ja koko mun rakentama negatiivinen mielikuvitusmaailmani romahtaa.

Nyt raitistuttuani elämä on paljon helpompaa. Mä opettelen näkemään itseni uusin silmin. Mä opettelen vasta tuntemaan itseäni. Eli kuka mä oikeasti olenkaan. Mun elämään ei enää se negatiivisuus kuulu. Nyt mä tiedän että eri asioissa on pakko yrittää uskaltaa ettei kasikymppisenä mummona tartte siinä kiikkustuolissa  katua sitä että jäi elämä elettyä. Mitä mä oikeastaan menetän sillä että yritän....en mitään ....mä saatan jopa kokea mukavan yllätyksen sillä että huomaan onnistuvani.

Ihan niinkuin tuo mun kävely. Mä pitkään istuin vaan pyörätuolissa yrittämättä edes kävellä. Mä ajattelin että en mä pysty, kaadun kumminkin. Mutta huomasin kun sain sen uuden pyörätuolini että mähän pystyn kävelemään. Hitaasti se menee joko rollaattorilla tai sitten kyynärsauvoilla. Pieniä askeleita uskallan ottaa kotona jopa ilman keppejä tai rollaa. Naurettiin fysioterapeutin kanssa että harvemmin näin päin että asiakas saa uutta intoa liikkumiseen kun saa uuden pyörätuolin. No mun tapauksessa se meni näin päin.

Mä yritän luoda uusia ystävyys suhteita. Yritän ajatella positiivisesti vaikka joskus ne negatiiviset oman elämänsä epäonnistuja tunteet nouseekin pintaan. No ei ihme että nousee. Olivathan ne mun seurana suurimman osaa elämästäni. Mutta yleensä tuollon on aina sitten se itsetutkiskelun paikka.
On aika herätä ja muuttaa sitä käyttäytymistä.

Mulla on vain tämä elämä ja mä aion sen viettää olemalla onnellinen ja positiivinen.